Vuosi pakettiin

Vuoden viimeisessä postauksessa laitetaan perinteisesti vuosi pakettiin. Katsaus kuluneeseen vuoteen, suunnitelmat tulevaan. Vuosi vuodelta se tuntuu vain vastenmielisemmältä. Nyt joku sanoo, ettei sellaista ole mikään pakko kirjoittaa vaikka joka koirablogissa se löytyykin. Ei ole ei, mutta toisaalta on ihan kiva tiivistää vuoden aikana tapahtunut. Ja miksi se musta tuntuu jotenkin vastenmieliseltä, niin ihan siksi, koska mussa asuu pieni pessimismiasenne, joka sanoo ettei kannata suunnitella liikaa. Ei kannata iloita etukäteen, koska sit tulee kovaa ja korkealta alas. Ja kun ei aseta tavoitteita liian korkealle vaan vähän alakanttiin, tuntuu vielä mahtavammalta kun ne saavuttaa ja pääsee vähän ylikin niistä.

Voin kertoa että tänä vuonna tuntuu vielä vastenmielisemmältä. Kaikki mikä tapahtui alkuvuodesta, keväällä ja kesällä, tuntuu nyt todella kaukaiselta.
Vuoden 2014 piti olla mun elämän paras vuosi. Opiskelu ja elämä kunnossa, henkinen tasapaino parantumassa koska tänä vuonna unelmia kävisi toteen. Lokakuuhun asti 2014 olikin juuri sitä, mutta syksy toi tullessaan suuren surun ja elämä syöksyi mustaan, pohjattomaan kuiluun. Tämän vuoden aikana rullasin vuoristoradalla koiranomistajan ylimmästä onnesta suurimpaan suruun.

Mitäpä viime vuonna kirjoitin ensi vuoden tavoitteista ja haaveista? En edes mitään varsinaisia tavoitteita, kuten jotkut listaavat kisatuloksia ja titteleitä hyvinkin yksityiskohtaisesti. Haaveilin, että voisin käydä Nitan kanssa muutaman kerran kakkosluokassa kisaamassa ja että Nemokin saisi sen viimeisen puuttuvan nollansa ja pääsisi sertin kanssa kakkosiin. Haaveilin, että päästäisiin Nemon kanssa pitkästä aikaa näyttelyyn ja kaikkien näiden harrastusjuttujen ylitse toivoin, että koirat pysyisivät tänä vuonna terveempinä kuin edellisenä.
Ja vaikken sitä blogiin kirjoittanutkaan, niin ennen kaikkea vuosi sitten haaveilin, että suurin unelmani toteutuisi ja minusta tulisi seuraavana keväänä pitkäkarvaisen collien omistaja. Siihen aikaan Halti oli vielä vain haave kasvattajan, toisten pennunodottajien sekä muiden asianosaisten ajatuksissa.

<3 syksyllä 2010

Agilitytavoitteet täyttyivät vallankin yli odotusten. Nita starttasi helmikuussa kakkosluokassa saaden heti kaksi ihanneaikaan sopivaa nollatulosta, joista toinen oli vieläpä LUVA! Viikkoa myöhemmin Nemo sai vihdoin agilitysertin ja nousi sekin kakkosiin. Ihan huippua <3 Maailman paras NN-tiimi.
Huhtikuussa kisailtiin ekaa kertaa molempien kanssa kakkosissa ja taas Nita sai LUVAn! Nemollakin meni tosi hyvin.
Siinä huhtikuussa myös se kaikkein suurin haave alkoi toteutua, kun pikku-Halti sisaruksineen näki päivänvalon :> Oli niin iloinen kevät! Pienen opiskelijaperheemme elämä oli onnellista, koulussa oli helppoa ja Nita oli sopeutunut pienistä alkuhankaluuksista huolimatta hyvin ainoaksi koiraksemme kerrostaloon. Sen kanssa oli niin helppoa kulkea ja lenkkeillä, ja Nemokin vaikutti tyytyväiseltä oloonsa eläkeläisenä kotonaan. Oli mukavaa odottaa kesää, koska toisella puolen Suomea kölli pentulaatikossa pieni musta riiviö, joka muuttaisi minun omakseni.

Halti 4 viikkoa, (c) Johanna R.

Toukokuun viimeisinä päivinä se sitten tapahtui - Halti tuli kotiin! Kesä oli varmasti tähän asti mun onnellisin. Olin lomalla ja nautin ihanista koiristani. Nita ja Halti olivat hyvä tiimi, mutta vietimme toki paljon aikaa kotonakin Nemon kanssa, Nipsu itse asiassa koko alkukesän. Kävin ensimmäistä kertaa Lontoossa. Elokuussa koitti kauan odotettu ekologian kenttäkurssi, joka oli paras opintojakso ikinä. Kaiholla muistelen Mekrijärveä ja kaikkea sitä ihanaa, mitä tyttöjen kanssa koin.
Syksyllä käytiin vielä Nitan kanssa täällä Joensuussa agilitykisoissa - en olisi vuosi

sitten ikinä uskonut, että Nipsun kanssa päästäisiin melkein kolmosluokkaan asti! Minun pikku portugalilaiseni, jonka ei ikinä pitänyt pärjätä edes kakkosissa :D

Toivoin vuosi sitten sydämeni pohjasta, että koirat pysyisivät tänä vuonna terveenä. Nita pysyikin, kuten jokaisena elämänsä vuotena aiemminkin. Nemo ei aiheuttanut niskansa puolesta huolta, niitä ihmeellisiä jumeja ei enää tullut - onneksi. Liekö syy sitten oikeasti treenaamisessa, kun tokoilut ja käytännössä agilitytkin jäivät pois? Korvatulehdus sillä kuitenkin taas tuli, ja syksyllä kaikkein pahin sairastelu. Sisälle merkkailu, pissatulehdus ja taas sisälle merkkailu, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Oon miettinyt, että jos Nemo ei olisi sairastunut, Nitaa ei olisi tarvinnut jättää kotiin silloin syksyllä. Jos se ei olisi ollut kotona, mulla olisi vielä molemmat seniorit. Tai Nita ainakin. Mutta ne lähtivät yhdessä ja onnellisina. Jossittelu on maailman turhin asia.

