Maailman paras spanieli ja maailman ihanin pikkuneiti

ehkä söpöin Nemoilme ikinä! tai yks niistä

puhdasta riemua

 Viime torstaina nähtiin Nemon kanssa Viiviä ja Rommia sosiaalistumisen merkeissä. Mentiin oikein perinteisen kaavan mukaan, eli ensin poikien kanssa keskustaan kävelemään (meni tosi hyvin kummallakin! Nemo ei ollut lainkaan niin metsäläinen kuin olisin voinut ehkä odottaa) ja sieltä Jaatilanrinteen ihanalle kentälle tekemään pikkutreeniä ja kuvaamaan toisiamme. Pakko muuten sanoa että on tällainen nykyään niin paljon helpompaa kun on auto käytössä (kiitti Viivi kyydeistä), kun silloin 14-vuotiaina oli aina hirvee säätö, että löytyy joku päivä jolloin pääsee sinne keskustaan ja sopiva aika kummallekin :-D 

 

loistotiimin yhteistyö sujuu!

vauhtilähtö luoksetuloon!

 Sääkin suosi, aurinko paistoi ja oli pienestä tuulesta huolimatta lämmin. Nemo tosiaan käyttäytyi ihanasti ja mitä vähän tokoa siinä tehtiin, niin herrahan oli aivan super <3 Viivi sanoi, että sen seuraaminen on parantunut hirveästi, ja oon kyllä itsekin siihen tosi tyytyväinen. Luoksetulot oli tarkkoja ja vauhdikkaita ja jäävätkin kivoja. Nemo innostui juoksemaan melkein kentältä ulos, mutta mun kanssa oli sittenkin kivempi riehua :D Kaverikeikan jälkeen lähdettiin illalla vielä agitreeneihin, Nita jäi tällä kertaa pois koska se lähti äidin kanssa mökille. Nemo jaksoi tosi reippaasti liidellä ja radat onnistui läpeensä hienosti. On se vaan ihana koira. Tällaiset päivät tuo hyvän mielen vielä pitkän ajan kuluttuakin, ja onpa niitä kiva muistella sitten kun riiviöeläin karkailee tai käy muuten hermoille :’’D 

tui <3

pyöriipyörii

wth

 Oon viime aikoina jostain syystä miettinyt (turhan?) useinkin, miten oikein tuun pärjäämään kun Nemoa ja Nitaa ei enää ole. Oon kasvanut niiden kanssa lapsesta aikuisuuden kynnykselle ja saanut kokea ja oppia niiden myötä niin paljon, että tuntuu oudolta edes ajatella, millaista on aika niiden jälkeen. Oon myös ollut huomaavinani, etten oikein tahtoisi hyväksyä niiden vanhenemista. Jos joku sanoo niitä vanhoiksi, korjaan sen kummemmin ajattelematta, ettei ne vielä mitään vanhoja ole. Veteraaneja ehkä joskus jonkin ajan kuluttua, mutta ei vanhoja. Ja väitän tässä olevan perääkin, koska vaikka Nemo onkin harmaantunut jo kuusivuotiaasta lähtien –kuten moni walesi tekee–, sillä on silti valtavasti energiaa ja intoa. Se on vetreä ja hyväkuntoinen, eikä siinä ole havaittavissa väsymystä esim. agitreeneissä oikein koskaan. Nitakin vaalenee päästään koko ajan, mutta hyvinpä silläkin riittää intoa juosta lenkeillä ja metsässä ihan täysiä. On hirmu kiva erityisesti Nemon kohdalla, kuinka sillä on iän tuomaa viisautta (kyllä :DD) ja pitkäpinnaisuutta, eli nuoruuden sähellys on vähentynyt, mutta silti se syttyy helposti tekemään kun motivaatio ja minunkin oma fiilis ynnä muut onnistumiseen vaikuttavat tekijät loksahtaa kohdalleen. Nita nyt on aina ollut viisas ja rauhallinen ja sellainen se on vieläkin <3

posetettiin myös kun vielä ei olla ihan kaljuja.

Tuntuu ylipäätään siltä, että viimeiset kuusi –ja niistä varsinkin kolme viimeistä– vuotta  on kuluneet kuin siivillä. Viime aikoina koirien synttäripäivinä olen vain havahtunut ihmettelemään, että joko se muka täytti seitsemän. En itse asiassa olekaan aiemmin päässyt seuraamaan oman koiran täyttä elämänkaarta pennusta saakka; Kepa-collie oli jo kolmivuotias kun synnyin ja Veeti-pyrtsin elämä jäi pariin vuoteen. Ehkäpä tästä johtuu, etten oikein tahdo ajatella Nemon ja Nitan vanhenevan, vaikka pakkohan se on joskus hyväksyä. Eihän rakkaitaan voi ikuisesti luonaan pitää. Kun viimeiset pari kuukautta on ollut perhepiirissä aika kurjaa aikaa erilaisten pettymysten ja menetysten täplittämänä, jossain mielen sopukoilla on ehkä menettämisen pelosta syntynyt ajatus, mitä juuri viime viikolla ennen nukahtamista yöllä mietin. Että pahinta mitä tällä hetkellä voisi tapahtua, olisi, että menettäisin vielä taas jotain tärkeää, vaikka sitten koiran. Ei pitäisi miettiä tällaisia, mutta aina välillä näitä kurjan olon puuskia vaan tulee. Ja silloin yöllä miettiessäni, miten pärjäisin jos multa yhtäkkiä otettaisiin Nemo pois, se heräsi vieressäni ja alkoi lipoa kielellään mun kasvoja. Mitä se ei normaalisti noin spontaanisti kesken unien kyllä tee. Mikä lie syynä, mutta kyllä se piristi :’) Pitää iloita jokaisesta päivästä, joita meille on yhdessä annettu. Mulla on ihanat koirat. 

