Summer, love & ultimate happiness

Sorge taas että on päivittely jäänyt! Musta on ihan hämmentävää kuinka paljon katsojia blogilla on joka päivä, vaikken olisi moneen päivään kirjoitellut. Kiitos kaikille piilolukijoille ja julkisille tietty myös :D

Juhannusaaton lenkillä Nemon kanssa :)

Ihan ensiksi mun täytyy kertoa, että meidän elämässä tapahtuu lähitulevaisuudessa suuria muutoksia. 11.6. eli reilu pari viikkoa sitten me saatiin Joonan kanssa Joensuusta asunto, jee! Ja kaksi päivää sen jälkeen sain tietää, että olin päässyt Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan, Kuopioon ympäristötieteitä ja Joensuuhun metsätieteitä. Minähän hain siis ensisijaisesti samaiseen yliopistoon biologiaa, joka on myös Joensuussa, mutta sen tulokset tuli vasta toissapäivänä. Otettiin asunto tietysti vastaan, koska se on hyvän kokoinen, vuokraltaan sopiva ja koirien kannalta hyvällä alueella. Ja oli tietysti helpottavaa tietää, että mulla on ainakin joku paikka odottamassa yliopistossa, jos biologia ei tärppääkään. Mutta ilokseni voin kertoa, että minä pääsin biologian laitokseen yli 40 pisteellä yli hyväksymisrajan!! Oon niin onnellinen :')
Me muutetaan siis syksyllä Joensuuhun ja olen ajatellut ottaa koirat mukaan. En heti elo-syyskuussa, vaan vasta muutaman viikon päästä, kun arki on lähtenyt rullaamaan. Vähän toki mietityttää, sopeutuvatko koko ikänsä omakotitalossa asuneet, aina halutessaan pihalle päässeet koirat ylipäätään kerrostaloon. Nitan kanssa en usko olevan ongelmaa, mutta Nemosta en ole niin varma. Mutta jos ei onnistu, pitää miettiä koiran kannalta paras ratkaisu. Se selviää sitten syksyllä, kuinka käy.

 Nita ei tullut aattolenkille koska se lepäili aitassa.

olis ehkä pitänyt ottaa kuviin toi liina pois, mutta on nää silti ihan söpöjä :>

my men

Mutta mitäs meille muuten on tapahtunut? Ninja tuli meille hoitoon 13. päivä siskon muuton takia ja viipyi juhannukseen. Varsin mallikkaasti se meni tiimin jatkeena laumassa :) Joonan perhe oli kaksi viikkoa lomalla Espanjassa, joten vietin paljon aikaa siellä ja otin välillä koiriakin mukaan. 15.-16. viikonloppuna mukaan pääsi Nita. Nita on tavannut Joonan koiran Milkan kunnolla viimeksi kesällä 2011, ja ensimmäisen kerran saman vuoden keväällä. Milka on siis 6-vuotias jackrusselnarttu, joka ei ole oikein tottunut toisiin koiriin, koska on asunut koko ikänsä maalla ainoana koirana. Ensimmäiset kohtaamiset pari vuotta sitten eivät sujuneet kovin hyvin; Milka ei mun silmään oikein osaa puhua koiraa (koska sillä ei ole niitä koirakontakteja), ja kun Nita on tottunut siihen että vieraita koiria tavatessa (ei missään lenkillä tietenkään, mutta get the point), niistä on yleensä tarkoitus tulla kavereita ja se olikin kummissaan, kun toinen pelkäsi eikä tullut leikkimään. Milka vain sitten jossain vaiheessa päätti livahtaa takaapäin salaa haistelemaan Nitaa, mistä Nipsu taas ei tykännyt ja sitten tytöt meinasivat kehittää kahinoitakin.

<3

Nyt homma sujui paljon paremmin. Meille siis riittää että koirat sietävät toisiaan samassa huoneessa ihmisten ollessa läsnä, niiden ei tarvitse kaverustua eikä niitä jätetä keskenään yksin. Ne eivät myöskään mene toistensa kupeille tai pedeille, jotka ovat aivan eri huoneissa. Koska koirat eivät osanneet haistella "kohteliaasti" ja meinasi syntyä tuijotusta ja murinaa, emme antaneet niiden viikonloppuna olla juurikaan lähikosketuksessa toisiinsa. Pihalla ja lenkillä ei ollut mitään ongelmaa, ja ihmisen ollessa välissä Milka uskaltautui vähän katsomaankin Nitaa. Ja miksi me siis totutetaan koiria toisiinsa, johtuu ihan siitä että jossain vaiheessa tulevaisuudessa voi olla sellainen tilanne, että koirat on pakko ottaa Joonalle mukaan esim. viikonlopun yli.
Nitaa selvästi hieman stressasi viikonloppu, koska nosti hilseen pintaan. Sunnuntaina neiti sai kuitenkin kivan yllätyksen, koska lähdettiin käymään Viivin luona ja Nita pääsi pitkästä aikaa tapaamaan Kassua :) Ei ne enää niin paljon jaksa leikkiä kuin nuorempina, mutta vähän kuitenkin.