Tämän kuvan ottamisesta tulee muuten tänään tasan 9 vuotta! Uudenvuodenaattona 2005.

Tuli syksy. Koulussa oli helvetillisen vaikeaa. Sitten koko kaikesta muustakin elämästä tuli helvetillisen vaikeaa. Se lokakuun ilta muutti elämäni. On aika ennen sitä, ja aika sen jälkeen. Tästä loppuvuodesta ei jää kovin tarkkoja muistoja. Loka- ja marraskuu ovat sumuista puuroa, tuskailua mantsan ja pedagogisten kanssa, opeharjoittelu Norssilla ja ajatuksia, jotka saavat aikaan halun räjäyttää päänsä avaruuteen. Jotenkin kuitenkin räpiköin kaikki kurssit läpi, lähinnä kakkosilla mutta sain yhden kolmosenkin ja sentään ruotsista hyvät taidot. En olis selvinnyt tästä ilman ihania ystäviäni.
Koirien kuoleman jälkeen kaikki muukin tuntui menevän päin honkia. Haltin hampaat kasvoivat liian suoraan ja niitä on oiottu sieltä lokakuusta lähtien. Kamerani hajosi eikä ihmissuhteissakaan ole vahvasti mennyt. Kamera tuli sitten onneksi kuntoon, mutta korjaus kesti 5 viikkoa vaikka luvattiin 2 viikkoa. Tänä vuonna multa muuten hajosi myös läppärin virtajohto ja pyörän lukko, täytyy sahata se auki kun pääsen takaisin kotiin. ":D"
Oon monesti miettinyt, miksi juuri mulle piti käydä näin. Sanotaan, ettei kenellekään anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, mutta en tiedä miten tällaisesta voi ikinä päästä täysin yli. Miten ihmeessä voin jaksaa tämän, minä säälittävä onneton? Mä oon aina ollut niin heikko. Huono itsetunto, huono hermorakenne (koiratermi koska en tiedä mitä sanaa ihmisten kohdalla käytetään), HSP. Masennus ja romahtaminen on käyneet ennenkin lähellä, mutta ei koskaan aiemmin niin lähellä kuin nyt. Pelottaa että pää hajoo. 

Light in my dark

Viime aikoina ajatukset ovat tosin helpottaneet. Uskon, että vuodenvaihteen jälkeen pääsen helpommin taas eteenpäin koska en ole ehtinyt suunnitella elämää vielä sinne asti. Suunnittelen nimittäin tosi paljon etukäteen ja mulla menee pasmat sekaisin helposti, jos suunnitelmat muuttuu vähänkin. Oonkin ollut tän syksyn sekaisin. Mun unirytmi on ollut aivan päin seiniä kesästä asti. Ensin oli kesäloma, alkusyksy ei muuten vaan onnistunut ja sitten tuli ahdistus. Unirytmi ei vaan oo kuulunut enää niihin asioihin, joilla olisi merkitystä mun arjessa. 
Se, jolla on ollut merkitystä arjessa, on Halti. En pysty selittämään, kuinka paljon tuo koira minulle merkitsee. Kuinka paljon se on merkinnyt erityisesti lokakuusta eteenpäin. Vaikka oon ollut collienomistaja vasta seitsemän kuukautta, olen ehtinyt kokea pienen skotlantilaisen kanssa jo vaikka mitä. Koulutusviikonloppu, pari collie-roadtrippiä sukulaiskoiria tapaamaan sekä monia ihania treenejä. Käytiin ekassa näyttelyssäkin marraskuussa, hienolla menestyksellä. Nemonkin piti tulla, mutta sen näyttelyhaave tälle vuodelle ei toteutunut. 

Haltin kanssa on ennen kaikkea opeteltu elämistä ja oppimista. Ja ollaanhan me molemmat opittukin tänä vuonna aika paljon :-) Tottista on tehty melko säännöllisesti, joskin nyt loppuvuodesta ollaan pidetty taukoa. Marraskuussa aloitettiin Haltin kanssa agility pentukurssilla, ja jatketaan tätä harrastusta ensi vuonnakin. Hakua päästiin tekemään harmittavan vähän, vain kaksi kertaa. Olisi ollut kiva päästä useamminkin opettelemaan, mutta jotenkin autottomana ei oikein kehtaa ehdottaa/kysellä treenejä, ja loppujen lopuksi mulla tuli nyt loppuvuodesta hirveästi kotiviikonloppuja, joten voin katsoa peiliinkin. Mutta mitäpä tuosta, ehkäpä uusi vuosi tuo tullessaan paremmat mahdollisuudet. Meillä on aikaa, Halti on vielä niin nuori ja se oppii kyllä.

