Puoli vuotta collientäyteistä elämää

You and me together we'll be
Forever you'll see
We two can be good company, you and me
Yes, together, we two
Together that's you
Forever with me
We'll always be good company, you and me
Yes, together we'll be

You and me together we'll be
Forever you'll see
We'll always be good company, you and me
Just wait and see
(Tämä on blogin 100. postaus! Huh huh wau. En olisi kyllä mitenkään uskonut, että kun sen aika koittaa, blogin päätähdet eivät enää olisi keskuudessamme. Ikävä on niin kova että sydämeen sattuu. Tämä postaus olisi kuitenkin kirjoitettu joka tapauksessa.)

Muutama julkaisematon kuva elokuulta, (c) Viivi S.

Eilen tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun suurin unelmani toteutui ja minusta tuli pitkäkarvaisen collien omistaja. Toukokuun 30. päivänä ajettiin Joonan kanssa Latovainioon ja allekirjoitin ensimmäistä kertaa elämässäni sopimuksen koiran kaupasta. Tasan 6 kuukautta sitten pääsin vihdoin sukeltamaan colliemaailmaan syvemmin, ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen.

Me ollaan koettu ihan valtavasti asioita yhdessä jo nyt. Monet treenit ja ensimmäinen koulutus"leirikin" jo, ja monta sataa yhdessä matkustettua kilometriä niin junalla kuin autollakin. Halti on kyllä ollut juuri niin ihana kuin odotinkin. Se on reipas ja iloinen, ottaa rennosti uusissa paikoissa eikä tunnu stressaavan mistään. Se on tosi kiitollinen koulutettava, oppii nopeasti ja on todella ahne sekä lisäksi leikkii hyvin. Mulle noi molemmat on tärkeitä, en haluais että koiralla on vaan se yks juttu josta se palkkautuu. Halti on tosi kiltti pentu. Toistaiseksi ei ole tarvinnut vääntää tai "keskustella" mistään sen kanssa, se tekee mitä pyydetään ja oppi arjen asiat kuin itsestään.

Ärrärr anna jo se frisbee!

Koiraton on huoleton -lausahdusta oon pyöritellyt mielessäni moneen kertaan tämän syksyn aikana. Nemon ja Nitan lähdön jälkeen musta on tullut Haltin kanssa melkein vainoharhainen. Leikkiessä ja lenkillä koheltaessaan pelkään, että sille tulee lonkka- tai kyynärvika, kun se liukastelee tai kaatuu. Yliopistolle lähtiessäni pelkään, että se tukehtuu yksinollessaan puruluuhun. Haltille ei saa tapahtua mitään pahaa. Se on mun ainoa ja niin rakas ja tärkeä.
Onneksi en jää näiden ajatusten kanssa yksin, vaan pääsen puhumaan niistä ja se helpottaa. Uskon, kun mulle sanotaan että pennut koheltaa jatkuvasti ja jos sille tulee liukastelusta tai autosta hyppäämisestä lonkka- tai kyynärvika, on sen luustossa ollut lähtökohtaisestikin vikaa :D Nyttemmin se pahin huoli ja stressi on jo vähän helpottanutkin, onneksi. 

Pojoing poing minne se lensi?

Käytiin viikonloppuna 21.-23.11. kasvattajan luona Forssassa yhdessä Sarin kanssa. Mentiin näyttämään Haltia ja Bennyä Johannalle sekä katsomaan Airin suloisia pentuja :3 Perjantaina ajettiin Joroisiin jossa oltiin taas yötä ja lauantaiaamuna lähdettiin kohti Etelä-Suomea. Perillä oltiin alkuiltapäivästä ja oli kyllä kiva reissu! Oli mukava nähdä Haltin sukulaisia sekä ne ällösöpöt pennut. Paikalla oli myös Heini jolla oli mukana Haltin Vuki-sisko ja Villa-serkku, ja jolle muutti toinen trikkitytöistä, Ketku. Myöhemmin tuli vielä Joensuun collieporukan treenikaverimme Katja, joka otti mukaansa Säteen.

Ällösöpöt illiäiset Ketku (I. Just Too Smart) ja Säde (I. Just You Wait)

Vuki oli kyllä jäätävän kokoinen eläin :-D Sen ja Sälli-veljen, joka siis asuu kasvattajalla, tassut olivat melkein puolet isommat kuin Haltilla ja ne olivat muutenkin paljon jykevämpiä. Halti on pieni ja sievä :D Hassua miten ne pentuajan kokoerot näkyvät vieläkin noin selvästi. Kasvattaja kurkkasi Haltin suuhun ja totesi, että vielä näyttää vähän huolestuttavalta mutta ei toivottomalta. Vasen alakulmuri tulee kyllä oikein ajan kanssa, oikea on sen verran ahtaammalla että on vaikea sanoa. Vuoden ikään asti niitä pitää vielä vääntää. Vuoden. Tuntuu ikuisuudelta, mutta jos se vain auttaa niin yritän. Heini ja Johanna onneksi tsemppasivat, etteivät ne näytä ollenkaan toivottomilta ja kannattaa yrittää :) Ja mikäli purenta nyt jää ahtaaksi, niin muuhunhan se ei vaikuta kuin näyttelyihin.
Sinänsä harmi, kun Halti on kuitenkin aika kivan näköinen, mutta en mä toisaalta kuitenkaan kovin montaa kertaa vuodessa näyttelyissä kävisi :D Ja ensisijaisesti kuitenkin harrastuskoiraa etsin, joten tiedostin ettei se välttämättä ole näyttelykelpoinen. Sen pakollisen H:n se kuitenkin kuulemma varmasti saa noillakin hampailla.
Johanna katsoi myös Haltin kintereet, ja ne oli onneksi ok! :) Haltin sedällä on kuulemma ollut tuossa iässä samanlaiset, ja nyt sillä on tosi hyvät takajalat eikä yhtään ahtaat. Jes. Korvatkin Haltilla on tosi nätit, kuulemma "hemmetin sääli jos se hammas nyt jää tuollaiseksi", mutta sen näkee sitten. 

