Huolta sekä iloa

Heippa taas pitkästä aikaa! Olen palautunut Skotlannista, oli älyttömän hieno reissu :) Maisemat oli upeat, sää tosi hyvä, ihmiset ystävällisiä ja ohjelma loistavaa. Siellä oli muuten tosi paljon koiria, tai siltä se tuntui vaikka kyllähän Suomessakin helposti näkee joka päivä koiria kävelyllä :D Oltiin siis partion kautta matkassa, ensin viisi päivää länsirannikolla Lochgoilheadin kylässä sellasessa partiokodissa/National Activity Centerissä jossa oli kaikenlaista ohjelmaa melonnasta ja jousiammunnasta kalliokiipeilyyn ja joenuomassa märkäpuvussa rämpimiseen. Lopuks oltiin kaks päivää Edinburghissa jossa tutustuttiin linnaan ja viskiin sekä shoppailtiin :) Mutta se siitä, takaisin koiriin, jotka tietenkin sekosi ihan hullusti kun tulin kotiin.

Ennen reissua pohdiskelin paljon Nemon niskaa ja ylipäätään kaikkea sen terveyteen liittyen. Koira näytti siis Agirodun viimeisenä päivänä olevan täysin kunnossa enkä huomannut radalla menossakaan mitään poikkeuksellista. Seuraavana tiistaina (eli 9.7.) meillä oli taas koirahieroja-aika ja Nemo oli sielläkin ok, antoi käsitellä hyvin. Silloin helmikuussa niskan oikealta puolelta löytyi kaksi kipupistettä jotka oli tosi kireitä; nyt löytyi vain yksi selkeä, joka aukesi paremmin kuin ne helmikuiset. Nemo ei vinkunut tai reagoinut hierontaan muutenkaan normaalista poikkeavasti, mutta lopun taivutuksissa huomasi, että ero oli valtava. Hieronnan lopuksi koirat siis aina istuvat pöydällä ja niiden päätä taivutetaan taakse, ylös ja alas etujalkojen väliin. Nemo taipui vasemmalle melkein kirsu kylkeen asti, mutta oikealla puolella kirsu muistaakseni yletti hädin tuskin lavan yli, joten jumeja siellä syvemmällä vielä oli. Lisäksi oikeassa takajalassa oli vähän jumeja, luultavasti vieläkin siitä huhtikuisesta liukastumisesta Lempäälän kisoissa. Nitalla ei muistaakseni ollut mitään erityistä, mitä nyt vähän jännäjäykkäili taas aluksi kuten kuvistakin näkyy :D Kerrankin sain aikaiseksi ottaa kameran mukaan. Nita oli muuten huvittava, kun kuuman kelin takia en jättänyt sitä autoon vaan otin sen mukaan hoitohuoneeseen Nemon käsittelyn ajaksi. Neiti tönötti korituolissa arvokkaana ja Nemon päästyä pöydältä alas, hyppäsi tuolilta pöydälle ihan itse :D

 

Ennen Skotteihin lähtöä taivuttelin vielä Nemoa joku päivä kotona, ja taipui jo paljon pidemmälle. Päätin, että täytyy nyt jatkossa (niin hyvin kuin ennen muuttoa vielä ehtii) hieroa sitä enemmän kotonakin, kun jo aika hyvin osaan otteita ja uskallan. Myös venyttelyitä täytyy tehdä ehdottomasti lisää. Tällä hetkellä Nemo on aika lailla oma itsensä; ei kipuile, mutta huoli painaa omaa mieltä. Mä en oikein tiedä, mitä sille kannattaisi tehdä - röntgenkuvaukset on kalliita ja jos vaiva on lihasperäistä, se ei näy siinä. Magneettikuvausten hintoja en uskalla kuvitellakaan, ja spondyloosin luulisi ilmenevän ennemminkin selässä kuin niskassa. Ja toisaalta, jos/kun Nemo erittäin todennäköisesti jää agilitystä eläkkeelle seuraavan puolen vuoden sisällä, onko vanhaa koiraa järkevääkään kuvauttaa? Etenkin, kun vaikkapa sitä spondyloosia ei pysty parantamaan. Olisi eri asia, jos kyseessä olisi nuori koira.

Oon luonnollisesti miettinyt myös, mitä tekisin jatkossa tokon suhteen. Kesä ollaan tosiaan pidetty taukoa tehden korkeintaan jotain yksittäisiä pikkujuttuja pari kertaa viikossa. Olin vähän miettinyt, että voitaisiin syksyllä kokeilla ehkä kisaamista uudestaan kun tokoa olisi muutenkin hyvä siellä Joensuussa harrastaa, kun en agilityyn mitään ryhmäpaikkaa enää ala jonottamaan ja tokoa pystyy hyvin treenaamaan itsekseen. Mutta jos se aiheuttaa koiralle noin pahoja jumeja, ei siinä ole järkeä. Tapauksen myötä oonkin mietiskellyt, kuinka hassua on miten usein nimenomaan agilitykoirien lihashuollon tärkeyttä korostetaan, mutta tokon yhteydessä harvemmin puhutaan. En tiiä, ehkä tää on vaan mun oma mielikuva ja varmasti tokon huipulla koirien lihashuollosta huolehditaan. Mutta näin maalaisjärjellä ajatellen, eikö agility olekin paljon kokonaisvaltaisempi laji rasituksen suhteen? Siinähän koira kääntyilee moneen eri suuntaan, toimii ohjaajan molemmilla puolilla sekä luonnollisesti käyttää kroppaansa monipuolisemmin.