Ninja saalistaa aaltoja..

...ja saippuakuplia. Appu antoi sille jo talvella lempinimeksi evoluution umpikuja, hmm..

Illalla Nita olikin aika väsynyt, joten aktivoin Nemoa ja Ninjaa agilityn muodossa. Kerrankin ei ollut kuuma ilma, joten otin koirat jatkoryhmän treeneihin. Ninja oli tosi hieno! Se ei ole opetellut kuin putkea meillä kotona, mutta kaikki ne muutamat esteet mitä vähän kokeiltiin sen kanssa, sujui heti kuin vettä vaan! Nemo taas sanoi mulle että jos en ole natsi, hän ei kuuntele. Eka rata: tosi yksinkertainen ulkokaari, koira kyllä lähti mukaan mutta oli ihme haahuilua ja haistelua, ei ollenkaan mukana. No, sitten olin sille natsi ja sanoin että prkl, ja johan lähti treenit sujumaan! Oli se hieno spaanieli <3 Pitkään ei tehty, koska alkoi sataa kaatamalla. Voin kertoa, että on ihana tunne, kun oot kastunut aivan läpimäräksi ja kotona auton purettuasi ja koirat pestyäsi edessä on pian teetä ja paahtoleipää :>

Kiitos Miralle kuvista!

kuten näkyy, treeneissä saatiin monenlaista säätä.

Maanantaina 17. päivä oli vuorossa pitkästä aikaa omat kisaavien treenit! Kaitsu ei valitettavasti päässyt paikalle, mutta saatiin itseksemme tosi kivoja ratoja aikaiseksi. Nemo oli taas vähän hv-tuulella, mutta tiukka seuraaminen ennen ratoja auttoi ihan hyvin ja homma toimi kivasti. Paitsi vikalla radalla, jossa oli tosi tiukka välistäveto muurilta aidalle. Tahdoin harjoitella takaaleikkauksia koska niitä täytyy harjoitella, enkä saanut sitä millään toimimaan vaikka kuinka kovaa ja aikaisin rääyin "tässä". Onneks oli muita valvovia silmiä, jotka neuvoi että käännä koko vartalolinja kuin ohjaisit putkelle, joka oli aidan takana. Ja sitten onnistui! Ärsyttää vaan (perfektionistina taas), ettei noin yksinkertaista juttua tajunnut itse, ja ihan turhaan koiraa käskytti kovemmin. Mutta eihän Nemo onneksi siitä mitään paineita ota. Nipsu meni tosi kivasti, kepeille vietiin namikuppi ja kyllä se lujempaa meni, jee! Ninjakin pääsi taas kokeilemaan ja oli jälleen hieno, mutta tällä kertaa kontaktiesteet jännitti vähän.

Nämä Sunnan kuvat on jatkoryhmän treeneistä 26.5...

...kun ovat jääneet julkaisematta.

mentiin matalilla rimoilla.

Keskiviikkona otin molemmat isot koirat Joonalle mukaan. Nemon kanssa Milkalla ei ole koskaan ollut mitään ongelmia, Nemolla on aina alussa vähän "yyh yyh tyttö" -piipitys päällä mutta kun se huomaa ettei toinen välitä, Nemo antaa olla. Viime syksynä ja vähän nytkin ne uskaltautuivat haistelemaankin :) Meidän piti mennä illalla juoksemaan Nemon ja Nitan kanssa, mutta tehtiinkin ilta-ajelu Jämsän ensiapuun. Lenkkeilin sitten koirien kanssa kirkon lähellä pienen lenkin, saatiin vähän uusia lenkkimaisemia. Yleisesti ottaen vierailu sujui todella hyvin, kaikki kolme käyttäytyivät hienosti :) Ehkä Nitakin stressaa vähemmän kun ne on Nemon kanssa laumana yhdessä? 

On se vaan ihan oikeasti todella rakas. Kaikesta tolloilusta huolimatta <3

siukku ja Ninja laiturilla

Juhannuksena koirien ei sittenkään tarvinnutk tulla Joonalle mun kanssa yöksi, vaan olivat tänäkin vuonna siskon kanssa kotona. Oli ihanaa päästä mökille <3 Sää suosi ja oli mukavaa, vaikka tunnelmaa vähän latisti se, että Nita oli viikonloppuna hieman kipeä; se vain makasi hetekan alla ja oli tosi vaisu. Appu kertoi, että Nita tosin oli syönyt jonkun multaisen, haudatun luun takapihalta joten luultavasti sillä oli vaan maha kipeä, koska tyttö oli onneksi jo sunnuntai-iltaan mennessä oma pirteä itsensä :) Taas meinaa jutut venähtää, joten tän viikon kuvioista lisää ensi kerralla! 

<3

Ninja teki rantaan pesän ja nukahti sinne.