Airin pennut oli muuten vähän eri maata kuin Raisan - Haltin sisarusparvi oli pienenä kuulemma poikkeuksellisen kiltti, mutta nämä syyspennut oli hurjia petoja :D Murisivat kun käänsi sylissä selälleen, söivät nenät ja juoksivat hurjaa rallia ympäri asuntoa. Halti kurkki niitä pentuhuoneen laidan yli uteliaana, sen mielestä ne olivat suloisia.
Kotimatka pimeässä oli vähän menomatkaa jännempi, kun oli paljon sumua, mutta selvittiin kuitenkin puolenyön aikoihin takaisin Joroisiin. Sunnuntaina käytiin pitkällä lenkillä, ihanaa kun oli lunta! Aivan huippureissu jälleen, suurkiitos Sari! Reissukuvat muuten löytyy täältä.

Hei me juostaan ihan tosikovaa!!

Vrrroum

Joroisten koulun pihalla extreme-agilityä. Raisa on sitä mieltä että se on ihan tykki agiliitäjä, ja kyllä siinä semmoinen asuu! :D Olipa hauskaa pitkästä aikaa ihan juosta itsekin. Haltia harmittaa hirveästi kun äiti pääsee Iipun kanssa.

Viime viikonloppu meni myös colliemaisissa merkeissä, kun käytiin muutaman collieporukkalaisen kanssa Kuopiossa Suomen Collieyhdistyksen Savo-Karjalan alaosaston 20-vuotisjuhlissa ja pikkujouluissa. Kipaistiin mennessä myös IKEAssa ja oli kyllä hauska reissu tämäkin! Vaikka juhla kesti vain kaksi tuntia (illalliselle emme jääneet), tämä ilta oli lähtemisen arvoinen. Ohjelmassa oli ensinnäkin alaosaston historiikkia, ja oli mukavaa nähdä paljon erilaisia kuvia vuosien varrelta. Kokoustilan seinillä oli A3 -valokuvasuurennoksia alaosaston toiminnasta, ja voi kuinka ilahduin kun siellä oli peräti kaksi kappaletta minun ottamia kuvia Haltin sukulaispojasta Ricosta! Sain kuvat vieläpä itselleni, en vaan pääse tästä ylitse! Lisäksi ohjelmassa oli hupimielinen lelukoiranäyttely, johon osallistuin oman bortsunpennun kanssa :D Se kyllä esiintyi tosi laiskasti joten palkinnoille ei päästy, mutta ai että sai nauraa mahansa kipeäksi niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin!

Huvittunutta porukkaa :D Tuomarina alaosaston ensimmäinen puheenjohtaja Taru Tuhkanen (kennel Misty Island). kuva (c) Birgit Halkio.

Illan paras anti oli ehkä kuitenkin kunniavieras Rainer Vuorisen juhlapuhe. Jos olet collieihminen etkä tiedä kuka Rainer Vuorinen on, mene nurkkaan ja häpeä. Mutta niille jotka eivät ole collieihmisiä, niin hän on 80-vuotias mies jolla on ollut collieita 1950-luvulta asti, tunnettu allrounder -näyttelytuomari ja kirjoittanut kirjan nimeltä Elämää Collien kanssa. Sain kyseisen kirjan 12-vuotiaana joululahjaksi, ja voi miten moneen kertaan se onkaan luettu! Kirja vaikutti suuresti mielikuvaani collierodusta ja sen historiasta, koska siinä kerrotaan niin paljon vaikka mitä mielenkiintoista. Suosittelen lukemaan! Sen kirjan myötä muuten mm. opin piirtämään mittasuhteiltaan oikeanlaisia collieita, vaikken koskaan ole ollutkaan kovin innokas piirtäjä. Nykyään ei ehkä onnistuisi enää niin hyvin, mutta aika luonnollisesti collienkuva kynästäni aina tenttipaperiin syntyy :D

Rainerin puhe ei ollut mikään valmiiksi kirjoitettu juttu, vaan hän tarinoi ulkomuistista, omasta päästään, collierodun historian Suomessa sieltä 1950-luvulta tähän päivään saakka. Kertoili rodun tilanteesta nykypäivänä ja ennen. Niin pitkä- kuin lyhytkarvaisistakin, enimmäkseen tietysti ulkomuotoon liittyvistä asioista mutta myös lajeista, joita collien kanssa harrastetaan. Oikeasta collien liikkumisesta ja sen arvostelusta. Sitä kertomusta olisi voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään. Ja kuinka terävä mies! Iästä huolimatta ajatus ja juttu luistaa.
Ulkomuotoasioista jäi mieleen erityisesti se, että edelleen Suomessa ongelmana on kapeat purennat ja heikot alaleuat. Se riesa on ollut jo sieltä 50-luvulta ja pitää hyväksyä, ja luonnollisesti yrittää jalostusvalinnoilla pyrkiä siitä pois. Se kyllä vähän lohdutti, kun oon niitä Haltin hampaita nyt syksyllä murehtinut. Lisäksi jäi mieleen Rainerin kehut siitä, ettei Suomen collieväki ole antanut Keski-Euroopan "modernin collien" (=ne järkyttävät karvapehkot) pesiytyä tänne :D Se mies ei arvosta sitä tyyppiä sitten lainkaan. (Omasta mielestäni liian suuriturkkisia yksilöitä kyllä jonkin verran Suomessakin näkee, mutta onneksi vähemmistönä. Eikä ne kuulemma suomalaisilla tuomareilla pärjää.)

