torstai 30. elokuuta 2012

Maailman paras spanieli ja maailman ihanin pikkuneiti



ehkä söpöin Nemoilme ikinä! tai yks niistä


puhdasta riemua
 Viime torstaina nähtiin Nemon kanssa Viiviä ja Rommia sosiaalistumisen merkeissä. Mentiin oikein perinteisen kaavan mukaan, eli ensin poikien kanssa keskustaan kävelemään (meni tosi hyvin kummallakin! Nemo ei ollut lainkaan niin metsäläinen kuin olisin voinut ehkä odottaa) ja sieltä Jaatilanrinteen ihanalle kentälle tekemään pikkutreeniä ja kuvaamaan toisiamme. Pakko muuten sanoa että on tällainen nykyään niin paljon helpompaa kun on auto käytössä (kiitti Viivi kyydeistä), kun silloin 14-vuotiaina oli aina hirvee säätö, että löytyy joku päivä jolloin pääsee sinne keskustaan ja sopiva aika kummallekin :-D 


loistotiimin yhteistyö sujuu!
vauhtilähtö luoksetuloon!
 Sääkin suosi, aurinko paistoi ja oli pienestä tuulesta huolimatta lämmin. Nemo tosiaan käyttäytyi ihanasti ja mitä vähän tokoa siinä tehtiin, niin herrahan oli aivan super <3 Viivi sanoi, että sen seuraaminen on parantunut hirveästi, ja oon kyllä itsekin siihen tosi tyytyväinen. Luoksetulot oli tarkkoja ja vauhdikkaita ja jäävätkin kivoja. Nemo innostui juoksemaan melkein kentältä ulos, mutta mun kanssa oli sittenkin kivempi riehua :D Kaverikeikan jälkeen lähdettiin illalla vielä agitreeneihin, Nita jäi tällä kertaa pois koska se lähti äidin kanssa mökille. Nemo jaksoi tosi reippaasti liidellä ja radat onnistui läpeensä hienosti. On se vaan ihana koira. Tällaiset päivät tuo hyvän mielen vielä pitkän ajan kuluttuakin, ja onpa niitä kiva muistella sitten kun riiviöeläin karkailee tai käy muuten hermoille :’’D 

tui <3
pyöriipyörii
wth
 Oon viime aikoina jostain syystä miettinyt (turhan?) useinkin, miten oikein tuun pärjäämään kun Nemoa ja Nitaa ei enää ole. Oon kasvanut niiden kanssa lapsesta aikuisuuden kynnykselle ja saanut kokea ja oppia niiden myötä niin paljon, että tuntuu oudolta edes ajatella, millaista on aika niiden jälkeen. Oon myös ollut huomaavinani, etten oikein tahtoisi hyväksyä niiden vanhenemista. Jos joku sanoo niitä vanhoiksi, korjaan sen kummemmin ajattelematta, ettei ne vielä mitään vanhoja ole. Veteraaneja ehkä joskus jonkin ajan kuluttua, mutta ei vanhoja. Ja väitän tässä olevan perääkin, koska vaikka Nemo onkin harmaantunut jo kuusivuotiaasta lähtien –kuten moni walesi tekee–, sillä on silti valtavasti energiaa ja intoa. Se on vetreä ja hyväkuntoinen, eikä siinä ole havaittavissa väsymystä esim. agitreeneissä oikein koskaan. Nitakin vaalenee päästään koko ajan, mutta hyvinpä silläkin riittää intoa juosta lenkeillä ja metsässä ihan täysiä. On hirmu kiva erityisesti Nemon kohdalla, kuinka sillä on iän tuomaa viisautta (kyllä :DD) ja pitkäpinnaisuutta, eli nuoruuden sähellys on vähentynyt, mutta silti se syttyy helposti tekemään kun motivaatio ja minunkin oma fiilis ynnä muut onnistumiseen vaikuttavat tekijät loksahtaa kohdalleen. Nita nyt on aina ollut viisas ja rauhallinen ja sellainen se on vieläkin <3



posetettiin myös kun vielä ei olla ihan kaljuja.