Hyvän mielen kesäpäivä

...on treenata agilityä ja käydä sen jälkeen lenkillä maailman parhaan agilitykoiran (eli Nitan) ja hyvän ystävän ja sen parhaiden agilitykoirien kanssa! <3

 
Viime maanantaina käytiin aamusta Evien, Kingin ja Soolon kanssa keskenämme vähän agiliitelemässä kentällä, kun ei olla kumpikaan päästy töitten takia muutamaan viikkoon Kaitsun treeneihin. Otin mukaan pelkän Nitan koska sen kanssa olisi helpompi olla lenkilläkin, ja oli tosi kivaa :)

Ei tehty mitään ihmeellisempiä ohjauskuvioita tai kovinkaan pitkää rataa, kunhan pidettiin hauskaa :D Nitan kanssa treenattiin piiitkästä aikaa (on jäänyt kotitreenit vähän vähemmälle) 2by2 -keppejä, ensin kerrattiin kuudella ja aamun aikana lisättiin kahdeksaan ja kymmeneen. Etupalkka namikupissa toimi tosi hyvin, minun ihana pikku Nitani pujotteli aivan loistavalla vauhdilla <3 Käsiapua se edelleen vaatii, mutta ei se haittaa, kun kättä seuratessa se pysyy hyvin liikkeessä. Evienkin mukaan näyttää kuulemma tosi hyvältä! Ihanaa, että ensi maanantaina päästään vihdoin pitkästä aikaa ryhmäharkkoihin; pitää sielläkin pyytää että Nitalle laitetaan namipalkka kepeille.

Treenien jälkeen käytiin koirien kanssa lenkillä, käveltiin lemmikkieläinten hautausmaalle ja takaisin. Kyseisellä hautausmaalla lepää minun lapsuuteni paras ystävä Kepa-collie. Lemmikkien hautausmaalla tulee aina paljon mukavampi tunnelma kuin ihmisten - ihmisten hautausmaalla olo on synkkä ja surullinen, kun hautakivetkin on sellaisia pelkistettyjä ja jäyhiä. Lemmikkien hautausmaallakin tulee toki hieman surullinen olo (varsinkin kun muistan hyvin tarkasti sen, kun meidän perheen ensimmäinen koira sinne  haudattiin), mutta samalla ihmeen rauhallinen. Lemmikkien haudat ovat kauniita ja hautojen hoidosta ja koko paikasta vaan jotenkin huokuu sellainen käsittämättömän suuri rakkaus, mitä ihmiset lemmikkejään kohtaan vielä vuosienkin päästä niiden kuolemasta tuntee.

pakollisia (ensimmäisiä) kaverikuvia lenkin jälkeen

Iipun kultatyttöä pitää kehua kun se on niin ihana ja hieno <3

Oli mukava päivä :> Kaikki kuvat löytyy täältä. Hei ja piti muuten kertoa, että sieltä tokokokeesta kotiin tullessa poikettiin (tai minä poikkesin, Nemo oli autossa) Ideaparkissa ja ostin vihdoin uudet lenkkarit. Ehkä jossain vaiheessa hankin ihan oikeat agilitykengätkin, mutta mun piti joka tapauksessa hankkia uudet juoksukengät ja sanoin myyjälle käyttötarkoitukseksi myös agilityn. Salomon 139 e joista TopSportin alen vuoksi 94,40. On ne hyvät :]

voin kertoo että agility Nitan kanssa on esim. parasta.

PS. Jee oon ilonen kun sain vihdoin viime viikolla vaihdettua ulkoasun! Kuten näkyy, olin laiska enkä jaksanut perusrunkoa laatikoineen lähteä muuttelemaan, mutta onpahan banneri ja taustakuva kesäisemmät :D Nemon ja Nitan kuva on mökin laiturilta kesäkuun alusta 2010 ja vaikka mä en pidäkään mistään merellisistä jutuista, mulle tulee tuosta taustasta mieleen Päijänteen sininen selkä ja mökkifiilis, joten miksikäs ei. Kamala mökkikuume muuten, en oo kesätöiden takia päässyt sinne kahteen viikkoon! Onneks juhannuksena viimeistään :D

Saanko tarjota konjakkia

Siitä treenimäärästä, mitä olen nyt Nemon kanssa viime viikkojen aikana tehnyt, on ehkä voinut päätellä jotain - ei me nyt ihan huviksemme joka päivä hiota tokoliikkeitä. Syynä siis oli viime lauantaina ollut meidän ensimmäinen virallinen tokokoe. Aloin katsella kyseistä koetta jo talvella, kun Springeri-lehdessä oli siitä mainos; viime kesän leirillähän meitä houkuteltiin jo syksyksi yhdistyksen kokeeseen Tampereelle saatesanoilla "siellä on oikeasti tosi rentoa koska kaikki muutkin tietää, millaista on harrastaa springerin kanssa ja tuomarikin valitaan sen mukaan, että se ymmärtää näitä." :D Syksyllä ei oltu kuitenkaan mielestäni ihan valmiita ja oma elämäkin oli sen verran kiireistä, ettei onnistunut.

kuvituksena sekalaisia kuvia vuosien varrelta; keväällä ei ole tullut hirveästi koiria kuvattua muuten vaan ja nämähän ovat vanhasta blogista joka tapauksessa hävinneet. Nemo elokuussa 2011.