Rainerin puheen jälkeen yleisö sai kysellä vapaasti. Voi kun olis tämän tiennyt, olisin kirjoittanut etukäteen listan kysymyksiä! Onneksi muut keksivät niitä, mielenkiintoista oli kuunnella. Itse juhlan päätyttyä päästiin vielä Sarin kanssa yhdessä vaihtamaan pari sanaa Rainerin kanssa. Siitä, kuinka suuren vaikutuksen hänen kirjansa teki meihin molempiin pieninä tyttöinä, ja kuinka onnellinen olenkaan kun 12 vuoden odotuksen jälkeen mulla vihdoin on se oma collie, joka niin pitkään oli vain kaukainen haave. Rainer kehui uskollisuudesta rodulle ja totesi, että meissä on tulevaisuuden kasvattajat :D

Jos yläasteikäinen minä tietäisi tästä, se varmaan pyörtyisi ja sekoaisi onnesta. Minä Iipu ihan oikeasti pääsin tapaamaan Rainer Vuorisen ja juttelemaan hänen kanssaan. Elämää Collien kanssa -kirjan jälkeen on tullut luettua muutakin kirjallisuutta collierodusta, ja aika paljon muutakin tietoa. Välillä mietin, ovatko muutkin koiria omistavat tuttuni perehtyneet oman rotunsa historiaan ja vaiheisiin yhtä tarkasti, vai olenko jotenkin poikkeuksellinen friikki :D Toisaalta luulenpa, että historiaan perehtyminen ei ole yhtään huono asia, päinvastoin. Suosittelen sitä lämpimästi, sillä ilman historian ymmärtämistä et voi ymmärtää tulevaisuuttakaan, edes koira-asioissa. Kyllä minä ihailen ihmisiä, jotka tuntee koiriensa sukutaulut vaikka sinne 50-luvulle asti. Mietipä sitä: osaatko itse esimerkiksi nimetä rotusi ensi vuosikymmeniltä Suomessa muutamankin kasvattajan?

Taidan näköjään pikkuhiljaa alkaa tajuta, että mulla tosiaan on se oma collie. Jonka kanssa iloita ja treenata, joka on kaunis katsella ja jonka merkityksen voi täysin ymmärtää kenties vain minä itse. Kuinka iso asia se mulle on, kun niin pitkään sitä odotin ja haaveilin. Kasvoin lapsesta aikuiseksi se unelma ja päämäärä koko ajan kirkkaana mielessä. Ala-asteikäisestä asti mielsin itseni aina ensisijaisesti collieihmiseksi, enkä uskonut silloin enkä usko vieläkään että tulen rotua vaihtamaan. Voisin ihan hyvin joskus kokeilla collien rinnalla useitakin muita kiinnostavia rotuja, mutta toivon että collie tulee aina pysymään. Tämä rotu on mulle niin rakas ja tärkeä, niin merkityksellinen, niin iso juttu mulle.

Tuli Haltille ahdas purenta tai ei, hampaista huolimatta se on minulle ihan tosi rakas. Sen perusteella millaisen käsityksen olen Haltin veljistä nyttemmin saanut, Pikkupoika oli meille juuri oikea pentu siitä pentueesta. Minun näköinen koira. Oli tarkoitettu, että meille tuli juuri Halti ja juuri viime kesänä. Vaikka etukäteen jännitin, olisinko sittenkään vielä valmis pennun tuloon, niin heti sen tultua tiesin että olin. Enkä ole katunut päivääkään.
Mun unelma pitkäkarvaisesta colliesta oli joinakin synkkinä aikoina ainoa asia, joka sai nousemaan ylös sängystä ja jatkamaan elämää, ja vielä toteuduttuaankin sen kohtalona on näköjään toimia sellaisena. Ikävä Nemoa ja Nitaa on niin valtava ja tuska niin suuri, etten olisi selvinnyt tästä syksystä ilman pientä pörröistä suippokuonoa. Halti pakottaa nousemaan sängystä ylös ja jatkamaan elämää, se pitää mut siinä kiinni. Se saa mut jälleen hymyilemään.


Every part in my heart I'm giving out
Every song on my lips I'm singing out
Any fear in my soul I'm letting go
And anyone who asks I'll let them know

He's the one, he's the one
I say it loud
He's the one, he's the one
I say it proud

Ring a bell, ring a bell
For the whole crowd
Ring a bell, ring a bell

I'm telling the world
That I've found a friend
The one I can live for
The one who deserves

To give all my heart
A reason to smile
The one I can live for
A reason for life

Saanko itkeä.

It's dark inside, it's where my demons hide

Lupasin viimeksi kertoa Haltin hampaista. Ihan kuin tämä syksy ei muutenkin olisi kauhea, surullinen ja äärettömän stressaava, hampaista tuli lokakuussa uusi murheenkryyni. En edes itse huomannut koko asiaa ennen kuin kaveri siitä huomautti - mulle ei vain kerta kaikkiaan tullut pieneen mieleenkään kiinnittää huomiota tuollaiseen asiaan. Olin vaan onnellinen, kun kaikki rautahampaat lähti ripeästi ja täysin ongelmitta. Tiesin nahkapuolelta pari tällaista tapausta, mutta muuten on mulle ihan uusi juttu. Alakulmurit siis pureutuu yläikeneen, kun niiden normaalisti pitäisi tulla ulos. Lähetin kasvattajalle kuvat hampaista ja sain neuvoksi ainakin kuukauden ajan vääntää hampaita eteen- ja ulospäin.

Parempi hammas viikon vääntelyn jälkeen

Aluksi en meinannut uskoa, että hampaiden vääntäminen oikeasti toimisi - hampaathan on luuston kovinta ainetta ja suoruus geeneissä, mutta on se vaan uskottava, koska hampaat on parantuneet hurjasti! :) Ei ne vielä normaalit ole, mutta onneksi tuo alaleuka vielä kehittyykin. Sen vahvistamiseksi sain myös ohjeeksi antaa paljon luita. Aloitin tavallisilla, sitten palvatuilla luilla, mutta raa-at on auttaneet parhaiten. Onneksi olen saanut niitä ihanalta Sarilta, meidän pakastelokero on täynnä isoja luita kuin paremmallakin barffaajalla! :D Parhaani teen eikä sen lisäksi auta kuin toivoa parasta. Harmittaa kyllä, etten huomannut sitä aiemmin, vaikka oon tolkuttanut itselleni että syy ei ole minussa vaan geeneissä, kun tuota ongelmaa jonkin verran Haltin suvussa esiintyy. Ja sillähän oli ollut kaikki pysyvät hampaat suussa vasta kaksi viikkoa siinä vaiheessa, kun asia huomattiin. Onni on osaava tukiverkko.