Tänä vuonna sain lisäksi ikuisuusprojektini, koirien kotisivut valmiiksi. Tässä joululomalla tein vielä viimeiset puuttuvat jutut sinne, ja nyt ne on lopullisesti, ihan oikeasti valmiit. Käykää lukemassa sieltä lisää ja katsomassa, mitä kaikkea siellä on. Ne saavat jäädä olemaan, samoin kuin tämä blogikin. Pitäisi tehdä Haltille ihan oma ja uusi, mutta se vie jonkin verran aikaa. Oon miettinyt sitäkin, josko lopettaisin blogin kirjoittamisen kokonaan. Se vie aikaa mm. oleelliselta eli koiralta, enkä tiedä, kuinka moni jaksaa näitä tolkuttoman pitkiä jorinoita oikeasti lukeakaan. Mutta toisaalta, blogia on hauska lukea itse jälkikäteen ja sieltä on helppo kaivaa treenejä ja -varsinkin nyt pennun kanssa- edistymistä sitten joskus kun tarvitsee. Joten ehkäpä jatkan bloggaamista kuitenkin ensi vuonnakin. Rupean väsäilemään Haltille omaa alkuvuodesta.

2015 kolkuttelee pian ovella. Mitään tulostavoitteita tyyliin kokeessa starttaaminen en aio listata, koska en mä voi sellaista "luvata" edes itselleni :D Halti on vielä niin nuori ettei ensi vuonna vielä todellakaan tarvitse kisata missään. En aio listata tavoitteita edes siitä, mitä liikkeitä se ensi vuoden aikana oppii. Mutta voin sanoa tavoitteeksi, että opetellaan mahdollisimman paljon uutta, erilaista ja monipuolista :) Agilityssä alkaa tosiaan viikoittaiset treenit pienryhmässä joten siellä käydään, toivottavasti päästään tekemään sitä hakua enemmänkin ja jaksan pitää yllä motivaatiota tottiksen treenailuihin.

En tiedä, käykö Halti terveystarkeissa vielä ensi vuonna. Collie on niin iso koira ja kehittyy sen verran pitkään että on parempi odottaa lähemmäs kahta vuotta, joten Halti kuvataan aikaisintaan loppuvuodesta. En oikein tiedä, uskallanko edes toivoa terveyttä koiralleni. Viimeksi kun sitä toivoin tulevalle vuodelle, meni vain pahempaan suuntaan. Jo nyt välillä mietityttää Haltin luusto, mutta toisaalta sitä on ihan turha murehtia etukäteen kun sitten aikanaan ne röntgenissä selviävät joka tapauksessa. En siis varmaan ajattele sitä sen suuremmin. Eletään ja treenataan normaalisti.

Otan tavoitteeksi itselleni, että saan pääni kuntoon ensi vuoden aikana, ja että saan taas normaalin arjen ja unirytmin. Että vietän aikaa Haltin ja Joonan kanssa, ja että jaksan. Että olisin itselleni armollisempi. Pahin piiskuri on oma itseni.

Parempaa uutta vuotta 2015.

Puoli vuotta collientäyteistä elämää

You and me together we'll be
Forever you'll see
We two can be good company, you and me
Yes, together, we two
Together that's you
Forever with me
We'll always be good company, you and me
Yes, together we'll be

You and me together we'll be
Forever you'll see
We'll always be good company, you and me
Just wait and see
(Tämä on blogin 100. postaus! Huh huh wau. En olisi kyllä mitenkään uskonut, että kun sen aika koittaa, blogin päätähdet eivät enää olisi keskuudessamme. Ikävä on niin kova että sydämeen sattuu. Tämä postaus olisi kuitenkin kirjoitettu joka tapauksessa.)

Muutama julkaisematon kuva elokuulta, (c) Viivi S.

Eilen tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun suurin unelmani toteutui ja minusta tuli pitkäkarvaisen collien omistaja. Toukokuun 30. päivänä ajettiin Joonan kanssa Latovainioon ja allekirjoitin ensimmäistä kertaa elämässäni sopimuksen koiran kaupasta. Tasan 6 kuukautta sitten pääsin vihdoin sukeltamaan colliemaailmaan syvemmin, ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen.

Me ollaan koettu ihan valtavasti asioita yhdessä jo nyt. Monet treenit ja ensimmäinen koulutus"leirikin" jo, ja monta sataa yhdessä matkustettua kilometriä niin junalla kuin autollakin. Halti on kyllä ollut juuri niin ihana kuin odotinkin. Se on reipas ja iloinen, ottaa rennosti uusissa paikoissa eikä tunnu stressaavan mistään. Se on tosi kiitollinen koulutettava, oppii nopeasti ja on todella ahne sekä lisäksi leikkii hyvin. Mulle noi molemmat on tärkeitä, en haluais että koiralla on vaan se yks juttu josta se palkkautuu. Halti on tosi kiltti pentu. Toistaiseksi ei ole tarvinnut vääntää tai "keskustella" mistään sen kanssa, se tekee mitä pyydetään ja oppi arjen asiat kuin itsestään.

Ärrärr anna jo se frisbee!

Koiraton on huoleton -lausahdusta oon pyöritellyt mielessäni moneen kertaan tämän syksyn aikana. Nemon ja Nitan lähdön jälkeen musta on tullut Haltin kanssa melkein vainoharhainen. Leikkiessä ja lenkillä koheltaessaan pelkään, että sille tulee lonkka- tai kyynärvika, kun se liukastelee tai kaatuu. Yliopistolle lähtiessäni pelkään, että se tukehtuu yksinollessaan puruluuhun. Haltille ei saa tapahtua mitään pahaa. Se on mun ainoa ja niin rakas ja tärkeä.
Onneksi en jää näiden ajatusten kanssa yksin, vaan pääsen puhumaan niistä ja se helpottaa. Uskon, kun mulle sanotaan että pennut koheltaa jatkuvasti ja jos sille tulee liukastelusta tai autosta hyppäämisestä lonkka- tai kyynärvika, on sen luustossa ollut lähtökohtaisestikin vikaa :D Nyttemmin se pahin huoli ja stressi on jo vähän helpottanutkin, onneksi. 