pikapaikkista mökillä.

eikä mennyt hyvin t. Nemo ja piippiippiip

Näillä näkymin siis seuraillaan Nemoa ja lisätään hierontaa ja venyttelyitä kotonakin. Kun se aina menee itsekseen ohi noin, ei oikein muutakaan voi tehdä, kun en ihan vielä ala niiden kuvausten puoleen kallistua. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Pakko myöntää, että silloin kuun alussa päässä pyöri lähinnä ajatukset, joiden mukaan koirista on vaan huolta ja harmia... Ja se ajatus palasi taas tänä aamuna mieleen, kun Nemo ensimmäiseksi aamulla pihalle päästyään karkasi, varmaan jonkun juoksunartun hajun perässä. Käytiin sitten Nitan kanssa lenkillä ja sillä välin Nemo tuli takaisin. Huoh. Tänään myös taivuteltiin niskaa jälleen vähän, kun Nemo vaikutti olevan aika jäykkä, ja eipä se kauhean elastinen ollut. Lisäksi se tuntuu olleen melkein koko kesän vähän omituinen, jotenkin stressaantunut. Voi olla, että tää mielikuva on tullut vasta nyt kun juoksut sekoittaa sen pään, mutta silti - tuntuu, että iän myötä Nemosta on tullut ylipäätään stressiherkempi enkä ihan tiiä, onko sillä hermorakenteessakaan kaikki kunnossa.

 

Mutta toivottavasti Nemo nyt pysyy mahdollisimman terveenä, harrastuksilla ei siinä suhteessa ole enää merkitystä. Jotenkin nyt kun muutto pois kotoa ja tuttujen piirien luota lähenee, alkaa ymmärtää entistä paremmin kaiken rajallisuuden - se jotenkin iski tajuntaan tosi voimakkaasti silloin Agirotuviikonloppuna. Minun rakas NN-teamini alkaa olla vanha, ja on ihan hassua ajatella että apua, kuinkahan pian ne vaan viettää eläkeläiselämää köpötellen lyhyitä lenkkejä. Onneksi kuitenkin koirat ovat vielä ihan virkeitä veteraaneja, aina iloissaan lähdössä tekemään yhteisiä asioita, ja onneksi niiden kanssa saa sittenkin enemmän iloisia ja onnellisia kokemuksia.

oon niin iloinen että kerrankin kaikki katsoo kameraan ja ilmeet on hyvät :D

Oltiin nyt torstaista lauantaihin mökillä, tai itse asiassa koirat oli eiliseen asti vanhempien ja isosiskon kanssa, kun itse lähdin jo lauantaina. Oli ihanaa vain saada olla siellä rakkaiden ihmisten ja eläinten kanssa, hetkiä ilman stressiä. Perjantaiaamu meni laiturilla kuumassa auringonpaisteessa lukien/päiväkirjaa kirjoittaen(/nukkuen by koirat). Kuvat kertokoon enemmän :D Oli ihanaa, ihana kesä!

maailman paras Nipsu on myös maailman paras auringossalöhöilykaveri :>

PS: Muistelin siellä mökillä päiväkirjaa kirjoittaessani, että viikonloppuna tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun maailman paras spanieli ylitti odotukset ja meni taipparit läpi! Muistan kun olin kesätöissä taidenäyttelyn valvojana ja mulle soitettiin peruutuspaikasta ja kirjoitin ajo-ohjeita ja mukaan otettavia tarvikkeita päiväkirjan vikalle sivulle, kun mulla ei muutakaan paperia ollut mukana. Enkä raaski repiä sitä sivua irti :D Silloinkin oli kamalan kuuma päivä ja mentiin illalla kokeen jälkeen mökille juhlimaan. Fiilis oli huipussa, se oli todella kaivattu piristys muuten kurjaan kesään :D

Agirotu 2013!

Ahdistus. Odotus. Stressi. Intoilu. Jännitys. Ilo. Huoli. Tunnelma. Pelko. Joukkuehenki. Huippufiilis.  Sekoilu. Maailman parhaat koirat.

Siinäpä mun kokemaa tunteiden kirjoa viime viikonlopulta. Osallistuimme siis Agirotu 2013 -tapahtumaan Ylöjärvellä ensimmäistä kertaa! Viikonloppu oli todella tapahtumarikas, toiminnantäyteinen sekä yllättävän stressaava, mutta päällisin puolin onneksi jäi enemmän hyvä kuin huono mieli.