pakkaus puhdasta kultaa

 

Tulipa nyt syvällistä tekstiä, mulla on vieläkin vähän sellainen day after- olo mikä alkoi viime lauantaisten hautajaisten jälkeen. Mutta ei elämässä pääse kuin eteenpäin, joten kuonot pystyyn!  

kaikki kirjoituksen superhienot kuvat on (c) Viivi 

PS. Lisään vielä, että tän päivän treeneissä molemmat koirat oli aivan supereita ja omakin ohjaus jopa toimi :> Kiitos Kaitsu pitkästä aikaa. Nemo lähtee näillä näkymiin Jyväskylän kisoihin 6.10 :) 

Out there somewhere daylight finds you if you keep believing

Nyt tulee paljon kuvafloodausta! Innostuin nimittäin mökillä viikonloppuna. Mutta on tässä tekstiäkin. :D

 

<3

 

Nitaa naurattaa

 Meillä on ollut ihan kiva viikko. Viime torstaina harjoiteltiin agitreeneissä mm. välistävetoja, aan ja sen alla olevan putken erottelua ja juostiin radoilla pitkiäkin välimatkoja. Ja treenit meni huippuhyvin! Nitalla oli hienosti vauhtia ja Nemo teki tosi upeasti, jaksoi vaan vaikka yhtä välistävetoa jankattiin ties kuinka kauan, kun en vaan tajunnut, miten mun piti kääntyä, jotta se kohta olisi järkevämpi. Kiitti Marjalle avusta! Aan alastulokontaktit loikittiin yli pari kertaa (by molemmat), mutta homma korjaantui heti kun näytin kädellä tarkemmin alaspäin ja himmasin. Eikä putki-aa erottelussakaan ollut kummallakaan mitään ongelmaa, tosi vähällä näytöllä team NN tietää kumpaan mennään. Oonkin onnellinen että mun koirat menee ennemmin aalle kun putkeen :-D Ja Melkku totesi ihanasti Nemosta että ”ihanaa kun entisestä perseilijästä on tullut ryhmän mallioppilas” :D:D Niinpä niin, olin kyllä tyytyväinen! Vaikka osaahan se edelleen perseillä jos tahtoo...

Sunnuntaina treenailtiin myös jatkoryhmän harkoissa, siellä oma ohjaus oli kyllä jotenkin ihan hukassa enkä millään tajunnut että putken jälkeiseen persjättöön ehtiäkseen pitää juosta paljon lujempaa! No, hauskaa meillä oli silti :D Nemon väärän puolen kepit muuten toimi aikas kivasti kun tehtiin kuudella kepillä. Ja mun pitäis kuulemma pikkuhiljaa alkaa jättää käsiapua Nemolta pois, mutta en vaan osaa. Miks teen niistä kepeistä kamalan ongelman :d Tänään harjoiteltiin kotipihalla pikkusen puolikkailla kepeillä, spanieli meni ihan kivasti mutta sisääntulo pitää kyllä varmistella edelleen. Oon miettinyt ilmoittavani sen syksyn aikana kisoihin 8)

Perjantaina lähdettiin mökille ja tultiin vasta sunnuntaina pois. Oli tosi kiva viikonloppu, käytiin äidin ja koirien kanssa perjantai-iltana juoksemassa ennen saunaa ja Nemo kahlaili järvestä nameja joita sille heittelin. Se suhtautuu nykyään veteen paljon positiivisemmin :D Lauantaina lähdin Nemon kanssa melomaan ekaa kertaa tänä kesänä, Nita taas pääsi äidin kanssa soutelemaan. Kanoottireissu meni ihan hyvin, Nemo nyt tietysti piti ääntä kun oli niin innoissaan ja höselsi sen verran, ettei oltu päästy kovinkaan kauas omasta rannasta kun spanieli oli jo järvessä :)) Sehän seisoo kanootissa etujalat kokkaa vasten ja kun kanootti vähän heilahti, lensi koiralta ensin eturuumis laidan yli ja perässä loputkin. Nemo meinas ensin lähteä uimaan rantaan, mutta huusin sitä ja käänsin kanootin, jolloin sain sen uimaan vierelle ja nostin siitä takaisin kyytiin. Onneks sillä on pelastusliivit, muuten en sais sitä millään ylös vedestä. Melontareissun jälkeen tultiin takaisin ennen äitiä ja Nitaa ja oltiin kumpikin väsyneitä, niin torkuttiin vaan pihalla. Isoäiti, eno ja enon kihlattu tuli myös mökille ja koirat saikin sitten kaikkia herkkuja taas.. :D Sunnuntaina laiskoteltiin vaan ja illalla mentiin sinne jatkoryhmän agitreeneihin.