Pojoing poing minne se lensi?

Käytiin viikonloppuna 21.-23.11. kasvattajan luona Forssassa yhdessä Sarin kanssa. Mentiin näyttämään Haltia ja Bennyä Johannalle sekä katsomaan Airin suloisia pentuja :3 Perjantaina ajettiin Joroisiin jossa oltiin taas yötä ja lauantaiaamuna lähdettiin kohti Etelä-Suomea. Perillä oltiin alkuiltapäivästä ja oli kyllä kiva reissu! Oli mukava nähdä Haltin sukulaisia sekä ne ällösöpöt pennut. Paikalla oli myös Heini jolla oli mukana Haltin Vuki-sisko ja Villa-serkku, ja jolle muutti toinen trikkitytöistä, Ketku. Myöhemmin tuli vielä Joensuun collieporukan treenikaverimme Katja, joka otti mukaansa Säteen.

Ällösöpöt illiäiset Ketku (I. Just Too Smart) ja Säde (I. Just You Wait)

Vuki oli kyllä jäätävän kokoinen eläin :-D Sen ja Sälli-veljen, joka siis asuu kasvattajalla, tassut olivat melkein puolet isommat kuin Haltilla ja ne olivat muutenkin paljon jykevämpiä. Halti on pieni ja sievä :D Hassua miten ne pentuajan kokoerot näkyvät vieläkin noin selvästi. Kasvattaja kurkkasi Haltin suuhun ja totesi, että vielä näyttää vähän huolestuttavalta mutta ei toivottomalta. Vasen alakulmuri tulee kyllä oikein ajan kanssa, oikea on sen verran ahtaammalla että on vaikea sanoa. Vuoden ikään asti niitä pitää vielä vääntää. Vuoden. Tuntuu ikuisuudelta, mutta jos se vain auttaa niin yritän. Heini ja Johanna onneksi tsemppasivat, etteivät ne näytä ollenkaan toivottomilta ja kannattaa yrittää :) Ja mikäli purenta nyt jää ahtaaksi, niin muuhunhan se ei vaikuta kuin näyttelyihin.
Sinänsä harmi, kun Halti on kuitenkin aika kivan näköinen, mutta en mä toisaalta kuitenkaan kovin montaa kertaa vuodessa näyttelyissä kävisi :D Ja ensisijaisesti kuitenkin harrastuskoiraa etsin, joten tiedostin ettei se välttämättä ole näyttelykelpoinen. Sen pakollisen H:n se kuitenkin kuulemma varmasti saa noillakin hampailla.
Johanna katsoi myös Haltin kintereet, ja ne oli onneksi ok! :) Haltin sedällä on kuulemma ollut tuossa iässä samanlaiset, ja nyt sillä on tosi hyvät takajalat eikä yhtään ahtaat. Jes. Korvatkin Haltilla on tosi nätit, kuulemma "hemmetin sääli jos se hammas nyt jää tuollaiseksi", mutta sen näkee sitten. 

Airin pennut oli muuten vähän eri maata kuin Raisan - Haltin sisarusparvi oli pienenä kuulemma poikkeuksellisen kiltti, mutta nämä syyspennut oli hurjia petoja :D Murisivat kun käänsi sylissä selälleen, söivät nenät ja juoksivat hurjaa rallia ympäri asuntoa. Halti kurkki niitä pentuhuoneen laidan yli uteliaana, sen mielestä ne olivat suloisia.
Kotimatka pimeässä oli vähän menomatkaa jännempi, kun oli paljon sumua, mutta selvittiin kuitenkin puolenyön aikoihin takaisin Joroisiin. Sunnuntaina käytiin pitkällä lenkillä, ihanaa kun oli lunta! Aivan huippureissu jälleen, suurkiitos Sari! Reissukuvat muuten löytyy täältä.

Hei me juostaan ihan tosikovaa!!

Vrrroum

Joroisten koulun pihalla extreme-agilityä. Raisa on sitä mieltä että se on ihan tykki agiliitäjä, ja kyllä siinä semmoinen asuu! :D Olipa hauskaa pitkästä aikaa ihan juosta itsekin. Haltia harmittaa hirveästi kun äiti pääsee Iipun kanssa.

Viime viikonloppu meni myös colliemaisissa merkeissä, kun käytiin muutaman collieporukkalaisen kanssa Kuopiossa Suomen Collieyhdistyksen Savo-Karjalan alaosaston 20-vuotisjuhlissa ja pikkujouluissa. Kipaistiin mennessä myös IKEAssa ja oli kyllä hauska reissu tämäkin! Vaikka juhla kesti vain kaksi tuntia (illalliselle emme jääneet), tämä ilta oli lähtemisen arvoinen. Ohjelmassa oli ensinnäkin alaosaston historiikkia, ja oli mukavaa nähdä paljon erilaisia kuvia vuosien varrelta. Kokoustilan seinillä oli A3 -valokuvasuurennoksia alaosaston toiminnasta, ja voi kuinka ilahduin kun siellä oli peräti kaksi kappaletta minun ottamia kuvia Haltin sukulaispojasta Ricosta! Sain kuvat vieläpä itselleni, en vaan pääse tästä ylitse! Lisäksi ohjelmassa oli hupimielinen lelukoiranäyttely, johon osallistuin oman bortsunpennun kanssa :D Se kyllä esiintyi tosi laiskasti joten palkinnoille ei päästy, mutta ai että sai nauraa mahansa kipeäksi niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin!

Huvittunutta porukkaa :D Tuomarina alaosaston ensimmäinen puheenjohtaja Taru Tuhkanen (kennel Misty Island). kuva (c) Birgit Halkio.