Tuntuu ylipäätään siltä, että viimeiset kuusi –ja niistä varsinkin kolme viimeistä– vuotta  on kuluneet kuin siivillä. Viime aikoina koirien synttäripäivinä olen vain havahtunut ihmettelemään, että joko se muka täytti seitsemän. En itse asiassa olekaan aiemmin päässyt seuraamaan oman koiran täyttä elämänkaarta pennusta saakka; Kepa-collie oli jo kolmivuotias kun synnyin ja Veeti-pyrtsin elämä jäi pariin vuoteen. Ehkäpä tästä johtuu, etten oikein tahdo ajatella Nemon ja Nitan vanhenevan, vaikka pakkohan se on joskus hyväksyä. Eihän rakkaitaan voi ikuisesti luonaan pitää. Kun viimeiset pari kuukautta on ollut perhepiirissä aika kurjaa aikaa erilaisten pettymysten ja menetysten täplittämänä, jossain mielen sopukoilla on ehkä menettämisen pelosta syntynyt ajatus, mitä juuri viime viikolla ennen nukahtamista yöllä mietin. Että pahinta mitä tällä hetkellä voisi tapahtua, olisi, että menettäisin vielä taas jotain tärkeää, vaikka sitten koiran. Ei pitäisi miettiä tällaisia, mutta aina välillä näitä kurjan olon puuskia vaan tulee. Ja silloin yöllä miettiessäni, miten pärjäisin jos multa yhtäkkiä otettaisiin Nemo pois, se heräsi vieressäni ja alkoi lipoa kielellään mun kasvoja. Mitä se ei normaalisti noin spontaanisti kesken unien kyllä tee. Mikä lie syynä, mutta kyllä se piristi :’) Pitää iloita jokaisesta päivästä, joita meille on yhdessä annettu. Mulla on ihanat koirat. 

pakkaus puhdasta kultaa
 
Tulipa nyt syvällistä tekstiä, mulla on vieläkin vähän sellainen day after- olo mikä alkoi viime lauantaisten hautajaisten jälkeen. Mutta ei elämässä pääse kuin eteenpäin, joten kuonot pystyyn!  


kaikki kirjoituksen superhienot kuvat on (c) Viivi 

PS. Lisään vielä, että tän päivän treeneissä molemmat koirat oli aivan supereita ja omakin ohjaus jopa toimi :> Kiitos Kaitsu pitkästä aikaa. Nemo lähtee näillä näkymiin Jyväskylän kisoihin 6.10 :) 


torstai 23. elokuuta 2012

Out there somewhere daylight finds you if you keep believing


Nyt tulee paljon kuvafloodausta! Innostuin nimittäin mökillä viikonloppuna. Mutta on tässä tekstiäkin. :D


 

<3

 

Nitaa naurattaa
 Meillä on ollut ihan kiva viikko. Viime torstaina harjoiteltiin agitreeneissä mm. välistävetoja, aan ja sen alla olevan putken erottelua ja juostiin radoilla pitkiäkin välimatkoja. Ja treenit meni huippuhyvin! Nitalla oli hienosti vauhtia ja Nemo teki tosi upeasti, jaksoi vaan vaikka yhtä välistävetoa jankattiin ties kuinka kauan, kun en vaan tajunnut, miten mun piti kääntyä, jotta se kohta olisi järkevämpi. Kiitti Marjalle avusta! Aan alastulokontaktit loikittiin yli pari kertaa (by molemmat), mutta homma korjaantui heti kun näytin kädellä tarkemmin alaspäin ja himmasin. Eikä putki-aa erottelussakaan ollut kummallakaan mitään ongelmaa, tosi vähällä näytöllä team NN tietää kumpaan mennään. Oonkin onnellinen että mun koirat menee ennemmin aalle kun putkeen :-D Ja Melkku totesi ihanasti Nemosta että ”ihanaa kun entisestä perseilijästä on tullut ryhmän mallioppilas” :D:D Niinpä niin, olin kyllä tyytyväinen! Vaikka osaahan se edelleen perseillä jos tahtoo...





Sunnuntaina treenailtiin myös jatkoryhmän harkoissa, siellä oma ohjaus oli kyllä jotenkin ihan hukassa enkä millään tajunnut että putken jälkeiseen persjättöön ehtiäkseen pitää juosta paljon lujempaa! No, hauskaa meillä oli silti :D Nemon väärän puolen kepit muuten toimi aikas kivasti kun tehtiin kuudella kepillä. Ja mun pitäis kuulemma pikkuhiljaa alkaa jättää käsiapua Nemolta pois, mutta en vaan osaa. Miks teen niistä kepeistä kamalan ongelman :d Tänään harjoiteltiin kotipihalla pikkusen puolikkailla kepeillä, spanieli meni ihan kivasti mutta sisääntulo pitää kyllä varmistella edelleen. Oon miettinyt ilmoittavani sen syksyn aikana kisoihin 8)