"Peace dude!"

Sitten vähän iloisempiin aiheisiin eli rakkauslajiini agilityyn! Nämä jutut on seisseet luonnoksissa vähän turhan pitkään ehkä :D
Kerroin pari postausta sitten että käytiin kotona lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Käytiin silloin Evien vetämissä jatkoryhmän agilitytreeneissä Kana-areenalla. Ninjakin oli mukana, koska se tuli meille sinä torstaina taas. Tämä agivastaava oli tyytyväinen näkemäänsä, hyvissä käsissä ovat meidän seuran tulevaisuuden lupaukset ;) Kiva oli päästä myös pitkästä aikaa ihan oikeasti agilityn ryhmätreeneihin, vaikka olikin kurjaa etten voinut Nitan ja Nemon kanssa.
Pienen hetken ajan silloin lokakuussa mietin, jatkaisinko agilityharrastusta myös Haltin kanssa. Haluaisinko, pystyisinkö. Toisiko se liikaa muistoja mieleen, olisiko se liian tuskaista. Agility oli mun ja NN-teamin juttu. Meidän kaikkien kolmen, ja varsinkin Nitan.
Loppujen lopuksi totesin, että haluan. Koiratkin varmasti haluaisi, että jatkan. Agility on niin hauskaa. 20.10. alkoi täällä Joensuussa haku uuden seuramme pentuagilitykurssille, ja laitoin hakemuksen menemään. Ja me päästiin!! :)

Käytiin silloin lokakuun lopulla mökilläkin.

Mutta Kaniksen treeneistä. Halti teki mm. vinokeppejä ja hoksasi homman idean tosi nopeasti! Se(kin) on kyllä kätevä tapa opettaa kepit. Halti eteni aika hyvin treenien aikana, mutta ei tietenkään tehty kovin vaikealla tasolla tai hinkattu monta kertaa. Lisäksi tehtiin putkea ja hyppyä, rima niin alhaalla kuin mahdollista. Tehtiin sellaista, että oli hyppy ja mutkaputki ja Evie palkkasi Haltia lelulla. Mun on vieläkin vaikea uskoa, että se lelu oikeasti riittää koiralle palkaksi kun Halti on eka koira jota palkkaan lelulla, mutta kyllähän se todellakin riittää :D Pentu leikki Evien kanssa tosi hyvin! Tehtiin siten, että itse pyrin olemaan mahdollisimman kaukana putkesta, jotta pentu itse hoksaisi mennä sinne, ei siis juurikaan kädellä näyttämistä vaan mahdollisimman pieni liike omalla vartalolla. Vitsi miten fiksua, ja menipäs hyvin! Halti oli niin hieno <3

Ninjan kanssa tehtiin yksittäisiä esteitä tai muutaman sarjoja, yritin pientä rataakin mutta ei se oikein onnistunut :D Ruspeli on niin kiinni mun kädessä eikä osaa irrota, joten aika kohellusta oli. Pyysin sitten apupalkkaajia namialustaksi, ja johan onnistui mm. pitkä kahden hypyn ja suoran putken suora! Kun Ninja irtosi kunnolla, tajusi että sehän on ihan törkeän nopea. Hieno Nikkerström, siitä saisi hyvän kisakoiran jos viikoittain treenaisi! Eikä kumpikaan metelöinyt häkissä odottaessa, vaikka toinen pääsi tekemään mun kanssa :>

Treenit meni yllättävän hyvin. Olin nimittäin ihan varma, että itken koko ajan mutta en sitten kuitenkaan. Kun mun piti olla siellä seniorien kanssa. On tuskaista ajatella, etten enää pääse vain juoksemaan täysiä ratoja, niin että kaikki sujuu eikä tarvitse kuin ohjata. Ja siihen flow-tilaan on niin pitkä matka. Mutta ehkä vielä joskus, pienen mustan kanssa. No, kyllä yhdessä vaiheessa meinasi itku tulla, kun näytin yhdelle ryhmäläisistä vertaistueksi Nemon agilityvideoita. (Mulla oli pikku-canon mukana siltä varalta, että Haltista olisi saanut videota, mutta ei tullut otettua.) Sen parivuotias cockeriuros toi niin mieleen oman spanielin. Häntä heiluu, hajut vie mutta aina on kivaa. Oli tosi mukavat treenit ja kiva nähdä Evietä pitkästä aikaa ja jutella.

Jee collielenkillä on kivaa! (c) Anni R.

Rakkauslapset leikkii kepillä <3

Mutta niin, me tosiaan päästiin Haltin kanssa Poksin pentuagilitykurssille! Se alkoi 10.11, joten takana on kolme kertaa. Yhteensä niitä on kuusi. Oon aiemmin ollut "pentuagilitya" vähän vastaan - mun mielestä nuoren koiran kanssa ei saa olla mikään kiire tällaisessa lajissa, joka on fyysisesti raskas. Ihan hyvin voi odottaa ainakin sinne vuoden ikään, koira oppii ne jutut aivan varmasti. Tiedän, koska Nemo aloitti agilityn 4,5 -vuotiaana ja oli käytännössä parissa vuodessa kisavalmis. Tälle kurssille hakiessa mietitytti siis vähän omatkin periaatteet. Sitten kuitenkin totesin, että tämä on todennäköisesti paras keino saada jalkaa oven väliin agilityharrastuksen jatkumiseksi Joensuussakin, ja Halti on kuitenkin jo 7 kuukautta vanha. Se ei mene rikki muutamasta hypystä kerran viikossa, eikä kurssilla varmaankaan kovin vaikeita juttuja treenattaisi.
Treeniaika on puolitoista tuntia, ja ryhmä on jaettu kahtia. Se 45 minuuttia on tosi lyhyt aika, ekalla kerralla tuntui että treenit tuskin ehtivät alkaa kun ne jo loppuivatkin! Tällä kurssilla opetetaan esteet sheippaamalla, eli naksutellaan kun pennut osoittaa kiinnostusta esteisiin ja lopulta niin että ne jo suorittavat niitä. Jännää, koska tää tapa on ihan erilainen kuin mihin oon tottunut, mutta mielenkiintoista! Ja ihanaa olla pitkästä aikaa alkeiskurssilla itse kurssilaisena :DD