Nyt kuitenkin ilmoittauduin heti kun se oli mahdollista, toukokuun alussa. Alkuvuodesta saatiin vihdoin häiriötreeniä säännöllisemmin ja kevättalvella olin vielä ihan toiveikas, mutta jo viimeisen kuukauden ajan ennen koetta ilmoittautuminen tuntui todella huonolta idealta; lähinnä siksi koska paikallamakuu hajosi sen piippaamisen myötä. Jos järjestäjänä ei olisi ollut oma rotuyhdistys, se kisauran korkkaaminen olisi varmasti vieläkin hamassa tulevaisuudessa, ja tuolla olikin tosi ihanaa aloittaa, kun vastassa oli tutut ihmiset leiriltä :)
Viime viikolla treenasin Nemon kanssa tiistaina ja keskiviikkona. Tiistaina tehtiin Jaatilanrinteellä Nitan kanssa 3 minuutin paikallamakuu sekä jäävät ja luoksetulo. Treenit oli täydelliset. Keskiviikkona tehtiin Miran kanssa kenraaliharjoitus kentällä. Meni surkeasti. Nemo piippasi paikallamakuussa mutta pysyi, eikä välittänyt toisesta koirasta. Seuraamiset oli kamalaa laamailua, toki 23 asteen hellekin vaikutti koiraan. Koe tuntui entistä huonommalta idealta.

toukokuu 2010

Torstaina ja perjantaina ei tehty mitään ja lauantaiaamuna noustiin aikaisin, Hämeenlinnan Renkoon kesti yli kaksi tuntia ajaa. Koepaikka oli pieni kenttä ihan keskellä metsää ja aluksi kun käveltiin Nemon kanssa, se vähän piippaili ja oli hiukan levoton, kuin myös siruntarkastuksessa ja alkupuhuttelussa. Oltiin suoritusvuorossa onneksi vasta yhdeksänsinä ja paikallamakuu oli jaettu kahtia. Jotenkin tokosta tulee mulle aina sellainen mielikuva, että huiput palveluskoirarotuiset suorittaa siellä täydellisesti ja tunnelma on tosi tiukka, mutta muiden suorituksia katsellessa oma olo rentoutui hiukan. Moni koira oli aika pihalla tai jopa karkaili metsästä tulevien hajujen perässä kehästä ulos.

Kokeessa oli tuomarina Marja Ala-Nikkola, joka vaikutti toisaalta aika tiukalta ja toisaalta lepsulta. Ehkäpä luettelen taas liike (kyllä, ne tehtiin tuossa järjestyksessä) kerrallaan selitykset.
Luoksepäästävyys: 10, nousi ja meni vastaan mutta oli kiltisti. Ohjaajalle huomautettiin, että hihnan tulee kulkea ohjaajan edestä. Jaa.
Paikallamakuu: 0, lähti heti kun itsekin. Aaaargh voi %&#@, mitä ihmettä mä voin tälle tehdä? Se on lähtenyt nyt kahdessa möllitokossa (2012 huhtikuussa & nyt toukokuussa) mun perään ja nytkin. Mutta kuinka helkkarissa mä voin tuota treenata, kun ei se treeneissä ikinä lähde?
Seuraaminen kytkettynä: 0,voi luoja. Käveli se alussa mun vierellä, mutta ei kyllä kuunnellut niin mitään. Ei pysähtynyt kertaakaan, käännökset ihan kamalia ja oma paniikki nousi. Tuomari sanoikin sitten joko tässä tai seuraavassa liikkeessä (olin niin sumussa etten edes muista) että hengitä. "Oot ihan kalpea, näytät ihan siltä että pyörryt siihen paikkaan. Nyt hengität syvään - et hengitä vieläkään syvään, huokaa kunnolla! Noin. Puhu koiralle normaalilla äänellä, älä korota sitä yhtään koska heti kun se nousee, se ajattelee ettet ole vakavissasi. Nyt lopetat sen kontaktin pitämisen koiraan ja katsot vaan suoraan eteenpäin ja sanot reippaasti koiralle sen seuraa."
Liikkeestä maahanmeno: 0, jäi seisomaan. Mitähän helvettiä taas? Liikkeestä maahanmeno on yksi Nemon varmimmista liikkeistä, mutta ei se kyllä seurannut edelleenkään. Annoin kaksoiskäskyn kun näin ettei mennyt, mutta se tuli liian myöhään joten siksi nolla.
Seuraaminen vapaana: 0, ei taaskaan yhtään kuulolla, karkasi about kolme kertaa kehästä laidalle haistelemaan. En muista, oliko kaikki tän seuraamisen aikana, ekan kerran varmaan lähti jo edellisessä liikkeessä. Tuomari sanoi etten saa mennä perään vaan pitää vaan huutaa koiran nimeä. Ihan kuin se olisi hyödyttänyt, ja sitten sainkin luvan sanoa rumemmin. Ihme kyllä, Nemo tuli joka kerralla iloisesti luo.
Luoksetulo: 8, Jäi hyvin ja tuli nätisti, tuomari huomautti että kunniakierros ennen perusasentoa on aivan liian suuri joten siksi rokotti.
Liikkeestä seisominen: 7,5, se taisi jopa seisahtaa, ohhoh. Eikä ennakoinut istumista.
Estehyppy: 0, ei mitään reaktiota. Jäin koiran kanssa liian kauaksi, ei kolmannella käskylläkään hypännyt ja tuomari sanoi, että menkää lähemmäs ja näytä kädellä. Ja kysyi, onko hypännyt aiemmin. Vastasin, että on.
Kokonaisvaikutus: 5, "ei oikein toiminut."

heinäkuu 2010, kuvat Viivi S.