Illan paras anti oli ehkä kuitenkin kunniavieras Rainer Vuorisen juhlapuhe. Jos olet collieihminen etkä tiedä kuka Rainer Vuorinen on, mene nurkkaan ja häpeä. Mutta niille jotka eivät ole collieihmisiä, niin hän on 80-vuotias mies jolla on ollut collieita 1950-luvulta asti, tunnettu allrounder -näyttelytuomari ja kirjoittanut kirjan nimeltä Elämää Collien kanssa. Sain kyseisen kirjan 12-vuotiaana joululahjaksi, ja voi miten moneen kertaan se onkaan luettu! Kirja vaikutti suuresti mielikuvaani collierodusta ja sen historiasta, koska siinä kerrotaan niin paljon vaikka mitä mielenkiintoista. Suosittelen lukemaan! Sen kirjan myötä muuten mm. opin piirtämään mittasuhteiltaan oikeanlaisia collieita, vaikken koskaan ole ollutkaan kovin innokas piirtäjä. Nykyään ei ehkä onnistuisi enää niin hyvin, mutta aika luonnollisesti collienkuva kynästäni aina tenttipaperiin syntyy :D

Rainerin puhe ei ollut mikään valmiiksi kirjoitettu juttu, vaan hän tarinoi ulkomuistista, omasta päästään, collierodun historian Suomessa sieltä 1950-luvulta tähän päivään saakka. Kertoili rodun tilanteesta nykypäivänä ja ennen. Niin pitkä- kuin lyhytkarvaisistakin, enimmäkseen tietysti ulkomuotoon liittyvistä asioista mutta myös lajeista, joita collien kanssa harrastetaan. Oikeasta collien liikkumisesta ja sen arvostelusta. Sitä kertomusta olisi voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään. Ja kuinka terävä mies! Iästä huolimatta ajatus ja juttu luistaa.
Ulkomuotoasioista jäi mieleen erityisesti se, että edelleen Suomessa ongelmana on kapeat purennat ja heikot alaleuat. Se riesa on ollut jo sieltä 50-luvulta ja pitää hyväksyä, ja luonnollisesti yrittää jalostusvalinnoilla pyrkiä siitä pois. Se kyllä vähän lohdutti, kun oon niitä Haltin hampaita nyt syksyllä murehtinut. Lisäksi jäi mieleen Rainerin kehut siitä, ettei Suomen collieväki ole antanut Keski-Euroopan "modernin collien" (=ne järkyttävät karvapehkot) pesiytyä tänne :D Se mies ei arvosta sitä tyyppiä sitten lainkaan. (Omasta mielestäni liian suuriturkkisia yksilöitä kyllä jonkin verran Suomessakin näkee, mutta onneksi vähemmistönä. Eikä ne kuulemma suomalaisilla tuomareilla pärjää.)

Rainerin puheen jälkeen yleisö sai kysellä vapaasti. Voi kun olis tämän tiennyt, olisin kirjoittanut etukäteen listan kysymyksiä! Onneksi muut keksivät niitä, mielenkiintoista oli kuunnella. Itse juhlan päätyttyä päästiin vielä Sarin kanssa yhdessä vaihtamaan pari sanaa Rainerin kanssa. Siitä, kuinka suuren vaikutuksen hänen kirjansa teki meihin molempiin pieninä tyttöinä, ja kuinka onnellinen olenkaan kun 12 vuoden odotuksen jälkeen mulla vihdoin on se oma collie, joka niin pitkään oli vain kaukainen haave. Rainer kehui uskollisuudesta rodulle ja totesi, että meissä on tulevaisuuden kasvattajat :D

Jos yläasteikäinen minä tietäisi tästä, se varmaan pyörtyisi ja sekoaisi onnesta. Minä Iipu ihan oikeasti pääsin tapaamaan Rainer Vuorisen ja juttelemaan hänen kanssaan. Elämää Collien kanssa -kirjan jälkeen on tullut luettua muutakin kirjallisuutta collierodusta, ja aika paljon muutakin tietoa. Välillä mietin, ovatko muutkin koiria omistavat tuttuni perehtyneet oman rotunsa historiaan ja vaiheisiin yhtä tarkasti, vai olenko jotenkin poikkeuksellinen friikki :D Toisaalta luulenpa, että historiaan perehtyminen ei ole yhtään huono asia, päinvastoin. Suosittelen sitä lämpimästi, sillä ilman historian ymmärtämistä et voi ymmärtää tulevaisuuttakaan, edes koira-asioissa. Kyllä minä ihailen ihmisiä, jotka tuntee koiriensa sukutaulut vaikka sinne 50-luvulle asti. Mietipä sitä: osaatko itse esimerkiksi nimetä rotusi ensi vuosikymmeniltä Suomessa muutamankin kasvattajan?

Taidan näköjään pikkuhiljaa alkaa tajuta, että mulla tosiaan on se oma collie. Jonka kanssa iloita ja treenata, joka on kaunis katsella ja jonka merkityksen voi täysin ymmärtää kenties vain minä itse. Kuinka iso asia se mulle on, kun niin pitkään sitä odotin ja haaveilin. Kasvoin lapsesta aikuiseksi se unelma ja päämäärä koko ajan kirkkaana mielessä. Ala-asteikäisestä asti mielsin itseni aina ensisijaisesti collieihmiseksi, enkä uskonut silloin enkä usko vieläkään että tulen rotua vaihtamaan. Voisin ihan hyvin joskus kokeilla collien rinnalla useitakin muita kiinnostavia rotuja, mutta toivon että collie tulee aina pysymään. Tämä rotu on mulle niin rakas ja tärkeä, niin merkityksellinen, niin iso juttu mulle.