Nita bongasi laiturilta silkkiuikkupoikueen ja Nemohan siitä riemastui.. Se lähti rantakalliolle ensin haukkumaan turhautuneena ja tuli sitten takaisin laiturille mököttämään.

Maanantaina joskus viiden maissa olin syömässä kun ovikello soi. Naapurin lapset kertoi, että Nemo oli juossut vähän aikaa sitten tietä alas, ja lähdin sitten kauhealla kiireellä etsimään. Aika pian koira löytyikin, se tuli mäessä vastaan ja kiltisti luo kun kutsuin. Voinkin sitten lähteä hyvällä omalla tunnolla Nitan kanssa lenkille, kun welshiherra lenkitti itse itsensä, kiitos Juulialle seurasta! :) Vaan seuraavana aamunapa Nemo uusi temppunsa heti kun ensimmäistä kertaa päästin koirat ulos. En löytänyt paikkaa, josta se olis voinut mennä –tai ainakaan aidanriu’uissa ei näkynyt karvoja– , ja juuri kun oltiin Nitan kanssa lähdössä etsimään, naapurin täti tuli tuomaan Nemoa ja kertoi että heidän terrierillään on juoksu. No, seuraavan kerran koirien ollessa pihalla iltapäivällä olin mukana vahtimassa. Nemo kyttäsi mua tosi omituisesti ja aavistelin, että se voisi yrittää temppuaan taas. Komensin sitä tulemaan mukanani sisälle, mutta herra luikki pihan perälle ja erittäin röyhkeästi mun silmien alla livahti aidanriukujen välistä karkuun. Ei auttanut kiellot ja kiroilut ja niin sain taas vähän ylimääräistä kävelyä. Naapurin täti sai Nemon sitten taas kiinni ja iskä pääsi paikkaushommiin. Mitähän kaikkea tuo koira vielä keksiikään, ihmettelen kyllä tuota sen röyhkeyttä.. No, onneks ne juoksutkaan ei ikuisesti kestä.

Captain Nemo says: to the open sea! (or lake..)

hymypoikani mun :)

Forget about everything and run away

Meidän taipumuskokeen koesihteeri oli lähettänyt isälle sähköpostia pari viikkoa sitten, ja isä laittoi sen eteenpäin luettavaksi mulle. Se oli niin kiva, että ajattelin kertoa siitä tänne: ”Hei! Ilonalle ja Nemolle terveiset. Upea koira meidän kokeissa, joka piti ohjaajaa jännityksessä loppuun asti uimasuorituksessa. Pari kuvaa heille muistoksi. Terveisin Ulla Ketola.”  :’) Jännitystä tosiaan loppuun asti! Alla kyseiset kuvat kokeesta.

aamulla sosiaalisen käyttäytymisen arvioinnissa, me toisena oikealla tuon puskan takana.

iltapäivällä takaisin koepaikalla, mun ilmeestä päätellen ennen uinteja.

tuloksia kuuntelemassa kokeen jälkeen. Cockerit tykkää musta.

Tiistaina käytiin koirien kanssa pitkästä aikaa mölliagilityssä, kun Jyväskylässä oli JatPailut. Ilmoitin koirat 1-luokkaan, jonka radan piti olla ”helppo 1-luokan rata”. Minusta se ei kyllä ollut kovinkaan helppo.. Mutta suoritettiinpa se kuitenkin ja omasta mielestäni onnistuin ohjauskuvioissa aika kivasti! Luokassa oli 16 koiraa ja Nita starttasi aivan ensimmäisenä ja Nemo viimeisenä. Nitalla olisi voinut olla vähän enemmän vauhtia ja keinua se hiukan jännitti, mutta olin ihan tyytyväinen omaan ohjaukseen. Tosi moni koira esim. oli putkesta ulos tullessaan ihan hukassa kun ohjaajat oli putken takana, ja meni takaisin putkeen. Kaikki meni hyvin A:n alaiselle mustalle putkelle saakka, mutta siinä vaiheessa olin vähän liian edellä Nitaa ja se epäröi sisään menossa, joten siitä tuli hassu kymppi. Olis ehkä pitänyt ohjata toiselta puolelta, jolloin mun oma liike ei olis pysähtynyt, mutta eipä sille mitään voi. Hienosti meni kuitenkin loppuun asti! 