Sanon ihan rehellisesti, että mua alkoi melkein itkettää siellä kehässä, varsinkin kun tuomari jäi juttelemaan liikkeiden jälkeen. (Se puhui tosi paljon kaikille muillekin liikkeiden välissä ja jälkeen.) Ensimmäinen kommentti: "Tää ei varmaan oo sun kouluttama koira?" Vastasin että on, mutta sitä on alettu kouluttaa vasta 2-vuotiaana. Mä en edes tarkasti muista, mitä kaikkea se mulle sanoi. Jotain siitä, että mun pitäisi nyt alkaa lueskella kirjallisuutta koirien käyttäytymistä ja alkaa itse olla itsevarmempi ja määrätietoisempi. "Miksi villakoirien kimppuun käydään? Koska ne liikkuu siksakkia eikä muut koira tiedä, mitä ne viestii. Varmimmat koirat on kaikkein rauhallisimpia." Sanoin tietysti, että ei ole mitenkään uutta ja oli ihan odotettavissakin. Oon kirjoittanut tästä aiheesta niin lukemattomat kerrat vanhaan blogiin ja varmaan tähänkin. Kerroin, että ongelmana on auktoriteetin puute ja juuri se, että voimakasluontoinen uroskoira ja tällainen pieni herkkä tyttö ei ole oikein paras yhdistelmä. Sitten se tuomari alkoi selittää, että ei auktoriteetti ole fyysisestä olemuksesta kiinni (en mä nyt sitä tarkoittanutkaan, mutta en jaksanut alkaa tarkentaa). Ja kehotti käyttäytymään itsevarmemmin ja rauhallisemmin, puhumaan matalammalla äänellä ja tarkkailemaan miten koirat käyttäytyy. Muuta en oikein muista. Paitsi sen, kun sanoin vielä lopussa että jännitän aina hirveästi. Sitten se vaan sanoi, että älä jännitä. Ja koska se kätteli kaikki, se kätteli mutkin. Ja sanoi, että "Katso nyt. Et edes purista kättä kunnolla. Kättele uudestaan ja lujempaa." No, rutistin sen kättä sitten lujemmin toisella kerralla.

Jos jatkan rehellisellä linjalla, niin mua itkettää jo tämän kirjoittaminen tänne. En tiedä miksi sielläkin; oliko se tilanne jotenkin niin nolo, ei periaatteessa juuri siksi koska ne kaikki tutut siellä on kyllä nähneet kuinka hienosti Nemo toimii parhaimmillaan. Mutta oli se ehkä kuitenkin jotenkin häpeällistä, saada nyt saarna siitä että luepas vähän koirakirjoja ja ota selvää miten koirat käyttäytyy. Montakohan koirakirjaa mä olen elämäni aikana lukenut? Niin monta, etten edes viitsi ruveta laskemaan. Kehästä tullessa teki mieli vain kaivautua autoon itkemään, mutta sain laitettua koiran häkkiin ja juotua vettä. Sitten kävelin rauhallisesti katsomaan loput suoritukset ja naurahdin Elinalle, joka koulutti meille tokoa viime kesän leirillä, että sellainen esitys. Elina sanoi, että odotas vaan, pahempaa on luvassa :') Onneks en oo ainoa, jonka walesilta voi odottaa mitä tahansa. Kun kokeen lopussa menin hakemaan kilpailukirjaa, tuomari kysyi että "Ootsää täysi-ikäinen, saanko tarjota sulle konjakkia? Näytät edelleen siltä, että pyörryt." Pystyin jo vähän hymyilemään, että oon joo täysi-ikäinen. Tulos tietysti ALO0, 54 pistettä mutta oltiin vaan toiseksi viimeisiä eikä viimeisiä, oho :D Tavoitetta eli kehässä pysymistä ei saavutettu, mutta ainakaan tuomari ei keskeyttänyt koetta.

toukokuu 2011, kuva Viivi S.