Halti ja mad skillz

<3 Darwin ja Halti oli muuten bff heti ensitapaamisesta lähtien. Parempi ollakin, kuten omistajansa! :D

Ekalla kerralla otettiin aluksi perustottelevaisuutta, ihan perusasentoa, luoksepäästävyyttä ja kontaktia. Vastuuvetäjän lisäksi mukana oli kolme apuohjaajaa, ja kaikki vetivät eri pisteitä hallissa. Katsottiin, kuinka koirat leikkii ja agilitypisteissä oli putki ja muutama rimaton hyppy. Halti tajusi naksuttelun tosi nopeasti, se rallitti putken läpi aina uudestaan ja ihmetteli, kun lopuksi siitä ei enää tullutkaan palkkaa :D (Koska olisi pitänyt mennä hyppyjä siinä vaiheessa.) Aitoja Halti ei aluksi tajunnut, koska niissä ei ollut rimoja mutta kun laitettiin ne maahan, pentu hahmotti paremmin.
(Mä kyllä mieluummin pitäisin matalat rimat kuin rimat maassa, koska jos pentu astuu riman päälle, käy pahasti. Ekan kerran jälkeen ollaankin onneksi tehty bumpereilla tai matalilla rimoilla :))

Luminen Keski-Suomen viikonloppu silloin 8.-9.11.

Mitä, Milka vei sen??

Toinen kerta meni mun mielestä ihan huonosti. Takana oli 8-tuntinen päivä Norssilla jonka olin elänyt yhdellä nuudelipaketilla ja muilla vähäisillä eväillä, enkä heti kotiin tultuani jaksanut lähteä Haltin kanssa lenkille vaan käytiin myöhemmin ja mentiin siitä suoraan bussipysäkille. Ehkä sen takia pentukin tuntui jotenkin väsyneeltä, enkä itse osannut ohjata sitä yhtään. En muista mitä juttuja alun tokossa tehtiin, mutta agilityn osalta harjoiteltiin hyppy-putkisarjoja sekä hyppysuoraa. Irtoamista namialustalle ja lelulle, ja Halti kyllä irtosi, mutta oltiin tosiaan molemmat enemmän tai vähemmän kuutamolla.

Kolmas kerta oli tällä viikolla, kurssi on siis puolivälissä. Nyt olin paremmalla fiiliksellä liikkeellä ja päättänyt pitää hauskaa, ja treenit oli tosi kivat! Alkutokoissa tehtiin kontaktinpitoa rivissä sekä seurattiin vuorotellen pujotellen toisten läpi, ja Halti sai kehuja kuinka hienosti se piti katseen mussa eikä muissa <3 Se on niin ihana, miten se voi olla tuollainen? Miten sitä voi kiinnostaa enemmän minä kuin muut koirat? :D Tällä kertaa harjoiteltiin mutkaputkea ja irtonaista rengasta, pussia sekä radanpätkää jossa ei ollutkaan pelkkää suoraa, vaan pari hyppyä ja pieni suora putki rinnakkain "U:na". Lisäksi oli temppupiste, jossa oli mm. pöytä, muurin pystypalikat ja muovikartioita pujoteltavaksi. Se oli tosi hauska!

Halti oppi pussin nopeasti, muutaman toiston jälkeen meni jo ilman että apuope piti kangasta ylhäällä :) Mutkaputkessa ei ollut ongelmaa, koska sitä Halti on jo tehnyt, mutta rengas tuotti vähän päänvaivaa. Sheippauksen mukaisesti pennun olisi itse pitänyt tajuta mennä läpi, mutta kun ei onnistunut, helpotettiin vähän kutsumalla sitä vuorotellen apuohjaajan kanssa läpi. Sitten kokeiltiin uudestaan, eikä Halti vieläkään mennyt renkaasta. Juuri kun olin sanonut "pitäisköhän mun kuitenkin näyttää kädellä", pikkumusta sujahti renkaaseen! Jee! Apuohjaaja sanoikin että älä menetä uskoasi koiraasi :''D 2 hyppyä-putki -rata meni myös hyvin, Halti tarjosi aika hyvin hyppyjä mutta mulla oli vaikeuksia olla huitomatta kädellä :D Voi apua! Mutta oli tosi kivat treenit eikä nyt tullut yhtään kiireen tuntua, vaan kaikki ehtivät käydä hyvin eri pisteillä. Jepajee, hieno skotlantilainen!

Tottisteltu ollaan lähinnä collietreeneissä, koska opeharjoittelun vuoksi ei vaan pysty eikä kykene kotona. Oon niin väsynyt, ja tällä viikolla on ollut niin paha olo. Niin moni asia ahdistaa, liian moni. Vielä viikko. Sitten alkaa joululoma.
On ollut huono omatunto, kun Halti on ollut niin pitkiä päiviä yksin kotona  Ihana Sari on onneksi tullut käyttämään Haltin lenkillä kun on ollut niin monen tunnin päiviä. Ihanaa kun toinen ei ole aivan räjähtämispisteessä kun tulen kotiin. On ollut huono omatunto myös siitä, etten oo touhunnut Haltin kanssa niin paljon. Mutta toisaalta, kyllä mun mielestä tervepäisen koiran pitää kestää viikko tai pari vähemmällä treenimäärällä. Ja on Halti kestänytkin, sehän jo tiedettiinkin että on sillä palikat päässä kohdallaan <3

Onneksi täällä on ollut lunta, muuten olisin masentunut vielä enemmän tästä pimeydestä. Harmi vain että ne ovat nyt lähteneet sulamaan pois, täältä siis tullaan kaamosmasennus. 