 Nemon kanssa alku meni tosi hyvin, mutta kutosaidan jälkeen koira kaarsi niin pitkälle, että tuli seiskahypyn ohi. Otin kutosaidalta uudestaan ja siitä jatkui hienosti, kunnes keppien sisääntulossa sählättiin vähän ja jouduttiin ottamaan ne uusiksi. Yleisöä nauratti Nemon vuh-vuh-urahtelu sen pujotellessa ja 16?-aidan jälkeisessä valssissa joko kompastumiseni omiin jalkoihin tai liukas lattia oli syyllisenä siihen, että kaaduin. Tajusin vaan että spanieli kieppui vieressäni ja tuomari kannusti ”jatka vaan” (mitä olin kyllä ajatellut itsekin) ja heitin koiran putkeen. Takaakierto ja aalle meno meni hienosti, mutta aalta alas tullessa Nemo kolaroi antaumuksella mun jalkoihin vaikka kuinka näytin vastakädellä ja rintamasuunnallakin että oikealle putkensuuhun pitää mennä. Miksei se koira katso eteensä? Putkeen se varmaan meni vaan siksi että töykin sen polvillani pois jaloistani sinne. Maalissa oli sitten ihan jeejee-fiilis, me onnistuttiin kaatumisesta ja sähläämisestä huolimatta! Tuomari tuli sanomaan, että ”et olis ottanut sitä kutoshyppyä uudestaan!”, jolloin tajusin itse vasta siinä vaiheessa, että olin tehnyt meille hyllyn :DD Yksiä koheloita kanssa ollaan molemmat. Miten aina onnistunkin kaatumaan tuon koiran kanssa? Niissä Oriveden virallisissakin lensin nurin. Ehkä noi lenkkarit tosiaan alkaa olla aikansa eläneet, tai sitten jännitän Nemon kanssa radalla niin, että sählään liikaa. 

random täytekuva lenkiltä 30.7

Kaikesta huolimatta meillä oli tosi hauska ilta! Tavoite eli Nemon pysyminen radalla ja hauskanpito saavutettiin, ja keskityin mielestäni hyvin aiheeseen, vaikka etukäteen vähän jännitinkin. Oli kiva kun Appu oli seurana ja kuvasi radat videolle, meidän kamera on tosin edelleen ei-digitaalinen joten tänne en niitä saa. Nyt on sitten Nemonkin kanssa testattu Jat-tila ja pysyihän se siellä karkaamatta, voisin jopa vakavissani harkita sen ilmoittamista virallisiin sinne. Pienen keppihienosäädön jälkeen. Kiitti muuten Apulle vielä autokaistan ranskalaisista :-D Ja hurjasti onnea Maijalle ja Nekulle hienosta ensimmäisestä startista ja viidennestä sijasta! Sääli etten ehtinyt nähdä teidän rataa, mutta videoltakin näytti tosi upealta. Kouluttaja on ylpeä ;)  

Post Scriptum: Voisin linkittää tänne kuitenkin videon Nemon treeneistä 21.7. Käytiin silloin Juulian kanssa kentällä itseksemme ja häntä kiitän kuvaamisesta; ratana tollanen itse kehitelty juttu, jossa "teemana" takaakiertojen harjoittelu. Ja Nemppu on siinä nopee!

Mä silmiäni uskonut en, kun se koira teki sen…

…täydellisen taipumuskokeeeeeeen!  Aaa kun onkin tapahtunut taas paljon ihan parin viikon sisällä! Sprinkkuleirin jälkeen palattiin melko normaaliin kesäarkeen, mitä nyt olin pari viikkoa töissä kaupungilla valvomassa taidenäyttelyä. Viime viikon tiistaina treenailtiin Nemon kanssa vähän uintia mökillä, koska halusin totuttaa sitä erilaisiin rantoihin. Mökin ranta on kalliota ja aika liukasta, joten kovin hyvin ei treenit menneet.. Nemo raukka liukastui kerran kiveltä niin että pääkin painui uppeluksiin, mutta muutama nouto (minä itse vedessä) saatiin onnistumaan. Ajattelin, että käväisen lopuksi lähteellä tekemässä hiekkarannalla vielä pari noutoa, jotta koiralle jäisi hyvät fiilikset, mutta en sitten voinutkaan kun siellä oli ihmisiä :< Päivä ei ollut muutenkaan kovin hyvä, joten olin illan aika alamaissa ja sanoinkin, että se ei varmaan ikinä mene taippareita läpi. 

Yksi ensimmäisistä Nemon uimakoulureissuista Kähönkoskella heinäkuussa 2010.