Matkamme alkoi perjantaina kohti Valkeakoskea, jossa menimme Savijärven mökillemme yöksi viikonlopun yli. Nita oli ilmoitettu lauantain virallisiin yksilökisoihin molemmille radoille ja Nemo sunnuntaille walesinspringerspanieleiden joukkuekisaan. Viikonloppu alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla: perjantaiaamuna aamulenkin jälkeen huomasin pihalla, että Nemolla on taas niska jumissa, samalla tavalla kuin silloin helmikuussa. Ei pystynyt katsomaan ylöspäin eikä taivuttamaan kaulaansa oikealle. Sinä päivänä oli aika paniikki päällä, hieroin Nemoa ensin siinä aamupäivällä hieman ja soitin vielä meidän koirahierojalle, joka antoikin hyviä neuvoja, kuinka kaulaa voisi hieroa. Nemo tuntui tykkäävän hieromisestani, mutta ei se kyllä pahemmin siinä vaiheessa auttanut. Lähtö viivästyi tämän huolen takia, mutta eipä meillä sinänsä mikään kiire ollut ja neljän maissa päästiin vihdoin lähtemään matkaan. Popedan Pitkän kuuman kesän soidessa yritin olla positiivisella mielellä ja toivoa parasta sen suhteen, että Nemokin paranisi ja pääsisi osallistumaan.

Perillä mökillä oltiin joskus puoli kuuden maissa ja siellä ei tehty ihmeempiä, käytiin saunassa ja koirat riekkui Nallin kanssa ja lepäili. Yö oli ihan kamala. Pääsin nukkumaan vasta kahdentoista jälkeen mutta unta sain ehkä kahdelta, kun Nemo kipuili kaulaa hirveästi ja oli kamalan levoton. Levitettävä sohvakin romahti yhdessä vaiheessa alta ja herätys oli seitsemän aikoihin, joten aamulla oli pakko juoda kunnolla kahvia jotta pysyin hereillä. Nitan eka rata oli kymmenen maissa ja toinen iltarata vasta seitsemän aikoihin, joten tarkoitus oli tulla välissä mökille takaisin. Meidän porukat oli tulleet mökille rankametsään jo aiemmin viikolla ja lähtivät kohti Helsinkiä iltapäivällä, joten jätin Nemon aamupäivän ajaksi lepäilemään sinne.

Nita fiilistelee kisatunnelmia juuri perille päästyä :)

Vartin yli kahdeksan lähdettiin ajelemaan kohti Ylöjärveä serkkuseni Katsun kanssa, joka ihanana lähti kuvaamaan videota meistä. Oli aika hieno näky, kun astuessamme Teivon ravikeskukseen edessä oli valtava teltta- ja asuntoautomeri :D Löydettiin hyvin oikea rata ja kehät pyöri ajallaan. E-agilityradalla tuomarina oli Seppo Savikko ja mun mielestä rata oli tosi kiva! Kelikin oli juuri sopiva, oli satanut joten ilma oli pilvinen muttei kuitenkaan liian viileä. Ihanneaika oli 58 s joten mielessä alkoi pyöriä jännitys siitä, että meillä olisi hyvät mahdollisuudet toiseen luvanollaan. Nita oli älyttömän hyvässä vireessä, sillä näytti olevan hyvä fiilis päällä ja jaksoi hyvin odotella, vaikka meidän vuoro oli aika lopussa (makseja oli 75).



En voi muuta sanoa kuin että rata oli tosi hieno! En oikein tiedä mitä tuossa kolmoshypyllä tapahtui, en vaan varmaan näyttänyt sille sitä tarpeeksi. Onneksi Nita kuitenkin pääsi hyvään vauhtiin vielä tuon pysähdyksen jälkeenkin, ja sehän meni älyttömän lujaa! Putkeenkin se sinkosi ihan kanuunankuulana ja ah ne kepit!! Juuri tuollaisia olen hakenutkin, vitsit oon tyytyväinen että viime kuukausien vauhtitreenit on tuottaneet tulosta! Kaarrokset valui turhan pitkiksi, nyt varoin nimittäin tarkoituksella sitä, etten käännä koiraa liian aikaisin. Nita on nimittäin yleensä mun käännöksiin tosi herkkä ja pari kertaa oon vetänyt sen hypyn edestä pois; kolmoshypyllä ei käynyt niin koska se kiersi sen eri puolelta, mutta ei voi mitään. Tulos siis 5 vp (olin tästä yllättynyt koska oon aina luullut että kiellosta tulee kymppi), sijoitus 11. Aika oli -3,10 s korjauksesta huolimatta ja etenemäkin 3,10 m/s, ihan hullun hienoa! Vähän tietysti harmittaa että nolla oli niin lähellä ja mokasin taas mutta en mä sitä kauaa jaksanut murehtia koska Nipsu oli niin hieno ja nopea! Keskityin varomaan vaan muita hankalia paikkoja, esim. tuon putken jälkeistä kahta aitaa koska siinä monet koirat joko kiersi jälkimmäisen liian pitkälle tai tuli välistä; en vaan osannut varmistaa, että siinä alkusuoralla kävis noin muttä mitäs siitä :D On se hieno tyttö <3

Ihana Pinja otti meistä muutamia kuvia, paljon kiitoksia näistä!

Ää mä en kestä kun Nita on niin söpö!