Jyväskylän kansainvälinen koiranäyttely

Jyväskylän KV näyttely on Suomen toiseksi suurin koiranäyttely heti Messarin jälkeen. Se on myös mun "kotinäyttelyni", yksi niistä paikoista joissa mun koiraharrastuneisuus on syntynyt. Se on ollut mun ensikosketus koiraharrastusmaailmaan, oon käynyt siellä jo joskus alle kouluikäisenä äidin kanssa katsomassa koiria. Oon viettänyt siellä ties kuinka monta tuntia niin monena vuonna, ja se oli yks syy miksi rupesin Nemoa kouluttamaan yhteiskuntakelpoiseksi. Koska halusin viedä sen koiranäyttelyyn.
En ihan tiiä itekään miks kirjoitan tällaista nyyhkytarinaa yhdestä näyttelystä, mutta kunhan innostuin muistelemaan syvällisiä :D Jkl KV on yks niistä jutuista, mistä tää kaikki lähti. Se oli ensimmäinen näyttely, johon osallistuin oman koiran kanssa, josta Nemon kanssa aloitettiin. Siksi tuntui varsin luontevalta, että se olisi myös Haltille ihka ensimmäinen näyttely. Halusin ilmoittaa sen, koska en ole ikinä ennen ollut koiran kanssa pentuluokassa ja koska tämä olisi ainoa näyttely, johon päästäisiin pentuluokkaan Tämän vuoden Jyväskylän KV:n piti olla myös Nemon viimeinen näyttely. Ympyrä sulkeutuisi. Halusin ilmoittaa sen vielä kerran, toista kertaa veteraaniluokkaan ja kun 1 ja 8 olivat samana päivänä, idea tuntui hyvältä.   

2010

Muistan, kun silloin syyskuun viimeisenä viikonloppuna, joka jäi meidän viimeiseksi yhdessä, ilmoitin pojat näyttelyyn. Nemolla jatkui se raivostuttava pissailu sisälle ja vanhempani suunnittelivat kemiallista kastraatiota. Iskä sanoi, että ei sun kannata Nemoa ilmoittaa. Panosta nyt vain Haltiin, hankala olla kahden koiran kanssa ja jos se kastroidaan niin ei voi dopingjuttujen vuoksi viedä. Mietin asiaa yön yli ja sanoin iskälle, että otan sen riskin. Ilmoitan sen ja jos päätyisivät kastraatioon, niin se olisi mulle ok koska äidin ja iskän kanssahan Nemo asuu. En mä menettäisi kuin ilmoittautumismaksun, trimmaus olisi ollut ilmainen koska villakoiria omistava opiskelukaverini oli luvannut trimmata Nemon silloin lokakuussa, kun vanhempani tulisivat meille käymään.

Mökillekin oli satanut sinä viikonloppuna lunta <3

Viikkoa myöhemmin sitten laitoin kaverille tekstarin, että ei sun tarviikaan tuoda sitä trimmikonetta Joensuuhun. Menisin Jyväskylään vain yhden koiran kanssa. Harmitti. Ei siksi, että olisin tosissani edes haaveillut siitä ROP/VSP VET -palkinnosta vaan siksi, että halusin vielä kerran päästä Nemon kanssa näyttelyyn. Valiohaaveet olin jo haudannut, halusin vain kerran vielä käyttää spanielin veteraaneissa, josko se vaikka pärjäisikin. Halusin vielä päästä punavalkoisen kanssa kehään, koska se on niin kivaa. Tiedän, että jotkut ihmiset sanoo ettei koira voi "rakastaa esiintymistä", mutta kyllä Nemo tykkäsi näyttelyissä käydä. Se esiintyi aina häntä heiluen ja tosi iloisena, kuin tietäen olevansa huomion keskipisteenä. Nemon kanssa oli kiva olla kehässä, koska se esiintyi kauniisti vapaana (suurin osa welsseistä suurinpiirtein kuristuu hihnaansa ravatessaan). Näyttelyt oli minun ja Nempun yhteinen juttu :)

Jämsä KR, kevät 2013.

Kyllä, joku voi olla näin iloinen EH2:sta!

Harmitti siksi, koska edellisen kerran kun oltiin oltu näyttelyssä Jämsässä keväällä 2013, ei ollut kiva kokemus toisin kuin yleensä. Nemoa ei sinä päivänä kiinnostanut liikkuminen helteen vuoksi pätkääkään, eikä tuomari tykännyt siitä yhtään. Siksi halusin, että meidän viimeinen kehäkäynti ennen eläkepäiviä olisi tavallisen iloinen kokemus, tuli menestystä tai ei. Vielä viimeisen kerran punavalkoisen kanssa, häntä heiluen kehään.
Se viimeinen kerta jäi nyt kokematta, mutta onneksi pääsin edes Haltin kanssa. Kuinka monta vuotta olinkaan haaveillut juoksevani kehässä kaunis trikkicollie narun päässä, ja nyt se vihdoin toteutui! Haltilla täyttyi pentuluokkaan vaadittava ikä juuri näyttelypäivänä, ja viikkoa ennen pääsin tutustumaan collien valmisteluun näyttelyyn, kun Sari tuli meille neuvomaan mitä tehdä.
Haltilta siistittin ohennussaksilla ylimääräiset korvahapsut pois sekä tassut siististi soikion muotoiseksi. Kinnerkarvoja taidettiin nirhiä ihan vähän, ja harjoittelin collien trimmausta Haltin jälkeen vielä Bennyllä.