No, viime perjantaina olin viimeistä päivää töissä ja varautunut jo siihen, ettemme pääsisi lauantaiseen Cockerspanieliyhdistyksen järjestämään taipumuskokeeseen, jossa olimme siis varasijalla. Isä kuitenkin soitti ja sanoi koesihteeri Ulla Ketolan soittaneen, että meille olisi paikka ja mun pitäisi mahdollisimman äkkiä soittaa takaisin. Näinhän tein, ja tosiaan, Ulla sanoi että viime hetkellä tuli nartun juoksun takia peruutus, minkä ansiosta päästiin mukaan (kiitos vaan hurjasti sille clumberille! :D). Otin paikan vastaan, ajatellen että yrittänyttä ei laiteta. Lopun työpäivää yritin työntää kasvavan jännityksen pois mielestäni ja kotiin lähdettyäni olin jo tunnin päästä Nemon, riistapukin, noutajahihnan ja pillin kanssa matkalla lähteelle. Siellä oli taas ihmisiä, mutta lähteen viereisessä poukamassa oli hiljaista ja näkösuojan suoma rauha, jossa oli hyvä harjoitella. Aluksi Nemo kävi vähän ylikierroksilla ja lähti juoksemaan pitkin rantaa, mutta tuli onneksi takaisin ja hoksasi homman nimen. Tiistaista ei ollut jäänyt nähtävää epävarmuutta, vaan springeri ui oikein reippaasti pukin useampaan kertaan takaisin. Lopetettiin onnistuneesti ja käytiin vielä ennen lähtöä vähän metsässä kertaamassa, mitä pillin vislaus tarkoittaa. Spanieli paineli onnessaan metsässä, mutta sain sen onneksi sitten haltuun. Syteen tai saveen seuraava päivä siis, ilta meni pakatessa.  

sieltä samasta. R.i.p joonan tukka kun se nyt on intissä :(

 Lauantaiaamuna heräsin kuudelta, pakottauduin syömään aamiaista ja käytin koirat lenkillä. Matka ei onneksi ollut pitkä – koe oli Jämsänkosken perämetsissä – ja lähdin puoli kahdeksalta, joskin varsinaisesti vasta varttia vaille haettuani unohtuneet vaelluskengät. Matka meni ihan hyvin, vaikka välillä meinasi usko loppua, kun tie vain jatkui ja jatkui (yhdessä risteyksessä oli viitta koitettu vääntää nurinpäin) yhä kauemmas, mutta lopulta selviydyin oikealle tielle, josta oli opasteet. Yhden bongasinkin helposti, mutta sitten tie vei vain kesämökkien pihoihin ja suhasin yhä uudestaan tietä edestakaisin yrittäen etsiä oikeannimistä tietä tai pientä spa-kylttiä. Kello kävi vain ja epätoivoisena parkkeerasin tienristeykseen ja yritin soittaa koesihteerille, joka ei vastannut. Onneksi en ollut ainoa mattimyöhäinen, vaan ohitseni ajoi auto, jonka takakontista pilkisti spanielin pää. Sinkosin tikkana auton perään ja lopulta huomasinkin opaskyltin – koesihteeri ei vain ollut muistanut mainita puhelimessa kyseistä tietä. Päästiin siis hyvin perille ja jännitys kasvoi valtavasti. Ilmoittauduin ja kävelytin Nemoa pihassa. Koepaikka oli muuten aivan ihana, eläkkeelle jääneen cockeriharrastajan superkaunis kesäparatiisi. Tuomari Risto Jannélla oli pihassa fasaani, jota sai näyttää koiralle ja käytin tilaisuuden hyödyksi. Nemo haisteli lintua kiinnostuneena rennosti ohimennen, kunnes cockerineiti Maisa alkoi olla paljon mielenkiintoisempi. 

ylpeinä ensimmäisestä (no, oikeastaan toisesta) sorsasta, joka Nemolle ammuttiin metsästysreissulla syyskuussa 2011

metsästysreissulla lokakuussa 2011, pyssymiehenä jälleen appiukkokokelas.

Puoli yhdeksän maissa koe pääsi lopulta alkamaaan ja aloitettiin tuttuun tapaan sosiaalisen käyttäytymisen katsomisella. Saimme Nemon kanssa numeron kahdeksan, eli oltiin viimeisiä. Nemo käyttäytyi ihan fiksusti lukuun ottamatta raivostuttavaa kitinää; toisten koirien luo pitäisi niin päästä haistelemaan. Tuomarin ja harjoittelevan tuomarin Virpi Väisäsen herra tervehti ystävällisesti ja kiehnäsi läpi. Pian koittikin aika lähteä maastoon, jossa aloitettaisiin jäljillä sillä päivästä oli tulossa kuuma. Saatiin viimeisinä odotella aika kauan, mutta melko nopsasti aika meni muiden kanssa jutellessa. Selvisi, että Maisa-cockerin omistaja oli Reia Leikola-Walden joka oli ollut harjoitusarvostelijana Elena Ruskovaaran kehässä Mäntässä Nemon saadessa kolme vuotta sitten ensimmäisen sertinsä, ja vieläpä muisti meidät! Minä en tosin yhtään tajunnut asiaa. 