Nitan radan jälkeen käytiin vähän kiertelemässä myyntikojuja, ostin sellasen petiviltin kolmella eurolla ja pakko oli myös ostaa avaimenperä muistoksi, koska en hommannut paitaa kun meillä oli joukkuepaidat :D Sitten ajeltiin takaisin Koskiin jossa syötiin ja Nipsu touhuili Nallin kanssa, ja mentiin mökille. Äiti oli sanonut mulle puhelimessa, että Nemo oli jo paljon parempi, mutta pessimistinä en oikein uskaltanut luottaa tähän. Olin kuitenkin iloinen siitä että olin Nitan rataantutustumisessa tavannut yhden joukkuekaverini, jolle kerroin ettei Nemo välttämättä pääse joukkuekisaan seuraavana päivänä. Hän sitten sanoi että hänen äitinsä on eläinlääkäri, ja voisi tutkia Nemon kun tuon sen kisapaikalle. Mökille päästyäni Nemo tosiaan vaikutti jo paljon paremmalta, kaula taipui pitemmälle ja koira oli henkisestikin pirteämpi. Joukkueenjohtajalle olin myös ilmoittanut aiemmin päivällä, ettei Nemosta ole välttämättä kisaamaan, ja seurailin tilannetta iltapäivän. Illemmalla uskalsin jo sanoa, että näillä näkymin Nemo vaikuttaisi olevan kunnossa, koska se ei enää aristanut niskaa ja oli oma itsensä.

 

tuloksia tuli..

Viiden jälkeen lähdettiin ajelemaan takaisin Ylöjärvelle, tällä kertaa molemmat koirat mukana. Olihan se vähän ärsyttävää että parkkimiehet opasti ajamaan mahdollisimman kauas, kun lähempänäkin olisi sittenkin ollut tilaa, kaikkien niiden tavaroiden kantamisen kannalta :D Laitettiin taas häkit ja tuolit pystyyn ja lähdin näyttämään Nemoa Siljan äidille. Hän taivutteli Nemon kaulaa (avustin namilla) ja taipui hyvin. Oikein pitkälle oikealle taivutettaessa tuntui kipua, mutta muuten ei ollut ongelmaa. Kerroin, mitä kaulan suhteen oli aiemmin tapahtunut heinäkuussa 2009 ja tämän vuoden helmikuussa, ja Siljan äiti sanoi että kaularanka kannattaisi kuvauttaa. Kerroin että Nemolla on jo ikääkin, niin totesi että saattaa tietysti olla spondyloosiakin. Hän vähän ihmetteli, kun Nemo kuitenkin pystyi kiskomaan kaula pitkänä hihnassa kaikkien hajujen perässä, ja sanoi että sen voisi antaa vielä tämän illan levätä ja aamulla kokeilla vaikka harjoitusesteillä, hyppääkö se jotenkin oudosti ja katsoa vielä silloin lopullisesti, voiko Nemo osallistua.

Tämän jälkeen lähdin viemään Nemon rokotukset joukkueemme johtajalle Terhille, jolta sain joukkuepaidan. Sitten vain odoteltiin Nitan rataa, joka oli tunnin myöhässä joten päivä venyi kamalan pitkäksi.. F-radalla tuomarina oli Katarina Wirkkala, ihanneaika 52 s ja minusta rata ei ollut niin kiva, oli paljon pyöritystä. Aurinko oli alkanut paistaa joten uumoilin että sen ja pitkän päivän vuoksi Nitalla tuskin olisi kamalasti vauhtia, ja ihan oikeassa olin. Kepit meni taas kävellen, mutta muuten rata oli musta hyvä! Keppien jälkeinen hyppyjen takaaleikkaus keinulle ja kaikki muutkin ohjauskuviot onnistuivat juuri niin kuin olin suunnitellutkin ja nollahan sieltä tuli! Olin kyllä ihan varma että yliaikaa oli mutta mietin että saatettaisiin sijoittua, kun tuolla radalla puhtaita suorituksia tuli todella vähän.



Koska Nitan vuoro oli aika lopussa, katsottiin vielä maksit loppuun ja lähdettiin sen jälkeen viemään Nemoa ja osaa tavaroista autolle; ajattelin, että jos kuulutetaan palkintojenjakoon, eiköhän se kuulu parkkipaikalle. Autolla huomasin että mun joukkuepaita oli pudonnut johonkin, ja jonkin aikaa sitten etsiskelin sitä autosta, repuista, häkeiltä ja reitin varrelta mutten löytänyt mistään. Katsu lähti katsomaan tuloksia ja soitti, että oltiin tultu toisiksi! Yliaikaa 4,48 s joten olin vaan sillein voi että, ei sillä oikein mitään merkitystä ole kun ei ollut luva. Paitaa ei siis löytynyt ja kun oltiin viety kaikki tavarat autoon, palasin vielä infoteltalle kysymään löytötavaroita ja sitä, oisko mun pitänyt olla jossain palkintojenjaossa. Sain infosta vastauksen että "maksien palkintojenjako on ollut varmaan jo ajat sitten" , ja jatkoin matkaa palkintotoimistolle. Jako oli tosiaan ollut jo, mutta meille oli säästetty palkinnot: pussi koiranherkkuja ja iso pokaali! Voi eikä, en mä nyt odottanut mitään tuollaista :') Harmitti vähän että missasin sen palkintojenjaon, mutta ei voi mitään - en kyllä mielestäni kuullut mitään kuulutuksia.