Kotimatkalla ja näiden parin päivän aikana on tullut ajateltua asioita hyvin paljon. Kaikkein eniten tuomarin kommentit aiheutti pahan mielen siksi, koska mä en oikeasti voi luonteelleni mitään. Tätä on hankala selittää, mutta kuten olen vanhan blogin puolellekin kirjoittanut, minun ja Nemon suhteen perusongelma on mun henkinen heikkous. Nemo on tosi voimakasluonteinen, kova, jopa dominoiva. Minä olen herkkä ja hiljainen, jolle sopii paremmin käteen ainakin näistä kahdesta Nitan tapainen pehmeä koira. Agikoutsi Kaitsukin puhui tästä paljon silloin kun meillä oli agilityssä se perseilykausi: Nemo tarvitsee selkeää ja tiukkaa käskytystä jotta se ymmärtää että olen tosissani. Siltä on pakko vaatia. Se kyseenalaistaa heti käskyt ja tekemisen kanssani, jos se vain aavistaakin etten ole täysin tosissani. Mä en vaan voi sen kanssa lepsuilla yhtään, vaikka tahtoisinkin. Totta kai jännitin tuolla, mikä aiheutti muutoksen omassa käytöksessä ja sitä myötä Nemossakin. Jännitin enemmän tiedostamattani kuin tietoisesti, mutta en oikeastaan koiran karkaamista vaan ihan suoritusta itsessään, mikä on sinänsä erikoista. Ja totta kai Nemo aisti, että en ole varma tilanteesta, joten se ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan minua.
Tiedän että mun pitäisi olla aina ehdottoman tarkkana Nemon kanssa. Sen kanssa ei voi olla kuten Nitan, joka pysyy jatkuvasti hanskassa ja kuulolla, vaikka se olisi muutaman sadan metrin päässä musta. Tiedän, että spanieli vaatii jämäkkyyttä ja käyttää tilaisuuden häikäilemättä hyväkseen jos se vain saa sen. Perfektionistina minua itseänikin luonnollisesti harmittaa hirveästi, etten muista tätä jatkuvasti. Unohdan jatkuvasti koutsin sanat, vaikka niiden pitäisi tulla tekoina selkärangasta asti.

pujotteludemonstraatiota alkeiskurssille 2.6. Kuva Mira Ä.

Mutta kun mä en millään tahtoisi olla jatkuvasti jämäkkänä. Mulle olisi paljon mukavampaa, jos voisin vaan olla niin kuin aina Nitan kanssa - iloisena ja rentona, luottaen koiraan lähes sataprosenttisesti. On niin paljon helpompaa tulla suoraan autosta kentälle koiran kanssa touhuamaan ajattelematta sen kummemmin, kuin virittää itsensä tietoisesti itsevarman auktoriteetin rooliin. Olenko siis laiska? Ehkäpä. Ja totta puhuen, mun ei ole nyt keväällä tarvinnut olla jämäkkänä. Kun helmikuussa kävi niitä kurjia juttuja ja lähdettiin siitä taas nousemaan kevättä kohden, meillä on ollut Nemon kanssa tosi hyviä hetkiä tosi pitkään. Se on ollut agilitytreeneissä hienosti kuulolla ja mun itse asiassa melkein piti nyt keväällä kirjoittaa sille helmikuun purkuviestille vastapainoksi postaus, jossa kerron että hei, meillä menee hyvin: Nemon kanssa on ilo treenata ja yhä useammin tulee niitä hetkiä, kun tuntuu että meidän välinen suhde on taas hienolla mallilla. Mutta ilmeisesti se oli vaan väliaikaista, ja se kyseenalaistaminen vain uinui pinnan alla, noustakseen taas. Ehkä juuri sen takia paikallamakuussa alkoi piippaaminen, ja perusasentokin tuntuu ajoittain unohtuneen? Ehkä juuri siksi, etten ollut jämäkkänä vaan iloisen rentona enkä puuttunut natsina heti epäkohtiin?

jatkoryhmän treeneistä 26.5. Kiitos kuvista Sunnalle!

Kylläpäs tämä teksti menee sekavaksi. Miten tämä nyt sitten liittyy siihen, mistä mulle tuli eniten paha mieli? Siten, että kun perusluonne on herkkä ja epävarma, on vaikea ottaa erikseen jämäkän ja itsevarman ihmisen roolia koiran kanssa. Kun todellisuudessa oma itsetunto on huono, niin totta kai se heijastuu muuhunkin elämään. Totta kai se epävarmuus on koko ajan taustalla, vaikka osaankin sen peittää eri tilanteissa. Osaan joo aika hyvin näiden koirien kanssa pelata, onhan siihen ollut pakko oppia viimeisten kahdeksan vuoden aikana, mutta en edelleenkään sen perusluonteeni takia osaa aina, esim. joka ikisiin treeneihin ja lenkeille lähtiessä, naksauttaa sitä rauhallista jämäkkyyttä päälle.

Toinen asia, mistä kritisoin tuomaria, on se jännityskommentti. Jännittäjälle, sellaiselle kuin vaikka minä, ei vaan auta sanoa että älä jännitä. Piste. Ihan samalla lailla kuin olisi hirveän kiva olla luonnostaan itsevarma ihminen, olisi tosi kiva myös osata olla jännittämättä. Mutta se ei lähde pois sanomalla, vaan ainoastaan siten, että käy kisoissa. Niin mulla kävi agilitynkin kanssa ja oon siitä tosi iloinen :)
Tää teksti on muutenkin ihan älyttömän pitkä, mutta loppuun mun on pakko sanoa, että mulle tuli heti siellä kokeessa mieleen mun ja Nemon ihka ensimmäiset agilitykisat. Se epäonninen heinäkuun päivä kesällä 2011, jolloin Nemo meni ehkä kymmenen estettä radalla ja lähti sitten huitelemaan metsään, molemmilla radoilla. Silloin vannoin, etten enää ikinä kisaisi sen kanssa agilityssä. Mutta vuoden päästä koira toimi paljon paremmin, ja syksyllä 2012 uskalsin lähteä sen kanssa uudestaan.