Vihdoin koitti sitten meidänkin vuoro, ja Nemo oli innoissaan päästessään kävelemään. Ennen jäljelle pääsyä tuomari kysyi, missä asuimme, welshi oli näet kuulemma hänen oma rotunsa ja tuomarikin oli Jämsästä. Nemo saikin tämän kotikenttäetunsa vuoksi kokeessa lempinimen Jämsän Äijä – minusta taas tehtiin Elina :-D Itse jälki meni oikein hyvin, vaikka jostain syystä jännitinkin sitä hieman etukäteen. Nemo lähti makuulta reippaasti etenemään jälki-käskyllä eikä sitä juuri tarvinnut ohjailla. Olin vähän epävarma koiran menosta, tuntui että se harhaili mutta tuomarit käskivät laskea liinan täyteen pituuteensa ja niin edettiin korpisuon ryteikössä. Kulman kohdalla säikähdin, että nyt tuli hukka – Nemo kiersi omituisen ketunlenkin ojan toiselle puolelle ja takaisin. Sprinkkuleirin kokeessa ei silloin tehty jälkeä ojien yli joten sydän hypähti, mutta Nemo jatkoikin pienen kierroksensa jälkeen oikeaan suuntaan ja löysi hienosti fasaanin! Se haisteli sitä kiinnostuneena ja nyppi vähän höyheniä. Tuomari antoi luvan kehua koiraa, kätteli ja totesi ”Se oli hieno esitys!” Kiitin ja ihmettelin sitä ketunlenkkiä, mutta Risto sanoi että se vain tarkisti senkin puolen ja että meni tosi hienosti. Metsästä poistuimme siis naamat hymyssä ja minä taas huomattavasti rentoutuneempana.  

Nemo valmiina lähtemään elämänsä ensimmäiselle oikealle taipparijäljelle Springeripäivillä 2011.

riistapukkitreeniä toukokuussa 2011, jolloin noudettiin vielä vain kahluusyvyisestä vedestä.

Hakuja ennen pidettiin pieni tauko metsäautotiellä ja Ulla Ketola kehotti syömään eväitä, varsinkin kun meidän vuoro oli viimeisenä. Sanoin, että jännittää niin, ettei paljoa pysty syömään, mihin tuomarisetä nauroi että ”Sinulla on niin hieno koira ettei tarvitse yhtään jännittää!” Ja ajattelin että jes, lisää paineita vaan entistenkin päälle.. Jos se ajattelee että Nemo on tosi hyvä ja sitten petänkin odotukset kun failataan kaikki. No, odottelu jatkui. Nemon vuoron tullessa oli jo tosi kuuma, auton mittari näytti +30 astetta kun lähdimme kohti omaa osuuttamme. Omaa vuoroa odotellessa Ulla jutteli kaikenlaista ja kyseli Nemosta, kuten että millä pesen sen kun se hohtaa niin valkoisena. Jaa, koira on pesty viimeksi varmaan ennen joulua; ehkäpä edellisen päivän uinti Päijänteessä lähteen vieressä vaikutti turkkiin positiivisesti? Kun lopulta saatiin lähteä tuomarin, harjoittelijan ja ampujan luo, Nemossa oli havaittavissa innon lisäksi epävarmuutta. Tiesin kyllä mistä se johtui: ampujan haulikosta. Olinhan viime syksynä saanut huomata, että hihnassa ollessaan Nemo jostain syystä vähän säikkyy laukausta. Ehkä hihna paineistaa sitä jotenkin? Onneksi koira kuitenkin oli taas oma reipas itsensä kun ampuja oli jäänyt kulkemaan taaksemme. Metsässä laskettuani Nemon irti se ampui suoraan näreikköön ja haki sitten tyypillisesti laajasti ja innolla. Väisänen huomautti pari kertaa, ettei näe koiraa jolloin ei voitu ampua, mutta onneksi Nemo palasi huudoista, kädentaputuksista ja pillistä lähelle. Viimeksihän hakua olimme harjoitelleet Springerileirillä, mikä ei mennyt ollenkaan hyvin. Tällä kertaa onneksi meni, ja olin iloinen kun Nemo laukauksen kajahtaessa pysähtyi hetkeksi kuin ei mitään ja jatkoi sitten reippaasti hakua. Laukauksen jälkeen haku muuttui huomattavasti nätimmäksikin, Nemo pysyi paremmin kuulolla ja lähettyvillä ja kun Risto Janné pyysi kytkemään koiran, Nemo oli tulossa luokseni jo ennen kutsua. Janné kehui hakuakin hienoksi etenkin kun keli oli niin kuuma, ja ampuja nauroi Nemon näyttävän siltä että olisi voinut juoksennella metsässä vielä vaikka kuinka pitkään. Hyvillä mielin poistuimme siis tästäkin osuudesta ja aloin panikoida uintia, joka suoritettiin koepaikan piharannassa. 

hakua harjoittelemassa lenkillä elokuussa 2011.