ihanuus :>

Lopulta päästiin lähtemään takaisin mökille, meni ihan kamalan myöhään mutta onneksi pääsin aiemmin nukkumaan kuin edellisyönä, eikä sunnuntaina ollut niin aikainen herätys. Koirat oli todella väsyneitä, mutta reippaasti ne jaksoi vielä sunnuntaiaamunakin lähteä. Teivoon päästyäni etsin muut springeri-ihmiset käsiini ja pystytettiin meille leiriksi treenikaveriltani Marjalta lainaan saamani näyttelyteltta. Siellä meillä oli about 9 walesia häkeissä joko sisällä tai "terassilla", sekä Nita tietenkin, joka vähän ihmetteli että miksi näitä on näin paljon :D Teltta oli kyllä tosi hyvä juttu, että saatiin siitä suojaa koska sunnuntaina aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta eikä Teivossa ollut mitään varjopaikkoja.
Kun kokeilin Nemon kanssa harjoitusesteitä, koira oli onneksi aivan oma iloinen itsensä, hyvin kuulolla eikä hyppäämisessä tai käännöksissä ollut mitään ongelmaa, huh! Kävin vielä aamulla etsimässä paitaa ja pyysin kuuluttamaankin siitä, muttei löytynyt siten. Paitsi että löytyi!! Teltalla asiaa harmitellessani joukkuekaveri-Silja kysyi, että minunko paita siellä radan laidalla roikkuu jonkinlaisessa telineessä. Olin että mitä, oikeastiko, ja juoksin tuhatta ja sataa sinne. Ja siellähän mun joukkuepaita oli, lähellä meidän edellisiltaista reittiä. Joku oli sen siihen laittanut aamulla talteen, sillä illalla kuulemma se ei vielä ollut siinä. Ihanaa, se niin pelasti mun päivän! Enää ei ollut mitään stressattavaa kun Nemo oli kunnossa ja joukkuepaita tallessa :D

meidän teltta

Nemon kanssa meillä tosiaan oli ohjelmassa vain joukkuekisa, jossa startattiin ensimmäisinä. Waleseista oli sekä medi- että maksijoukkue ja meidän nimi oli Lintubongarit, joten siksi joukkuepaitoina oli tuollaiset hienot kaislacamot Erätukusta. Medien rata meni harmittavasti juuri maksien rataantutustumisen kanssa päällekkäin, joten ei ehditty katsoa/kuvata niitä paljon yhtään. Maksien rata oli varmaan vähintäänkin kolmosluokan tasoinen joten en odottanut mitään kummempaa menestystä, halusin vaan päästä pitämään hauskaa ja koiran radalla. Kokeilin startissa nyt Kaitsun ehdottamaa lentävää lähtöä, mutta Nemo oli kyllä niin hienosti kuulolla että ihan hyvin oisin voinut jättää sen odottamaan. Varsinkin kun en millään ehtinyt sitten ohjaamaan nelosaidalle :D

Joukkueradoista ei ole lainkaan videota, mutta eipä ainakaan meidän suorituksesta kamalasti näytettävää jälkipolville olis jäänytkään :D Sain onneksi katsomaan tulleen Marjan ottamaan kamerallani kuvia, iso kiitos siitä! Rata oli lähinnä sekoilua ja myöhässä oloa; jossain vaiheessa tuomari luuli varmaan että unohdin radan ja niin melkein kävikin, se vain huuteli mulle että "tänne, tänne putkeen!" :--D Mutta ei mitään väliä, minä lähdin pitämään hauskaa ja meillä oikeasti oli kivaa! Nemo oli hienosti mukana ja pysyi kehässä, niin ihanaa! Meidän ekat ulkokisat kahteen vuoteen ja se oli niin hienosti kuulolla <3 Maksien joukkueen sijoitus taisi olla 35/47 ja medien 20/35. Kisaradan jälkeen kävin syömässä sekä kävelemässä koirien kanssa. Siellä auringonpaisteessa kävellessä, jälleen Popedan Pitkän kuuman kesän soidessa taustalla, pystyi viimein rentoutumaan täysin, kun siinä vaiheessa kaikki vihdoin sujui suunnitelmien mukaan. Ihana kesä, ihana tapahtuma ja ihanat koirat! :>

Päivän päätteeksi pidettiin vielä, niin medit kuin maksitkin, hauskaa pukukulkueessa. Joukkuepaitojen lisäksi meillä oli lintukirjat kainalossa, kiikarit kaulassa (myös Nemolla ja toisella maksiuroksella Börjellä) sekä hyttyshatut päässä :D Oli kivaa ja Nemo jaksoi hienosti kävellä raviradan pitkän sivun päästä päähän vaikka kuumuus alkoikin jo vähän väsyttää. Lopuksi otettiin vielä meidän joukkueista yhteiskuvia, joita en oo valitettavasti vielä nähnyt mutta koetan löytää :) Sitten olikin aika purkaa ja pakata teltta ja muutkin tavarat, lastata ne ja koirat autoon vielä kerran ja jättää Agirotu 2013 taaksemme. Mökillä otettiin vielä muutamia poseerauskuvia ja käytiin uimassa, oli ihanaa kuuman päivän jälkeen pulahtaa veteen :> Odotettiin vielä että vanhemmat ja isoveli tuli Helsingistä takaisin mökille ja sitten lähdin ajamaan kohti kotia.