No, kyllä se näköjään siellä viimeisessään kuitenkin yritti hymyillä ja olla reipas :)

Sain ohjeeksi pestä Haltin alkuviikosta kokonaan  -koska sitä ei ollut aiemmin pesty-, ja vielä edeltävänä iltana pestä valkoiset osat. Tätä tarkoitusta varten sain lainaan koirakuivurin, teollisuuslaitteelta näyttävän vekottimen, jolla kuulemma kuivaa aikuisen collien tunnissa. Tunnissa?? Tiistai-iltana Halti pääsi sitten pesulle. Olipa mielenkiintoinen kokemus! Propsit pennulle siitä, että se pysyi koko toimituksen ajan kauniisti paikoillaan. Nemon peseminen meidän opiskelijakaksion kylppärissä ei ois ollut yhtä yksinkertaista..
Collien turkki on älyttömän paksu. Pohjavillaa on käytännössä mahdotonta saada märäksi kamalimmallakaan ulkoilukelillä. Minä suihkutin Haltia tavallisella suihkulla ja Joona käsisuihkulla, ja oli kova työ saada turkki läpimäräksi. Kun pääsin kastelussa pohjavillaan asti, päälliskarva alkoi jo kuivua ja takapäätä saippuoidessa sain huomata, että siellä oli silti pohjavillaa vielä rutikuivana. Ei kun suihku kätöseen taas. 

Kivaa kun tällastakin hommaa pitää kuvata videolle salaa.. :D
Lopulta sitten jotenkin saatiin Halti märäksi, pestyä ja huuhdeltua ja koitti kuivauksen vuoro. Teollisuuskuivuri piti kovaa ääntä, mutta se ei pentua paljon hetkauttanut. Reilu puoli tuntia vierähti sillä puhallellessa, mutta olipa se vaan kätevä vehje! Helppo tapa kuivata, ja ymmärrän kyllä miksi se on myös tehokkain collieilla. Pyyhkeellä niitä pohjavillojen vesiä ei saisi millään pois, vaan ne valuisivat seuraavan viikon aikana hiljalleen minne sattuu. Jännää, mutta onneks collieta ei tarvitse noin normaalisti pestä kuin todella harvoin :D
Meidän matka Keski-Suomeen alkoi torstaina, muttei mentykään heti kotiin asti vaan jäätiin Apun ja Ninjan luo kylään Jyväskylään. Vietettiin kiva ilta siskon kanssa, ja "serkukset" viihtyivät myös hyvin yhdessä :D Yöllä satoi lunta, ja perjantaiaamuna oli ihanaa lenkkeillä kun oli maa valkeana. Illasta lähdettiin sitten Haltin kanssa taas junalla kotiinpäin, joskin se yö oltiin Joonan kotona maalla.
Lauantai-iltana sitten pesin pennulta vielä tassut ja kaulurin ja sunnuntaina lähdin ajelemaan kohti Jyväskylää.

Hurrurruuur

Kyllä siitä tuli puhdas ja hieno. Puff! Mun kamera on rikki/huollossa, joten käytössä on pikkudigikamera ja iskän entinen työkamera, jolla en osaa kuvata koska se on Nikon :(

Mua jännitti ihan liikaa. Oikeasti, aivan naurettavaa jännittää niin paljon jotain näyttelyä! Nukuin kahtena edeltävän yönä huonosti ja liian vähän sekä näin painajaisia, joissa mulla oli väärä koira, väärä paita, myöhästyttiin kehästä jne. Iskäkin sanoi, että sähän oot käynyt niin monessa näyttelyssä että handlaat sen homman, mut se on eri asia kun on eri koira! :D Halti oli ainoa pentu colliekehässä, mutta jännitin tulosta koska sillä on tällä hetkellä ahdas purenta. En muistanut mainita siitä edellisessä postauksessa, mutta Haltilla siis pureutuu alakulmurit ikeneen mikä johtuu kapeasta alaleuasta. Kirjoittelen tästä(kin) kyllä vielä lisää.
Jännitin myös mm. Haltin esiintymistä, koska ollaan tehty näyttelyjuttuja noin ylipäätään todella vähän. Välillä ravauttaessa se pomppi ja näpsi mua käteen, jotta jippii :D Seisomisen se kyllä oppi hyvin. Lisäksi jännitin sitä, alkaako kehä etuajassa ja about vähän kaikkea muutakin ihan turhaa.

Mutta jospa vihdoin pääsisin tässä tekstissä sinne Paviljonkiin asti. Haettiin ensin Appu kyytiin seuraksi ja kuvaajaksi, ja jouduttiin ajamaan parkkitalon ylimpään kerrokseen. Siellä Halti haukkui toisia koiria, ja mietin että tämähän alkaa hyvin.. :D Sisään päästyä (eivät muuten edes katsoneet numerolappuja, saati että olisivat tarkastaneet rokotuksia :o) ja Appua yleisöovesta odotellessa Halti vieläkin haukuskeli muita koiria ja kiehnäsi jaloissani "äiti minä en oikein pidä kun on näin paljon koiria" :DD Aina kun jotain tosi isoja koiria, esim. malamuutteja, meni ohi, Halti veti korvat luimuun ja suupielet hymyyn. "Olen pieni pentu, älä tee pahaa!" Hassu Höpötin :D
Colliekehälle päästyä ja laitettuamme häkin pystyyn, Halti kuitenkin rauhoittui ja käyttäytyi koko lopun näyttelypäivän ajan tosi fiksusti. Ulkoilupaikoille se ei vain millään voinut pissata, kertaakaan. Reppana. Hyvin muuten huomasi, että vaikka Halti kotona ja Ninjaan verrattuna näyttääkin jo tosi isolta, niin onhan se vielä ihan vauva, kun vertasi täysikasvuisiin pehkouroksiin.

Ehdittiin (tietenkin) kehään ajoissa, ilman kiirettä ja sinne päästyäni jännitys katosi. Kehävisiitti oli tosi nopea, mentiin vain kerran ympäri ja edestakaisin. Tästä huolimatta saatiin kuitenkin tosi pitkä arvostelu, paperi täyteen. Tuomarina oli alankomaalainen Rony Doedijns. "7 months old male puppy. Needs time to mature and develop. Nice proportions. Typical in head profile. Acceptable bite. Typical ears. A bit flat feet. Ok expression. Normally angulated. Correct body and topline. A bit narrow behind. Side movements ok. Correct coat quality and color for the age. Typical in temperament. Very well presented. Very promising."
Setä katsoi hampaita tosi pitkään, joten ajattelin että nyt nasahti siitä, mutta kuultuani sanelusta "acceptable bite", ajattelin että jes! Arvostelun lopuksi tuomari tuli kättelemään sanoen "Very promising, congratulations!" ja sain käteeni kunniapalkinto- ja ROP-pentu -ruusukkeet.  