 Ranta itse oli hyvä, siinä oli pieni hiekkapoukama josta pääsi helposti pikkuhiljaa uimaan. Tuomarit kuitenkin sanoivat, että heitäpä pukki siitä poukaman vierestä pieneltä niemekeeltä. Kysyin, täytyisikö koiran hypätä siitä törmältä mutta sanottiin vain että heitä siitä. Heitin liian lähelle ja Nemo meinasi lähteä rannasta pois. Onneksi sain sen kutsuttua takaisin, ja heitin toisen pukin. Kannustin hirveästi tuotuotuo- ja menevaanmenevaanmenevaan -käskyillä, ja Nemo hakikin toisen pukeista, joka oli kahluuetäisyydellä. Toinen kuitenkin ajelehti yhä vain kauemmaksi ja olin ihan varma, ettei Nemo hakisi sitä koska se kellui jo siellä kauempana ja koira ei älynnyt että poukamasta olisi päässyt sen luo helpolla. Aika kävi ja siirryimme poukaman toiselle puolelle kiviselle kallioniemekkeelle, joka vietti veteen; se kohta oli itse asiassa aika samanlaista rantaa kuin Päijänteellä missä mökkimmekin on, on. Kannustin, kimitin, heittelin kiviä ja aloin melkein itkeä, Nemo piipitti pukin perään ja mielessä häivähti taas ajatus karvaasta pettymyksestä, mutta sitten, sitten se siunattu koira kuitenkin meni siitä kallioniemekkeeltä veteen, nappasi riistapukin ja ui hienosti ja reippaasti rantaan luokseni, tuoden pukin käteeni. Tässä vaiheessa tuli itku ja nyyhkytin vain epämääräisesti kehuja koiralle, kun tuomari käski kytkeä sen. Hypähdin törmältä koiran luo ja kietaisin hihnan sen kaulaan, johon mies sanoikin että pitäisi kutsua se luokse eikä hyökätä sen luo kytkemään, mutta koearvostelija sanoi että koira on nyt kytketty, niin menköön. En nähnyt vetisiltä silmiltäni paljon mitään, kun Risto Janné huomautti (ystävällinen pilke silmäkulmassaan kuitenkin), että kannattaisi panostaa lyhyisiin, yksittäisiin käskyihin. ”Jatkuva höpötys ei ole oikein hyvä asia, mutta taisi tällä kertaa olla syynä hermojen pettäminen”. Mikä itse asiassa oli ihan totta. Aikaakin meille jäi vielä viisitoista ylimääräistä sekuntia :-D En tiedä mitä ajattelin kun Janné totesi, että voidaan nyt tämä kuitenkin hyväksyä ja totesi, että tää on välillä tällaista (= herkkää). Itku silmässä kävelin märän koiran kanssa takaisin autolle (muut osallistujat varmaan katsoivat kummissaan, mitä ihmettä oikein pillitän), jossa syötin sille loput lihapullat ja koottuani itseni kävin kävelemässä sen kanssa. 

Nemon ensimmäinen varsinainen uintinouto Springeripäivillä 2011, (c) Manti.

sama tilanne, edelleen (c) Manti. Yksi suosikkikuvistani.

Loppuilta oli mukava, saimme mustikkapiirakkaa ja mehua ja juttelimme keskenämme toisten osallistujien kanssa ja paijailin talon cockereita. Vihdoin koitti kuitenkin se hetki, kun tuomarit olivat saaneet arvostelulomakkeet kirjoitettua ja kokoonnuimme puutarhaan kuulemaan tulokset. En uskaltanut ajatella oikein mitään vielä siinäkään vaiheessa – ajattelin, että uintiosuuden arvostelussa varmaan lukisi jotain turhasta koiralle kimittämisestä tai tuuppimisesta (kun käänsin Nemon kiehnäämästä jaloistani kohti järveä) tai muuten rumasta koirakäytöksestä–, mutta onneksi ei! (Vaikka ei siihen näin jälkikäteen järjellisesti ajateltuna olisi ollut syytäkään, mutta hermostuneena sitä kuvittelee vaikka mitä.) Odotus oli taas pitkä viimeiselle, mutta siinä viidennen koiran kohdalla uskalsin alkaa olla toiveikas, kun laskin jäljellä olevia Spa1-ruusukkeita. Arvostelu oli oikein hyvä ja tulos HYVÄKSYTTY! Arvostelua ja ruusuketta hakemaan mennessäni en onneksi enää itkenyt, mutta tuomari puristi kättä pitkään nauraen niistä lyhyistä ja selkeistä käskyistä, minkä lupasin jatkossa muistaa. Kuinka siistiä, Nemo oli ihan oikeasti päässyt läpi! Isä soitti sopivasti kysyäkseen vieläkö olin kokeessa, ja kerroin että läpi meni. 