Kyllä väsytti, univelkaa oli ihan liikaa. Onneksi päällimmäiseksi jäi kuitenkin hyvä mieli, vaikka mun makuun viikonloppuun mahtui vähän turhan paljon stressinaihetta :-D Kamalaa sekoilua varmaan tää blogitekstikin. Mutta oli se vaan älyttömän hienoa päästä osalliseksi noin isoa agilitytapahtumaa, pikku Iipu 16vee ei taatusti muutama vuosi sitten olisi uskonut että näiden koirien kanssa ikinä mihinkään tuollaiseen pääsisi. Äiti nauroi että tuohan oli kuin joku lestadiolaisten seuratapahtuma, kaikkine telttoineen ja asuntovaunuineen :-D Musta tunnelma oli vähän kuin joillain festareilla, jo pyöriminen itse alueella oli ihan mahtavaa; kuuluttaja oli hauska ja oli kiva kun ne soitti taustalla kaikkia biisejä :) Voisin ehdottomasti lähteä Agirotuun uudestaankin joskus tulevaisuudessa, mutta Nemon ja Nitan kanssa se tuskin niiden iän puolesta onnistuu. Ensi kerralla kiitos vain vähemmän huolen/stressinaiheita ja omaa sekoilua. Ihanaa oli toki myös nähdä taas tuttuja springerspanieli-ihmisiä ja tutustua uusiinkin, meillä oli tosi hyvä joukkuehenki vaikka kaikki ei entuudestaan toisiaan tunteneetkaan. Kiitos!

Viikonlopun aikana sai kyllä tosiaan agilitykiintiötä tuutin täydeltä, mulla oli jo sunnuntaina ihan kamala agilitykrapula enkä ihan tiennyt kuinka sen sais pois :D Onneks en viime maanantaina päässyt treeneihin yhden palaverin vuoksi, vaikka ei me kyllä varmaan ois muutenkaan jaksettu.. Tiistaina olin onneks saanut jo kasattua itseni niin että alkeisryhmän treenien veto meni ihan rutiinilla.
Eikä mua siis harmita ollenkaan se, että mokasin E-radalla ja F-radalta saatiin taas yksi yliaikanolla. Nita oli valtavan hieno tyttö, tajusin kunnolla oikeastaan vasta seuraavana päivänä että oli se yliaikanolla kuitenkin aika kova saavutus, koska tultiin hei toisiksi 59 maksikoirasta ja Nitan lisäksi ainoastaan ensimmäiseksi tullut koira sai siltä radalta puhtaan suorituksen! Ajatellaan vaikka niin että kun me ei varmaan agilitysertiä näiden mun mokailuiden vuoksi saada, niin tuo pokaali on meidän serti :D Maailman paras pikku Nita <3 Ja hieno ihana Nemokin!

Woou mikä kamala romaani tästä postauksesta tuli, mutta mä en vaan saa sitä kaikkea ulos tiiviimmin! Viikonlopun aikana tapahtui niin paljon asioita, että tuntuu etten oo vieläkään saanut kerrotuksi kaikkea. Enkä itse asiassa ookaan, koska mun mielessä on tän viikon aikana pyörinyt niin paljon mietteitä Nemon kaulaa/terveyttä koskien, että tarvin siihen laajempaa pohdiskelua. Mutta en aio tunkea sitä enää tähän mammuttipostaukseen, vaan palata asiaan ensi kerralla. Johon menee lähemmäs kaksi viikkoa, koska tiistaina tämä agilityhullu lähtee matkalle Skotlantiin! Kaikki mun kameran kuvat löytyvät täältä. Kiitos vielä täällä blogissa kaikille niille ihanille ihmisille, jotka otti videota/valokuvia/lainasi tavaroita/piti koiria/auttoi tavaroiden kantamisessa/kasaamisessa/kesti mun sekoilua!

Urheilija ja sen kilpailua rakastava koira

Ihana kesä jatkuu vaan ja taas olisi niin paljon kerrottavaa että ihan huimaa! Juhannuksenjälkeisestä elämästä siis vähäsen tänään, kuvituksena sekalaisesti Nitan lenkkiä 8.6. & Nemo mökillä viikkoa aiemmin, Sunnan treenikuvat 26.5. ja Miran ottamat 17.6. 

<3

Viime viikon agilitytreeneissä (eli 24. päivä) Nemolla oli jälleen omituista jumpittelua. Se ei lähtenyt lähdöissä liikkeelle kun kutsuin sitä, jäi vain istumaan ekan esteen taakse paikalleen tai nousi haistelemaan maata. Ja kun ekalla radalla sitten vihdoin päästiin liikkeelle, Nemo oli ihan muissa maailmoissa kuten edellisissäkin treeneissä. Kepeillä se vain hyytyi haistelemaan ja mun  piti ihan ottaa sitä vähän poskivilloista, että nyt jumantsuikka koira! En tajua mikä sitä oikein vaivasi, noi lähdöt tuli ihan out of nowhere. Se ei ole ikinä tehnyt tuollaista, ja kuitenkin kun se lähti liikkeelle, radalla sillä oli vauhtia ja meni ihan hyvin. En tiiä johtuiko sitten kuumasta kelistäkin ettei viitsinyt, mutta siellä se vain istui ja katseli että huutele siellä vaan. Treenien loppupuolella pyysin sitten Marjaa tulemaan sanomaan Nemolle että prkle, jos se nousee vain haistelemaan. Muutama kerta tarvittiin ja kyllä toimi! Vika rata oli ehdottomasti paras, Nemo lähti heti liikkeelle ja teki iloisesti hommia, kuten se normaalisti mun kanssa agilityssä tekee :>
Nita tosiaan parani siitä juhannusviikonlopun vaisuudestaan, joten uskalsin ottaa sen treeneihin mukaan. Neidillä oli taas targetin avulla tosi nopsat kepit ja se kesti ihan älyttömän hyvin toistoja niillä ja muutenkin, ihan yllätyin superiloisesti! On se hieno :)