Tuli Haltille ahdas purenta tai ei, hampaista huolimatta se on minulle ihan tosi rakas. Sen perusteella millaisen käsityksen olen Haltin veljistä nyttemmin saanut, Pikkupoika oli meille juuri oikea pentu siitä pentueesta. Minun näköinen koira. Oli tarkoitettu, että meille tuli juuri Halti ja juuri viime kesänä. Vaikka etukäteen jännitin, olisinko sittenkään vielä valmis pennun tuloon, niin heti sen tultua tiesin että olin. Enkä ole katunut päivääkään.
Mun unelma pitkäkarvaisesta colliesta oli joinakin synkkinä aikoina ainoa asia, joka sai nousemaan ylös sängystä ja jatkamaan elämää, ja vielä toteuduttuaankin sen kohtalona on näköjään toimia sellaisena. Ikävä Nemoa ja Nitaa on niin valtava ja tuska niin suuri, etten olisi selvinnyt tästä syksystä ilman pientä pörröistä suippokuonoa. Halti pakottaa nousemaan sängystä ylös ja jatkamaan elämää, se pitää mut siinä kiinni. Se saa mut jälleen hymyilemään.


Every part in my heart I'm giving out
Every song on my lips I'm singing out
Any fear in my soul I'm letting go
And anyone who asks I'll let them know

He's the one, he's the one
I say it loud
He's the one, he's the one
I say it proud

Ring a bell, ring a bell
For the whole crowd
Ring a bell, ring a bell

I'm telling the world
That I've found a friend
The one I can live for
The one who deserves

To give all my heart
A reason to smile
The one I can live for
A reason for life

Saanko itkeä.

Collieitten koulutusviikonloppu 6.-7.9.

Syyskuun ensimmäinen viikko oli opiskelujen kannalta ihan hirveä, mutta onneksi selvisin kuin selvisinkin siitä. Enkä olisi voinut parempaa palkintoa viikon tuskailusta sienten lajintuntemuksen jälkeen saada, kun viikonloppuna koitti meidän Joensuun collieporukan koulutusleiri!

Koulutusviikonloppu järjestettiin Margitin kotona Tervasuolla, ja se alkoi lauantaina klo 12. Saatiin Haltin kanssa jälleen kerran kyyti ihanalta Sarilta ja perillä meitä odotti kodikas maalaistalo mukavine pihapiireineen, jossa kelpasi koirien kanssa touhuilla. Lauantaina oli ohjelmassa tottelevaisuutta, jossa kouluttajana oli Maarit Pirinen. Jokainen koira pääsi kahdelle kierrokselle, ja etukäteen oli pitänyt miettiä kaksi asiaa joita tahtoi harjoitella. Pikku Halti pääsikin estradille ihan ekana! Meinasin taas vähän jännittää treenaamista kaikkien muiden katsellessa, mutta onneksi se hälveni kun sitten lähdettiin touhuilemaan pikkumustan kanssa.

Kouluttaja kyseli ensiksi, mitä haluan ottaa ja kerroin mitä: Olin miettinyt etukäteen meidän aiheiksi seuraamisen ja paikallaolon - tottelevaisuuden kulmakivet. Imutushan on mulle uusi tapa opettaa seuraamista, tai Halti on ensimmäinen koira jolle opetan seuraamisen imuttamalla joten tahdoin siihen apuja, miten lähteä nyt etenemään tästä. Maarit pyysi näyttämään, miten olen harjoitellut seuraamista ja tehtiin Haltin kanssa pieniä pätkiä. Seurasi pätevästi kuten aina, ja sori kun kehun sitä taas, mutta kun se on niin hieno pentu!! Ihan vieras paikka, johon se oli saapunut reilu vartti aikaisemmin, paljon yleisöä, uusia hajuja eikä mikään noista vaivannut pikkuista tai sen tekemistä yhtään. Halti vaan teki mun kanssa hommia sata lasissa. (Ja söi mun sormet :<)

Maarit sanoi, että hyvältä näyttää ja kertoi, että imutuksessa lähdetään etenemään nyt siten, että välillä käsi nousee hetkeksi ylöspäin ja laskee sitten taas namin koiran nenän eteen. Välillä käsi voi olla ylempänä pidempiäkin aikoja, tätä tehdään vaihdellen. Hienosti Haltilla pysyikin kontakti kun välillä jojotin kättä ja välillä pidin hetkisen pidempäänkin ylhäällä. Mun käden paikka vain voisi kuulemma olla vielä taaempana, muuten kuulemma lähtee helposti edistämään seuraamisessa. Tämä pitääkin muistaa jatkossa! Lisäksi hän sanoi samaa mitä kasvattajakin edellisenä viikonloppuna, eli välillä palkkaa myös oikeasta kädestä. Muista Iipu, muista! Siihen voi oppia takaisin :D

Lopuksi kouluttaja kysyi, miten Halti leikkii ja sanoin että mielestäni ihan hyvin. Noissa tekniikkajutuissa/uuden opettelussa käytän lähinnä namia, mutta yritän parhaani mukaan pitää yllä sitä lelulla palkkaamistakin ja leikitään kyllä joka tottistreeneissä aika paljon. Otin sitten lelun esille ja leikitin pentua. Tapansa mukaan Haltihan leikki! Maarit kehui että hyvin leikkii ja kysyi, mitä muuta tahtoisin ottaa. Se toinen asiahan oli paikallamakuu, mutta päätettiin että se olisi parempi ottaa vasta toisella kierroksella. Hyvä näin, en halua tehdä Haltin kanssa liian pitkiä treenejä.
Alkuiltapäivä vierähti kuin siivillä, vaikka meillä olikin tosi monta koiraa treenaamassa kukin vuorollaan! Toisten harjoittelua ja kouluttajan kommentteja oli antoisaa seurata ja sääkin suosi, syysaurinko lämmitti ihanasti. Ekan kierroksen jälkeen siirryttiin sisälle syömään lounasta, joka oli todella herkullinen ja runsas! Päätettiin siinä sitten, että tehtäisiin toisen kierroksen aluksi ryhmäpaikkamakuu kahdessa ryhmässä.