Nyt en vanno, etten enää kisaa Nemon kanssa tokossa. Silloin agilityssä vein ehkä keskeneräisen koiran kisoihin, ja sinä kesänä oli muutenkin alkanut olla hallintaongelmia. Nyt en vienyt tokokokeeseen keskeneräistä koiraa. Tässä ei ollut kyse mistään muusta kuin ohjaajan vedättämisestä 6-0, Nemo kyllä osaa kaikki liikkeet ja tiedän sen. Homma kaatui vain omaan jännitykseen, minkä koira vaistosi, minkä seurauksena se löi lekkeriksi. Siispä, jos meidän tokoura tämän kuoppaisen alun jälkeen jatkuu samoin kuin agilityssä, en ole huolissani :D Tärkeintä on, että kisakynnys on ylitetty, luultavasti ensi kerralla jännitän vähemmän. Nyt me vain pidetään hetki taukoa tokosta (oltaisiin pidetty joka tapauksessa, vaikka koe olisikin mennyt hyvin) ja katsellaan myöhemmin kesällä uudelleen, missä mennään. En aio luovuttaa.

To(u)kokuu

Pahoittelut kirjoittamattomuudesta, viime viikko meni Suomea kiertäessä (Jämsä-Helsinki-Kuopio-Jämsä) ja koiria treenatessa, eikä nyt viikonloppunakaan liiemmin ehtinyt koneen eteen istua. Lupailin viimeksi kirjoittaa taas vaihteeksi agilitystä, niin jos nyt jotain siitä. Meillä alkoi siis ulkotreenit kisaavien ryhmässä 13.5. ja oli kyllä ihan mahtavaa päästä sinne pitkästä aikaa <3 Paikalla ei ollut kuin borderineidit ja Nelli-sheltti meidän lisäksi ja Kaitsu teki meille mukavia ratoja, jotka mun piti piirtääkin mutta kappas kun tuosta on kulunut niin paljon aikaa, en enää muista kuin jotain yksittäisiä kohtia. Niihin sisältyi mm. hyvää takaaleikkaustreeniä (kaksi aitaa kohtisuoraan, toisen jälkeen käännös kepeille) ja sujui yllättävän hyvin! Hyvin se Nemokin sen kesti, vaikka vähän vaati toistoa. Oli ihan parasta, kun sai kunnolla harjoitella ja yrittää, kun kisoissa ei koskaan uskalla kokeilla vaan mieluummin aina varmistaa. Ja sai jättää radan suunnittelun valmentajalle :D

Nemo demonstroi pujottelua alkeiskurssin ekoissa treeneissä 2.6.

Kaitsu ei toisiin ulkotreeneihin päässytkään, mutta Marjan ja Anun kanssa suunniteltiin sitten itse. Tehtiin Jyväskylän maaliskuisissa kisoissa ollutta Aalta mutkaputkeen irtoaminen ja sieltä kepeille -pätkää sekä takaaleikkauksia, oikein perustreeniä kolmella vinolla aidalla josta irrottiin mutkaputkeen, ja tosi hyvin meni team NN taas :) Saman viikon sunnuntaina (eli 26. päivä) treenattiin taas jatkoryhmän kanssa, kun multa jäi maanantaitreenit sen pääsykoereissun takia väliin. Tosi yksinkertaisia, lyhyitä ratoja puolikkailla kepeillä, kuumuus vaikutti koiriin aika paljon.

Mutta hei! Viime viikon lauantaina (eli 25.5.) me oltiin Nemon kanssa möllitokossa! Se oli Nemolle kolmas ja järjestettiin Mäntässä hyväntekeväisyys -match show:n yhteydessä. Päivä oli tosi kuuma ja oltiin paikalla turhan aikaisin, varsinkin kun koekin pääsi alkamaan myöhässä. Mua jännitti aika lailla, aluetta kierrellessä Nemo vikisi eikä malttanut odotella kehän laidalla kovinkaan kärsivällisesti. Oli myös tosi kuuma, joten koirasta oli senkin takia vähän mehut pois. Tuomarina kisassa oli Maija Haltsonen, joka oli aika tuima mutta kuitenkin reilu. Osallistujia kisassa oli yhteensä vain kolme, ja Nemon vuoro oli ensimmäisenä.