Treenien jälkeen lähdettiinkin taas Joonan luokse yöksi molempien kanssa ja koirat oli taas tosi hyvin! Joona lähti tiistaina aamuvuoroon ja minä jäin nukkumaan, päivä meni yksin kaikkien kolmen kanssa. Käytiin aamulenkillä ja siellä kaikki meni hienosti. Toin Milkalle meiltä kotoa lainaan tavallisen kangashihnan, koska kolme koiraa joista yhdellä tosi iso vanhanmallinen fleksi olis ollut hieman hankala yhdistelmä. Ja hyvin toimi! Kukaan ei kiskonut pahemmin ja hienosti käppäiltiin sivulla. Oli kyllä aika kuuma, ilmassa oli ukkosta joten en tiiä johtuiko käytös vaan siitä että kaikki oli niin nuutuneita :D Lenkin jälkeen tein aamupäivällä kuistilla avoimen yliopiston koulujuttuja, mutta Nemo ei oikein osannut rauhoittua siinä. Ja aina kun se kävi aloilleen, joku sorsa järvellä sanoi kvaak, jolloin spanieli tietysti hyppäsi heti tikkana pystyyn kyttäämään, että missä vaakku on. Muuten koirat lojuivat päivän mittaan lähinnä omissa oloissaan ja olivat tosi fiksusti :) Milka oli rohkaistunut meidän vierailujen aikana tosi paljon ja nyt ne haistelivat jopa Nitan kanssa kiltisti, ja kun Joonan perhe tuli takaisin, sanoivat että kuulemma sosiaalistuminen tekee Milkkikselle hyvää. Enköhän mä näiden hyvien vierailujen perusteella uskalla ottaa koirat toistekin käymään.

juokseminen metsässä on parastaa

Viime perjantaina lähdettiin extempore markkinoille käymään vähän ihmisten ilmoilla. Kävin muutama vuosi sitten vähän ahkerammin sosiaalistamassa aina markkinoilla koiria, mutta pariin vuoteen en oo käynyt. Ei onneksi menty enää pahimman vilinän aikaan ja meni ihan ok; Nita alkoi jossain vaiheessa olla vähän paineissa kun ihmisiä oli niin paljon kaikkialla, ja kun Nemo huomasi sen, musta tuntui että sekin muuttui vähän epävarmemmaksi. Ihan hyvin ne kuitenkin pärjäsivät, käveltiin vaan alue päästä päähän ja takaisin, vaikka Nitalla alkoikin loppuvaiheessa olla selvästi kiire pois. En tiiä, tapahtuiko siellä sitten jotain miksi se olisi säikähtänyt, toivottavasti ei. Musta oli huvittavaa, että yksi maustekauppias kysyi taas Nitan ikää, koska se sama ukko kysyi sitä edellisenkin kerran kun käytiin Nitan kanssa markkinoilla eli vuonna 2009 :D Se veikkasi Nitaa tosi vanhaksi, kun se on niin harmaa, ja jotkut järkkäreinä toimineet metsämiehetkin sanoivat että tämä tumma koira on varmaan vanhempi. Huvittavaa :D

harmaaparta ehkä, mutta maailman ihanin sellainen! :)

Viikonloppuna meillä oli ohjelmassa enoni häät, joiden ajaksi koirat menivät hoitoon Koirahotelli Patajoen Navettaan. Lauantaina aamuyhdeksältä vietiin ne sinne ja hoitosopimuksen kirjoittamisen jälkeen hotellinomistaja lähti saman tien niiden kanssa lenkille. Nita katsoi kerran perään hämmentyneenä, että eikö nuo tulekaan, mutta lähti sekin reippaasti mukaan. Sunnuntaina mennessäni hakemaan koiria ne olivat ihan sekaisin ilosta, Nemo sai kunnon hepulin :D Hotellin omistaja kehui että koirat oli olleet tosi kiltisti ja tervetulleita uudestaankin. Se sanoi, että "Nita ei varmaan edes tiedä mitä tarkoittaa hihnassa vetäminen, oikein ihmettelin kun se meni niin kauniisti. Nemolla oli sitten vähän enemmän intoa." Ai jaa, olipa kiva kuulla! Vaikka kyllä Nita joskus hihnassa vetääkin, mutta onhan se kiltti :D Nemo oli kuulemma hauska kaveri, kun se ei hauku vaan pitää erikoista ääntä. Varmaan tarkoitti sitä rasittavaa piippaamista/ruikutusta, jonka se muuten aloitti silloinkin kun me tultiin hakemaan niitä. Sunnuntaina koirat olivat kuulemma olleet koko päivän ulkotarhassa, ja Nemo oli ahkerasti jaksanut seurata kurkien lentoa pellolla. Voin kuvitella kuinka se on ollut tyytyväinen tähän viihteeseen.. :D Patajoen Navetta on muuten tosi hieno paikka ja varmasti oikein mukava koirille, suosittelen! 