Kun siirryttiin takaisin pihalle, olin aluksi sitä mieltä etten tee Haltin kanssa paikallaoloa rivissä mutta muut sanoivat että mitäs turhia, ihan hyvin se voi siinä olla mukana! Tietenkin lyhyen aikaa vain. Olin vähän äimänä - eihän Haltin kanssa ole harjoiteltu paikkista kotonakaan häiriöttömässä tilanteessa vielä melkein yhtään, miten se voi muka mennä heti isojen koirien kanssa riviin? No, ihan hyvin näköjään :D Oltiin Haltin kanssa reunassa, palkkailin usein ja vapautin muutaman kerran sekä lopetettiin aiemmin kuin muut. Hyvin meni! Halti pysyi hienosti, pari kertaa ehkä meinasi nousta mutta ihan yllätyin, kuinka hyvin se malttoi. Ei se paikkiksen opettamisen aloitus sitten niin vaikeaa ollutkaan näköjään..

Hilleri on paras!

Kun tuli sitten Haltin vuoro toisen kierroksen alussa, oltiinkin jo tehty se toinen tokoliike mitä suunnittelin. Pyysin sitten Maaritia ehdottamaan, mitä tehtäisiin ja hän kysyi, kokeiltaisiinko ruutua. Kokeiltiin! Haltihan on jo pikkuisen aloitellut namialustalle juoksemisen/irtoamisen harjoittelua, joten ruutukin alkoi sujua nopsaan kivasti. Lähettelin pentua eri matkojen päästä pakastepurkin kannelle, joka oli keskellä ruutua ja hyvin Halti irtosi. Ruudun jälkeen kokeiltiin merkkiä: lähetin Haltin muovitötterön luo seisomaan vasemmalta sivultani pienellä kiertoliikkeellä niin, että pentu jäi seisomaan kuono minuun päin. Muistaakseni tässä käytin naksutinta merkkaamaan oikeaa tekemistä.  Tämäkin oli Haltille helppo juttu, se hoksasi homman tosi nopeasti - jopa niin, että se alkoi sitten aina asetella etutassunsa tötsän jalustalle. Maarit kehui Haltia kovasti: "Onpas se noheva! Sehän oppii ihan hirmu nopeasti!" :> Hihi niin teki, pätevä pentu!

Lopuksi harjoiteltiin vielä matalaa tokohyppyä, jota Halti ei ole ennen tehnyt. Välillä vähän jalat kolisi lautoihin ja pentu yritti mennä muutaman kerran esteen ohi, mutta alkoi sieltä pikkuhiljaa hienoa hyppyäkin tulla :) Hienosti meni siis meidän toinenkin tokotreeniosuus, oon vaan niiiiiiiin ylpeä mun pienestä hienosta <3 Maarit sanoi vielä lopuksi, että meidän tekeminen näyttää tosi kivalta ja Haltista tulee hieno koira, kunhan en vain kyllästytä sitä! Pitää edetä varovasti, hiljalleen eikä tehdä liikaa juttuja kerralla. Siitä ei ole ainakaan toistaiseksi ollut pelkoa, pidän treenit tosi lyhyinä aina. On se vaan pätevä pieni lassie <3

Kun kaikki muutkin olivat päässeet toiselle tottiskierrokselle, alkoi vapaa illanvietto. Päästettiin kaikki koirat juoksentelemaan isolle aidatulle pihalle vapaaksi, kylläpä niillä olikin hauskaa! Kouluttajamme jäi myös hetkeksi paikalle ja kun Halti tuli siinä laumassa hänen ympärilleen pyörimään, otti sen tekemään vähän seuraamista viereensä. Sanoi että "tämä on kyllä ihana, minä vien sen kotiin" :D Kyllä sydäntä lämmitti, kun bortsu/kelpieihmisen suusta kuulee tuollaista kommenttia :> Maailman paras pikku Halti.
Myöhemmin meillä oli ohjelmassa grillailua ja päivän tapahtumien puimista. Ilta kului kuin siivillä jutellessa kaikenlaista ja kello kävi jo melkein yhtätoista, kun lähdettiin Sarin kanssa ajelemaan kotiin nukkumaan.

Sunnuntaina ohjelmassa oli joko hakua tai jälkeä, ja olin valinnut meille lajiksi haun. Kouluttajana molemmissa oli luonnetestituomarinakin toimiva Lea Kilpeläinen. Saavuttiin Sarin kanssa paikalle aamukymmeneltä ja jälkimetsässä olijoita odotellessamme koirat saivat leikkiä ja Sari näytti, kuinka Haltin luppakorva hoidettiin kuntoon. Ponnari korvan vieressä kasvaviin karvoihin ja liimaa pitämään se paikoillaan, ja niin oli korva nätisti kunnossa :) . Käytiin myös polkemassa hakualue, maasto oli mukavaa mäkistä kangasmetsää ja Halti sai ainakin hyvää liikuntaa juostessaan rinteitä ylös alas toisten koirien perässä. 