Jes!

Vähän nolotti katsoa näitä kuvia, joissakin mulla on ihan epäluonnollisen onnellinen ilme :D Mutta se on aitoa iloa!

Kehäsihteeri kirjoitti vielä arvostelun loppuun, ja olin ihan tosi onnellinen!! Halti esiintyi niin hienosti, ei yhtään pomppinut ravatessa. Välillä toki katsoi mua, mutta meni tosi nätisti ja malttoi hurjan kauniisti seistä. Arvostelukin oli melkein pelkkää kehua, se oli musta tosi hyvä! Olin ihan fiiliksissä lauseesta very well presented - Nemon kanssa sain sellaista kommenttia muistaakseni kolmelta tuomarilta, mutta siihen meni aikaa. Ollaanhan me Haltin kanssa edistytty, mutta en todellakaan odottanut että osaisin esittää sen niin hyvin heti ekassa näyttelyssä, collie on kuitenkin niin erilainen kuin wss. Ehkä mä oon sen kanssa luonnonlahjakkuus? ;) 

No joo, Halti oli ainoa pentu koko rodussaan, mutta ei se poista sitä faktaa että arvostelu oli tosi hyvä! Eikä tuomarin olis mikään pakko ollut kp:tä jakaa, ihan hyvin ois voinut nillittää hampaista. Mutta eipä nillittänyt! Niin hieno Halti, very promising <3 Alkoi tää ura vähän paremmin kuin Nemolla 8 vuotta sitten. Jolloin Nemo peruutti seisotuksessa tuomaria karkuun koska se kumartui koiran päälle uhkaavasti ja haisi niin paljon partavedeltä, ja jolloin jäin näyttelyhihnasta ja hiuksistani melkein jumiin (koska olin laittanut sen niskani taakse, niin kuin olin nähnyt joidenkin tekevän) :D Ja arvostelussakin oli kommenttina "needs better training". No, sitä Nemppu tosiaankin olisi tarvinnut elämässään :DD 

18.11.2006.

En jaksanut jäädä katsomaan pehkokehää enää oman vuoron jälkeen koska niitä oli niin paljon kuten aina, vaan menin käyttämään Haltia pihalla. Matkalla kuljin welshikehän ohi. Se oli vastapäätä sitä kehää, jossa silloin syksyllä 2006 Nemon kanssa ekaa kertaa oltiin. Bongasin sieltä laidalta Siljan ja Hilman, jotka oli meidän Agirotujoukkueessa kesällä 2013. Juteltiin siinä hetkinen ennen kuin Hilma meni kehään. Silja kysyi, miten jaksan ja puhuttiin meidän paimenkoirapennuista, kun Siljalle tuli tänä vuonna kelpie. Oli kiva jutella. 
Nemon lisäksi welsheihin oli ilmoitettu toinenkin uros veteraaneihin, yks multivalio joten eipä meille suurempaa menestystä olisi tällä kertaa tullutkaan. Ja kehät olisivat menneet täysin päällekkäin tai ainakin olisi tullut kamala kiire juosta hallista toiseen, joten ei sen puoleen harmita. Ja olisin sitten varmaan antanut Nemon jollekin walesitutulle esitettäväksi, eikä me silloin oltaisi kuitenkaan päästy viimeistä kertaa yhdessä kehään pitämään hauskaa. 

Haltin kehän jälkeen käytiin Apun kanssa katsomassa poliisikoiranäytös sekä tietysti shoppailemassa. Välillä kävin häkillä katsomassa pentua, joka oli oikein kiltisti, nukkui vain. En mä enää pidä itseäni "näyttelyihmisenä", koska koiraharrastuslajeissa on kivempaa kun voi itse vaikuttaa tulokseen, mutta on musta kiva käydä silloin tällöin kehässä :) Mukava kun välillä voi olla siisteissä vaatteissa sisällä eikä tarvi tehdä paljon mitään. Joku glamour tuosta on kyllä haihtunut - ei mulle tullut enää lainkaan sellainen olo, että haluan ostaa vaikka mitä, ja tuntui että kojuja ylipäätään oli kauhean vähän! :o Lisäksi olin jopa vähän järkyttynyt, kun en kehäkartan tullessa postiin enää hahmottanut yhtään, missä meidän kehä on :D Joskus yläasteikäisenä nimittäin muistin Paviljongin pohjapiirroksen ulkoa. Niin monena vuonna siellä olin, jopa molempina päivinä joinain vuosina.

<3

Ei keretty valoisaan aikaan kotiin ja seuraavana päivänä oli lumet sulaneet, joten oli pakko ottaa nää pakolliset (:D) kuvat sisällä.

Joka tapauksessa oli kiva päästä pitkästä aikaa koiranäyttelyyn ja Haltin kanssa kehään :-) Ostin sille pari possunkorvapuustia palkinnoksi sekä hienon ledivalon pantaan, maksoi vaan vitosen! Nyt Haldir näyttää ihan poliisilta, kun se valo on (tietysti) sininen. Lisäksi ostin ohennussakset, koska en sellaisia omistanut ennestään. Ostin kerralla kunnolliset, koska tämän koiran aion opetella itse trimmaamaan :D Tuskin maltan odottaa että pääsen testaamaan, Haltissa kun ei nyt tietenkään ole karvaa millä harjoitella. Oli kyllä ihana tulla kotiin, kun äiti ja iskä olivat vastassa ihan innoissaan :D Äiti kysyi, että tarkoittaako KP kaunista pentua ja onko nuo ruusukkeet jotain leikkisertejä. Molemmat luki arvostelun ihan innoissaan hymyillen :D Nemokin olisi varmasti ollut iloinen. 

Aina iloinen.