järvellä taitaa mennä lintuja

Nita etsii suolla namia

Tän viikon maanantaina olikin taas vuorossa treenit ja niihin koutsi pääsi pitkästä aikaa. Radoilla oli paljon pitkää suoraa juoksemista ja erilaisia leikkauksia. Treenit meni mielettömän hyvin! Nemon edelliskertojen ongelmista ei ollut merkkiäkään vaan spanieli työskenteli tosi hienosti, yksi yhteen mun kanssa. Nitakin oli oikein reipas, välillä meinasi hyytyä mutta pääsääntöisesti vauhti pysyi ja radat menivät tosi hyvin. Nitalla oli taas kepeillä namipalkka, minkä se meinasi loppuvaiheessa varastaa ja niinpä Kaitsu ehdotti, että harjoittelisin sen kanssa keppejä siten, että uskottelisin koiralle minulla olevan vasemmassa kädessä namia (pitää hajustaa sormet taskussa), koska se seuraa kättä. Keppien päätteeksi palkka, esim. kokonainen lihapulla, kuitenkin lentää oikeasta kädestä suoraan eteen. Kokeiltiin tätä ja toimi aivan täydellisesti! Ei targetissakaan muuta vikaa ollut, kuin että Nipsu meinasi joskus lipsua varastamaan sen liian aikaisin (niin kepeillä kuin muualtakin radalta), mutta nyt oli vauhtia ja puhtaat kepit, jee! Näin aletaan treenata jatkossakin niitä.

Nemon kanssa Kaitsu taas ehdotti, että mitä jos kokeilisinkin sen kanssa myös lentävää lähtöä. En ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä Nemon kanssa, koska teen lentävän lähdön Nitan kanssa vain siksi, jotta saisin sen heti alusta innostettua vauhtiin. Ennen hyppysuoraa vähän virittelinkin Nemoa "sätkimällä" itse ja sanomalla muutaman kerran "mennäänkö?, mennäänkö?", ja kun lähdettiin yhdessä, walesi ampui kuin tykin suusta. Kaitsu kehui ja sanoi, että lentävä lähtö Nemon kanssa kannattaa, koska se on sellainen koira joka rakastaa kilpailutilannetta ohjaajan kanssa ja kiihtyy siitä. Tuumasin itsekin että tässä on varteenotettava vaihtoehto, joka vähentää huomattavasti sitäkin riskiä, että Nemo kisoissa alkaa lähtölupaa odotellessaan katsella liikaa ympärilleen ja ottaa häiriötä.

Vaikka ilma oli tosi hiostava ja tuntui, kuin ukkonen olisi ollut tulossa, Nemo ja Nita jaksoivat treeneissä todella hienosti! Ne lähtivät aina reippaasti uudelleen ja kestivät hyvin toistoja. Pitkästä aikaa musta tuntui radalla Nemonkin kanssa, että meidän välillä on yhteys - en osaa selittää sitä, mutta uskoisin että moni agilityn harrastaja tietää sen tunteen, kun koira tuntuu menevän radalla kuin ajatus aivan itsestään, sopivalla vauhdilla ja oikein. Kun itsekin oikeasti juoksee ja pysyy mukana. Nitan kanssa tämä tunne tulee hyvin usein, koska tunnen sen niin hyvin ja se vain osaa niin hienosti. Istuu käteen kuin nakutettu. Harjoiteltiin tosiaan paljon takaa- ja edestäleikkauksia, ja mä jopa osasin ja ehdin älyttömän hienosti!! Oon niin ylpeä itsestäni. Parikin kertaa jäin ihailemaan tällaista onnistunutta leikkausta niin, että ihan puolivahingossa huikkasin aina Nemolle ihailevan "Hyvä!" Jolloin olin tietysti myöhässä ja koira kerkesi väärälle esteelle. Kaitsu vähän sanoi tästä, mutta mä en vaan voinut sille kehulle mitään, se vain tuli kun toinen oli niin hieno! :D Ehkä pitäis kisoissa koittaa muistaa huudella vain esteiden nimiä..
Kotiin tullessa mieli koheni entisestään, kun sai lukea meidän facebook-ryhmästä koutsin kommentin:

Kiitos kaikille treeneissä olleille motivaatiosta omiin suorituksiinne! Tuolla motivaatiolla varustettuja URHEILIJOITA on miellyttävää treenata! Näytättekin jo urheilijoilta. Jatketaan samaa rataa vähintäänkin samalla motivaatiolla!!!!!

Unlike ·Comment · Unfollow Post · Monday at 21:03 via Mobile

Ihan parasta!! :)) En tiiä tarkoittiko toi urheilijoilta näyttäminen meidän hienoja lenkkareita/agilitykenkiä vai huokuuko se urheilijamotivaatio meistä niin voimallisesti ;) Aivan huippufiilis jäi, miten mä oikein osaan olla kun kaikki nää ihanat illat agilityn parissa sitten muuton myötä loppuu?