Näin meillä meni:
Luoksepäästävyys: 9,5, meni tyypillisesti tuomaria vastaan nuuskuttelemaan ja heiluttelemaan häntää.
Paikalla makaaminen: 0, pysyi sen verran että ehdin riviin ja lähti heti. Voi perhana, ja minä kun ajattelin ettei se nyt enää sen vikisemisen jälkeen keksi mitään uutta sovellusta.. Jäi kehänauhan ulkopuolelle haistelemaan, josta otin kiinni ja tehtiin ohjaajarivissä hihnanmitan päässä paikalla makaamista.
Seuraaminen kytkettynä: 8, oli varsinkin alussa ihan kuutamolla eikä esim. istunut ekassa pysähdyksessä vaikka yleensä ne on Nemon vahvuus. Loppua kohden parani huomattavasti.
Seuraaminen taluttimetta: 9, nyt koira oli mukavasti mukana ja pysähdykset kuin myös käännöksetkin tuli huolellisesti :) Tuomari sanoi, että oli tosi hyvää ja yleensä vapaana seuraaminen sujuu paremmin, koska sitä harjoitellaan enemmän. Olin vähän että jaa, kun Nemon kanssa varmasti on harjoiteltu enemmän hihnassa seuraamista :D
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 9,5, saattoi olla vähän hidas.
Luoksetulo: 10 Perfect. <3
Seisominen seuraamisen yhteydessä: 7,5, valui ja taisi ennakoida istumisen.
Estehyppy: 10, olin niin iloinen tästä! Eka kerta kun en käyttänyt käsiapua, ihan vieras este ja hyppäsi heti ekalla käskyllä hienosti esteen taa eikä ennakoinut :>
Kokonaisvaikutus 8,5. Pääsääntöisesti hyvää tekemistä.

Paikallamakuuta lukuun ottamatta meni siis todella hyvin! Yksilöliikkeiden alussa kysyin heti, saanko palkata kun koiran fiilis oli mitä oli. Sai, eikä siitä tullut pistevähennyksiä. Tehtiin sitten liikkeet niin, että mulla oli nami kädessä mutta palkkasin vain liikkeiden välillä, ja tuomarikin sanoi että kun Nemo hoksasi, että nyt ollaan tokohommissa, lähti sujumaan hienosti. Yksilöliikkeissä jotenkin yllätyin, että luotin koiraan niin paljon; eihän se kehästä mihinkään lähtenyt edes liikkeiden välillä siirryttäessä esim. hyppyesteen luo vaikka ei ollut varsinaisesti käskyn alla. Hyvä Nemo! :)

kuva Tanja Ukkonen/Pet-Web, kiitos!

Paikkiksen jälkeen olin varma, että meidän sijoitus olisi kolmas eli viimeinen, mutta toisena suorittanut koira oli yksilöliikkeissä vielä Nemoakin enemmän kuutamolla, joten loppusijoituksena meille olikin 2! Tulos ALO2, 154p. Hyviä pisteitähän tuolla oli, ei kaukana ykkösestä, vain sen penteleen paikkiksen takia! Saatiin ruusuke sekä puruluita ja koiranfrisbee :) Ja siis selvennyksenä tuohon paikallamakuuseen, että Nemohan ei sieltä yleensä lähde, siksi se tuli mulle tuolla suhteellisen puun takaa. Viime kesänä ja syksynä koko paikkis oli tosi hienolla mallilla, oikeastaan vielä helmikuussakin ryhmätreeneissä vieraiden koirien kanssa vieraassa paikassa ei mitään ongelmaa; siellähän se kesti jopa sen, että menin piiloon. Huhtikuussa koira kehitti sitten tuon piippailun ja sitä olen tuskaillut nyt keväällä.

Jaatiksella, en jaksanut ottaa hihnoja pois

Seuraavalla viikolla (eli viime viikolla) treenattiinkin sitten paikallamakuuta oikein urakalla. Maanantaina Särkijärvellä Nemo yksin reilu 2min, ei mitään ääniä tai liikkumista. Torstai-iltana Jaatilanrinteen kentällä, häiriönä lapsia skeittirampilla ja leikkikentällä sekä Nita vieressä, siellä piippailua. Tästä jäi vähän harmifiilis, joten kotiin tullessa tehtiin minuutti metsässä hyttysten syötävinä sekä vajaa 2 min kotikadulla, niissä ei mitään. Mietin myös ankarasti päätäni puhki, mistä se piippailu johtuu. Onko se turhautumista vai eikö se vain kestä ulkopuolista häiriötä (ne lapset + paikka) yhtä aikaa koirahäiriön (Nita) kanssa? Toisaalta Nita ei välttämättä varmaankaan vastaa samanlaista häiriötä kuin vieraat koirat.
Perjantaiaamuna sama homma uudestaan Jaatilanrinteellä (paitsi ettei silloin ollut lapsia), ja meni jo paljon paremmin! Joku päivä -en muista mikä- treenattiin Särkkärilläkin paikkista toisen kerran ja hienosti sujui sielläkin. Yksilöliikkeissä oli torstaina vähän lahnailua ja kuutamolla oloa, mutta perjantaina parani. Nipsunkin kanssa tehtiin pitkästä aikaa myös yksilöliikkeitä ja neiti oli hieno :> Mutta eiköhän se Nemonkin kanssa tästä taas parane; toistolla tehoa, vai kuinka?

<3

kotitiellä