Perjantaina lähdettiin mökille ja tultiin vasta sunnuntaina pois. Oli tosi kiva viikonloppu, käytiin äidin ja koirien kanssa perjantai-iltana juoksemassa ennen saunaa ja Nemo kahlaili järvestä nameja joita sille heittelin. Se suhtautuu nykyään veteen paljon positiivisemmin :D Lauantaina lähdin Nemon kanssa melomaan ekaa kertaa tänä kesänä, Nita taas pääsi äidin kanssa soutelemaan. Kanoottireissu meni ihan hyvin, Nemo nyt tietysti piti ääntä kun oli niin innoissaan ja höselsi sen verran, ettei oltu päästy kovinkaan kauas omasta rannasta kun spanieli oli jo järvessä :)) Sehän seisoo kanootissa etujalat kokkaa vasten ja kun kanootti vähän heilahti, lensi koiralta ensin eturuumis laidan yli ja perässä loputkin. Nemo meinas ensin lähteä uimaan rantaan, mutta huusin sitä ja käänsin kanootin, jolloin sain sen uimaan vierelle ja nostin siitä takaisin kyytiin. Onneks sillä on pelastusliivit, muuten en sais sitä millään ylös vedestä. Melontareissun jälkeen tultiin takaisin ennen äitiä ja Nitaa ja oltiin kumpikin väsyneitä, niin torkuttiin vaan pihalla. Isoäiti, eno ja enon kihlattu tuli myös mökille ja koirat saikin sitten kaikkia herkkuja taas.. :D Sunnuntaina laiskoteltiin vaan ja illalla mentiin sinne jatkoryhmän agitreeneihin.

Nita bongasi laiturilta silkkiuikkupoikueen ja Nemohan siitä riemastui.. Se lähti rantakalliolle ensin haukkumaan turhautuneena ja tuli sitten takaisin laiturille mököttämään.

Maanantaina joskus viiden maissa olin syömässä kun ovikello soi. Naapurin lapset kertoi, että Nemo oli juossut vähän aikaa sitten tietä alas, ja lähdin sitten kauhealla kiireellä etsimään. Aika pian koira löytyikin, se tuli mäessä vastaan ja kiltisti luo kun kutsuin. Voinkin sitten lähteä hyvällä omalla tunnolla Nitan kanssa lenkille, kun welshiherra lenkitti itse itsensä, kiitos Juulialle seurasta! :) Vaan seuraavana aamunapa Nemo uusi temppunsa heti kun ensimmäistä kertaa päästin koirat ulos. En löytänyt paikkaa, josta se olis voinut mennä –tai ainakaan aidanriu’uissa ei näkynyt karvoja– , ja juuri kun oltiin Nitan kanssa lähdössä etsimään, naapurin täti tuli tuomaan Nemoa ja kertoi että heidän terrierillään on juoksu. No, seuraavan kerran koirien ollessa pihalla iltapäivällä olin mukana vahtimassa. Nemo kyttäsi mua tosi omituisesti ja aavistelin, että se voisi yrittää temppuaan taas. Komensin sitä tulemaan mukanani sisälle, mutta herra luikki pihan perälle ja erittäin röyhkeästi mun silmien alla livahti aidanriukujen välistä karkuun. Ei auttanut kiellot ja kiroilut ja niin sain taas vähän ylimääräistä kävelyä. Naapurin täti sai Nemon sitten taas kiinni ja iskä pääsi paikkaushommiin. Mitähän kaikkea tuo koira vielä keksiikään, ihmettelen kyllä tuota sen röyhkeyttä.. No, onneks ne juoksutkaan ei ikuisesti kestä.


Captain Nemo says: to the open sea! (or lake..)

hymypoikani mun :)

torstai 9. elokuuta 2012

Forget about everything and run away


Meidän taipumuskokeen koesihteeri oli lähettänyt isälle sähköpostia pari viikkoa sitten, ja isä laittoi sen eteenpäin luettavaksi mulle. Se oli niin kiva, että ajattelin kertoa siitä tänne: ”Hei! Ilonalle ja Nemolle terveiset. Upea koira meidän kokeissa, joka piti ohjaajaa jännityksessä loppuun asti uimasuorituksessa. Pari kuvaa heille muistoksi. Terveisin Ulla Ketola.”  :’) Jännitystä tosiaan loppuun asti! Alla kyseiset kuvat kokeesta.