Korva kohdillaan, ilme tuimeni :D

Kun jälkiporukka saapui metsästä, syötiin (jälleen kerran suuri ja maistuva) lounas, jonka jälkeen oli hakukoulutuksen aika. Aluksi kouluttajamme kertoili hausta ja hakukoiran koulutuksesta yleisesti, ja sitten kukin koira lähti yksitellen metsään. Haltin vuoro oli aika alkupäässä, ja hyvin meni myös maastossa! Tehtiin ihan perusjuttuja, niin että maalimiehet hetsasivat pentua ruualla ja Halti näki, kun menivät piiloon. Vähän mietitytti, kuinkahan hyvin se muistaa haun idean, koska edellisen kerran hakumetsässä ollaan oltu tosiaan silloin kesäkuussa, kun Halti oli vasta parikuinen. Hyvin se kuitenkin muisti! Tehtiin viisi maalimiestä (pistoa?) ja joka kerralla Halti lähti perään ihan raivolla, sinkosi metsään kuin tykinkuula :D Ensimmäinen maalimies meni rinteeseen piiloon ja Halti lähti hyvin etsimään, mutta kun ei nähnytkään maalimiestä, jäi ihmettelemään paikoilleen ja tuli sitten luokseni kysymään neuvoa. Menin vähän lähemmäs ja maalimies antoi ääniavun, jolloin löysi hyvin! Loput löytyivät sitten hienosti ilman epäröintejä, vaikka menivätkin näkölähdön jälkeen piiloon. Kouluttaja kehui että hyvältä näyttää, Haltilla on kuulemma asenne kohdallaan ja samanlaisilla harjoituksilla kannattaa jatkaa eteenpäin.

Hetsataan namirasian perään

"Hakuun!" Tykkään tästä kuvasta ihan hirveästi.

Haussa tehtiin vain yksi kierros per koira, joten kun kaikki koirat olivat hakuilleet, lähdettiin kahville. Kahvitauon jälkeen Lea kertoi meille esineruudusta ja kaikki pääsivät kokeilemaan sitäkin. Halti yllätti todella, todella positiivisesti! Tai oikeampi sana olis kyllä ehkä häikäistyä. Meidän molempien ensimmäinen esineruutu ikinä, ja meni ihan valtavan hyvin! Kouluttaja tarjosi Haltille erilaisia tuomiaan esineitä, ja pentu innostui eniten pienestä lehmäpehmolelusta. Lea hetsasi Haltia sillä ja pentu näki, kun vei sen maastoon piiloon. Sitten vain lähetin Haltin melko läheltä etsimään lelua käskyllä "esine". Lähti taas vauhdilla, löysi lelun heti ja toi sen mulle käteen! Olin ihan häkeltynyt, olisin odottanut että Halti lähtee sen kanssa rälläämään.. :D Toistettiin pari kertaa, nyt vähän vaikeutettuna siten että lelu vietiin kauemmas piiloon ja myös lähetin Haltin kauempaa. Joka kerralla se löysi lelun tosi hienosti ja toi mulle. Siis vitsi, miten tuo voi olla mahdollista kun ei Halti osaa vielä edes noutaa?? Meidän molempien eka esineruutu ja vielä ihan vieras lelu :o Apua miten hieno pentu!!

Siellä se menee piiloon!

Esineruudun jälkeen oli kiitosten aika, ja juteltiin vielä vähän viikonlopun annista. Kaikki osallistujat olimme yhtä mieltä siitä, että koulutukset olivat olleet todella antoisia ja olimme kaikki tosi tyytyväisiä :-) Molemmat kouluttajat olivat todella mukavia ja päteviä, ja antoivat tosi hyvin kaikille koirille sen ajan, minkä ne vaativat. Kummatkin uppoutuivat koulutukseen niin täysin, että hädin tuskin malttoivat kahvia välissä juoda, vaikka päivä olikin pitkä. Kyllä saa tyytyväinen olla, tapahtuma oli aivan huippu! Ensimmäinen laatuaan ja koulutukset olivat aivan täynnä, kouluttajat huippuja ja puitteet loistavat! Margit oli tehnyt ihan törkeän paljon törkeän hyvää ruokaa ja maastot sekä muu ympäristö olivat ihanat. Ja kaikki tämä kustansi yhteensä 7 euroa per osallistuja... Hinta-laatusuhde oli todellakin kohdallaan, normaalisti tuollaisesta viikonlopusta saisi maksaa vähintään muutamia kymppejä :D Olenkin monesti miettinyt, kuinka onnekas olenkaan kun satuin valitsemaan opiskelupaikakseni juuri Joensuun. Kuinka ihana sattuma, että täällä on näin iso treeniporukka aktiivisia ihania collieihmisiä!

Suurkiitos siis Sarille ja Margitille että lähditte tätä ideoimaan, kiitos huipuille kouluttajille hyvistä vinkeistä, tutuille treenikavereille sekä uusille tuttavuuksille seurasta, ja erityisesti Annille valokuvaamisesta! Kiitos reipas Halti-pentu <3 Se on vaan niin ihana ja pätevä etten kestä! Miten voinkaan rakastaa tuota koiraa niin paljon?
Ihan mahtava viikonloppu, kun saimme kuulla hyviä uutisia myös muualta koirarintamalta: erityisesti iloitsen erään hyvän ystäväni puolesta sekä Haltin kasvattajan puolesta: sinä viikonloppuna nimittäin kilpailtiin myös Suomen Collieyhdistyksen palveluskoiramestaruudet, ja Haltin Rasti-sedästä tuli Vuoden 2014 Jälkimestari ja sai koularin JK3! Lisäksi Haltin Dina-täti sai tokosta koularin TK1. Kaikin puolin loistava viikonloppu siis :>