Arvostelu siis kuuluu näin:
Sosiaalinen käyttäytyminen: Ystävällinen springeri, sosiaalinen kaveri.
Haku ja laukaus: Laajahkoa hakua; veteraanilta erittäin reipas haku. Käyttää pääasiassa ilmavainua; yhteistyö toimii hyvin. Laukauksesta jatkaa. Reipas veteraanimetsästäjä.
Jäljestys: Ilmavainulla sopivaa vauhtia jälkitarkasti; kaadon nuoli ja näykki. Tyylikäs suoritus.
Vesityö: Ui hyvin; toi pukin käteen.
Tottelevaisuus: Nemo tottelee hyvin.
Yhteistyö ja yleisvaikutelma: Ilonan ja Nemon yhteistyö sujuu.

poseerausta mökillä illalla kokeen jälkeen.

Olin sekaisin onnesta ja vähän epäuskoinenkin, mutta niin vain pitelin sitä hienoa ruusuketta ja hyväksytty-ruksattua arvostelulomaketta kädessäni takakontissa maailman hienoin märkä spanieli. Lähdin melko saman tien kotia ja mökkiä kohti, kerrottuani Katsulle ilouutisen – kiitos vaan tsempitystekstareista siellä metsän keskellä! Kuin myös Maaritille jutteluseurasta ja kannustuksesta. Ja kun nyt kiitoksiin päästiin, niin kiitän ensinnäkin Henskua, jota ilman en olisi koskaan uskaltanut lähteä edes yrittämään treenata Nemolle taipparijuttuja. Kiitos erityisesti riistapukin lainasta, josta näkee että sitä on käytetty, joten lupaan ostaa uuden tilalle. Kiitos Joonalle perheineen mahdollisuudesta harjoitella uintia ja hakua heillä kotona. Kiitos Jaakolle ja Katsulle niinikään treeni- ja metsästysmahdollisuuksista ja ymmärryksestä ja tsempityksistä. Kiitos Virpi Saariselle, Teemu Kähköselle ja Mirka Saarentaukselle mahtavista Springerileirin taipumuskoetreeneistä ja kullanarvoisista vinkeistä. Kiitos Cockerspanieliyhdistykselle mukavasta kokeesta ja mahdollisuudesta päästä sinne. Kiitos tuolle ihanalle pisamanaamalle, joka oppi kuin oppikin ja meni kuin menikin uimaan ja teki siten allekirjoittaneesta niin onnellisen (vaikka älyttömän hieno koira se on silti, vaikkei olisikaan mennyt läpi).  

tästä ei riemu parane!

in yor face all of u doubters, cus I'm pro

Olen ihan älyttömän ylpeä tuosta koirasta, ja jos sallitaan niin vähän itsestänikin, kun olen saanut sen näinkin vanhana oppimaan uimaan. Tämä todistaa mielestäni - kuten Virpi taipparitreeneissä niin hyvin sanoikin -, että kyllä ne taipumukset syvällä siellä pohjalla on, joitain osuuksia tarvitsee vain herätellä hieman enemmän esiin. Nemolla se oli uinti, ja oon hurjan tyytyväinen, että kaikki vaiva ja työ kannatti ja palkittiin. Oikeasti en oikein vieläkään tahdo uskoa tapahtunutta – tuntui ihan hassulta kirjoittaa Facebookiin ja Springeriyhdistyksen keskustelupalstan tulostopiciin, että Nemo sai spa1:n, tai ilmoittaa että perun ilmoittautumiseni syyskuun taipumuskokeeseen koska suoritus oli hyväksytty. Hyväksytty. Hyväksytty. Hyväksytty. Mitä ihmettä? Vasta edellisenä tiistaina olin surkutellut, että se ei varmaan ikinä mene taippareita läpi, ja tässä ollaan. Muutenkin ihan hullu ajatus, että enää ei tarvitse treenata ja tuskailla uimista. Aion pitää Nemolle antamani lupauksen: nyt kun se on päässyt taipumuskokeen läpi, sen ei tarvitse enää koskaan uida, ellei se itse halua, vaikkapa sorsametsällä… Odotan itse asiassa aika innolla tätä syksyä, kun mun inttimies pääsee ilmeisesti aika helposti viikonloppuisin lomille ja olisi sääli jos tuo "reipas veteraanimetsästäjä" ei enää saisikaan metsästää.. Olen myös jo vähän katsellut syksyn näyttelyitä – olisipa mukava päästä vuoden tauon jälkeen kehään, tällä kertaa debytoimaan käyttöluokkaan :)      

ruusukkeen lisäksi Nemo sai palkinnoksi myös siankorvan, joka oli enemmän kuin ansaittu.

sry mate but this is so mine.

 Kirjoituksen kuviksi olen valinnut täytekuvia näiden kahden vuoden ajalta, jolloin ollaan taipparijuttuja treenattu, paitsi tämän heinäkuun uintireissuilta jotka löytyvät kahdesta edellisestä kirjoituksesta. Kokeeseen en luonnollisestikaan ottanut kameraa mukaan :D Nämä kuvat kertovat tarinaa, jonka tiimoilla olen saanut kokea niin turhautumista ja epätoivoa kuin myös mahtavia onnistumisen kokemuksia ja valtavaa ylpeyttä, ja jonka päätös oli yksi tämän kesän huippuhetkistä!