aamulla sosiaalisen käyttäytymisen arvioinnissa, me toisena oikealla tuon puskan takana.
iltapäivällä takaisin koepaikalla, mun ilmeestä päätellen ennen uinteja.
tuloksia kuuntelemassa kokeen jälkeen. Cockerit tykkää musta.
Tiistaina käytiin koirien kanssa pitkästä aikaa mölliagilityssä, kun Jyväskylässä oli JatPailut. Ilmoitin koirat 1-luokkaan, jonka radan piti olla ”helppo 1-luokan rata”. Minusta se ei kyllä ollut kovinkaan helppo.. Mutta suoritettiinpa se kuitenkin ja omasta mielestäni onnistuin ohjauskuvioissa aika kivasti! Luokassa oli 16 koiraa ja Nita starttasi aivan ensimmäisenä ja Nemo viimeisenä. Nitalla olisi voinut olla vähän enemmän vauhtia ja keinua se hiukan jännitti, mutta olin ihan tyytyväinen omaan ohjaukseen. Tosi moni koira esim. oli putkesta ulos tullessaan ihan hukassa kun ohjaajat oli putken takana, ja meni takaisin putkeen. Kaikki meni hyvin A:n alaiselle mustalle putkelle saakka, mutta siinä vaiheessa olin vähän liian edellä Nitaa ja se epäröi sisään menossa, joten siitä tuli hassu kymppi. Olis ehkä pitänyt ohjata toiselta puolelta, jolloin mun oma liike ei olis pysähtynyt, mutta eipä sille mitään voi. Hienosti meni kuitenkin loppuun asti! 


 Nemon kanssa alku meni tosi hyvin, mutta kutosaidan jälkeen koira kaarsi niin pitkälle, että tuli seiskahypyn ohi. Otin kutosaidalta uudestaan ja siitä jatkui hienosti, kunnes keppien sisääntulossa sählättiin vähän ja jouduttiin ottamaan ne uusiksi. Yleisöä nauratti Nemon vuh-vuh-urahtelu sen pujotellessa ja 16?-aidan jälkeisessä valssissa joko kompastumiseni omiin jalkoihin tai liukas lattia oli syyllisenä siihen, että kaaduin. Tajusin vaan että spanieli kieppui vieressäni ja tuomari kannusti ”jatka vaan” (mitä olin kyllä ajatellut itsekin) ja heitin koiran putkeen. Takaakierto ja aalle meno meni hienosti, mutta aalta alas tullessa Nemo kolaroi antaumuksella mun jalkoihin vaikka kuinka näytin vastakädellä ja rintamasuunnallakin että oikealle putkensuuhun pitää mennä. Miksei se koira katso eteensä? Putkeen se varmaan meni vaan siksi että töykin sen polvillani pois jaloistani sinne. Maalissa oli sitten ihan jeejee-fiilis, me onnistuttiin kaatumisesta ja sähläämisestä huolimatta! Tuomari tuli sanomaan, että ”et olis ottanut sitä kutoshyppyä uudestaan!”, jolloin tajusin itse vasta siinä vaiheessa, että olin tehnyt meille hyllyn :DD Yksiä koheloita kanssa ollaan molemmat. Miten aina onnistunkin kaatumaan tuon koiran kanssa? Niissä Oriveden virallisissakin lensin nurin. Ehkä noi lenkkarit tosiaan alkaa olla aikansa eläneet, tai sitten jännitän Nemon kanssa radalla niin, että sählään liikaa. 

random täytekuva lenkiltä 30.7
Kaikesta huolimatta meillä oli tosi hauska ilta! Tavoite eli Nemon pysyminen radalla ja hauskanpito saavutettiin, ja keskityin mielestäni hyvin aiheeseen, vaikka etukäteen vähän jännitinkin. Oli kiva kun Appu oli seurana ja kuvasi radat videolle, meidän kamera on tosin edelleen ei-digitaalinen joten tänne en niitä saa. Nyt on sitten Nemonkin kanssa testattu Jat-tila ja pysyihän se siellä karkaamatta, voisin jopa vakavissani harkita sen ilmoittamista virallisiin sinne. Pienen keppihienosäädön jälkeen. Kiitti muuten Apulle vielä autokaistan ranskalaisista :-D Ja hurjasti onnea Maijalle ja Nekulle hienosta ensimmäisestä startista ja viidennestä sijasta! Sääli etten ehtinyt nähdä teidän rataa, mutta videoltakin näytti tosi upealta. Kouluttaja on ylpeä ;)  


Post Scriptum: Voisin linkittää tänne kuitenkin videon Nemon treeneistä 21.7. Käytiin silloin Juulian kanssa kentällä itseksemme ja häntä kiitän kuvaamisesta; ratana tollanen itse kehitelty juttu, jossa "teemana" takaakiertojen harjoittelu. Ja Nemppu on siinä nopee!