Spanieli onnellisimmillaan

Vielä yksi elokuunmuistelupostaus, ennen kuin pääsen vihdoin kirjoittelemaan varsinaisesti syksystä! Nemo pääsi tosiaan kesän lopulla taas kerran hömpöttelemään mukaan sorsametsälle. Joonan isä kyseli, tahtoisinko tuoda Nemoa ja kun sopiva väli löytyi torstaina 22.8., lähdettiin ihan mielellämme. Uusille lukijoille selvennykseksi jälleen, että Nemoa ei ole koskaan koulutettu metsästyshommiin vaan sen mukanaolo on lähinnä hengailua, eikä siltä odoteta mitään. Plussaa tietysti jos jotain edistyksellistä tapahtuu, mutta ensisijaisesti mielenvirkistystä koiralle. Ja spanieli nauttii!

Kuten kuvasta näkyy.. :D

Lähdettiin Joonalle alkuillasta ja Nemo käyttäytyi suht fiksusti, jossain välissä se tosin ehti livahtaa omia aikojaan pihalle jossa se säntäili pitkin rantaa imuroiden hajuja. Kahdeksan maissa lähdettiin kävelemään peltojen yli kohti tuttuja sorsamaita. Vaikka Nemon tottelevaisuudessa ei ole näissä tilanteissa juurikaan kehuttavaa, pakko sanoa että on mukavaa katsoa, kuinka koira nauttii. Nemo on taatusti onnellisimmillaan juuri näin - vapaana pellolla ja metsässä loikkiessa, kun ei tarvitse ajatella vaan voi vain tehdä mitä nenä käskee :-D

Tsekattiin ensin se pikkulampi, josta Nemo kaksi vuotta sitten löysi ja nouti hienosti kaksi sille ammuttua sorsaa. Kasvillisuus lammen ympärillä oli nyt niin tiheää, että mun piti vähän kannustaa Nemoa hakemaan rantatöyräiltä ja kulkea yhdessä sen kanssa. Tosi reippaasti spaanieli haravoi rantoja, mutta vaikka hajuja olikin, mitään elävää ei nähty. Lähtiessä tosin muutama tavi lähti lentoon lammen takaa, paljon kauempaa pellolta, joten eivät olleet edes ampumaetäisyydellä.

truu saalistaja

välillä pitää huolehtia myös nesteytyksestä.

Käveltiin sitten vähän matkaa eteenpäin ja jakauduttiin ennen seuraavaa sorsalampea. Minä, Joona ja Nemo kierrettiin metsäreitin kautta rantaan ja appikokelas toista kautta vastakkaiselle rannalle. Lähestyessämme lampea metsästä pyysin Nemon vierelle ja koira pysyikin hienosti hiljaa, kun saavuimme rantaan. Kuulosteltiin hetki paikallaan ja kokeiltiin käsiä yhteen läväyttämällä, lähtisikö mitään lentoon. Ei, joten päästettiin Nemo tutkimaan rantoja. Ihan kivasti se teki töitä vaikkei kovin kauas lähtenytkään (tämä lampi on aika iso, joten ei kiertänyt sitä kokonaan). Jatkettiin matkaa metsätielle, ja lammen ja metsän välissä Nemo yhtäkkiä ampaisi metsään, ihan samalla lailla kuin vuosi sitten. Taas se jäi haukkumaan sinne jotain, kuten viime vuonnakin. Onkohan siellä jonkun elukan pesä vai mikä, kun tällainen toistuu? Onneksi se sitten tuli takaisin ja jatkettiin matkaa.

Tutkittiin kaivuriojan laidat, jonka kasvillisuus oli taas niin tiheää että edes sinnikäs spaanieli ei meinannut päästä sukeltamaan sen sekaan; eipä sieltä tosin mitään löytynytkään. Lopuksi saavuttiin taas pellon kautta toiselle pienelle sorsalammelle, ja Nemo lähti hienosti hakemaan rannalta. Mitään ei lähtenyt lentoon, mutta kierrettiin vielä yhdessä lampi ympäri kaislikkoja pitkin, kun Nemo ei itse tajunnut irrota toiselle puolelle. Parista läheltä piti -tilanteesta huolimatta en onneksi horjahtanut lampeen :D Harmi kyllä olalleni heittämä hihna putosi jonnekin pöheikköön siellä taiteillessani, ärsyttää koska se oli meidän toinen pitkä (=paras) nahkahihna! Milloinkohan oppisin ottamaan tuollaisiin hommiin mukaan ne nysät jotka sietäisivätkin hukkua? Enkä löytänyt vaikka etsin :(

Alkoi olla jo pimeää ja oltiin lähdössä kotiin päin ajatellen, ettei saatu saalista tälle illalle, kun kaksi sorsaa lensikin suoraan lammelle. Me ihmiset oltiin toisella laidalla ja Nemo vielä lammen päässä tulossa perässä. Miehet ampuivat ja kumpikin sorsa putosi peltoon, ja samantien perässä juoksi Nemo. (Oonkohan ikinä nähnyt sen pinkovan niin lujaa?) Olin tosin positiivisesti yllättynyt että se malttoi pysyä paikallaan ja lähti liikkeelle vasta lintujen pudottua.
Mentiin sitten etsimään sorsia pellosta ja Nemon nenä kävi hienosti, mutta Joona löysi silti ensimmäisenä toisen. Annettiin Nemon löytää se, ja sorsa olikin vielä hengissä! Nemo nappasi sen suuhunsa aivan liian rajusti, mutta päästi onneksi irti ja Vesa väänsi linnulta niskat nurin. Nemo oli liian kiinnostunut sorsasta, mutta lähti kyllä hyvin käskystä etsimään toista. Löysi hienosti eikä puhettakaan että olisi sitä yrittänyt omia, heilutteli vain häntää ja haisteli samalla lailla kuin kaatoa taipparijäljellä. Hyvä hyvä.

voi että kun kuvaaja ei kerennyt siihen kun se vielä katsoi kameraan!

Kuten aina näillä reissuilla, Nemon käytös lähinnä nolotti :D Vaikka nämä jutut on tosiaan sille vaan höntsäilyä eikä sille ole mitään odotuksia, kun ei sille ole näitä hommia opetettukaan, on se nyt silti vähän säälittävä. Joonan isä kyllä lohdutti, että kuulemma sen kuuluisikin tappaa haavakko jos se on hengissä ja kehui, että kuolleen sorsan kanssa ei osoittanut mitään omimista vaan oli tosi hienosti. No jaa, ihan kivahan se oli että saatiin koiralle onnistuminen ja taas "palkka", että sieltä metsältä voi olla jotain tuomisinakin. Voitiin siis tyytyväisinä kävellä kotiin poistamaan sorsilta rintalihat ja sitten nukkumaan.

Aamulla Joonan isä ehdotti, että lähdettäisiin pellolle treenaamaan noutoa kuolleilla sorsilla. Olin aika skeptinen ja kun pellolle päästiin, niin ihan syystä :D Vesa meni edeltä piilottamaan sorsat kaislikkoon ja ammuttiin haulikolla ilmaan. Hyvin Nemo löysi raadot mutta ei se niitä suuhun suostunut ottamaan. Varsinaiset noutoharjoitukset menivät vielä onnettomammin, kun ammuttiin ja heitettiin sorsa pellolle. Nyt Nemo kyllä lähti hienosti ja otti jopa suuhun, mutta ei se sitä meille tuonut vaan vei sen metsänreunaan ja yritti haudata sen maahan?!? Voi juma.. No, enhän mä sille maanoutoa olekaan läheskään niin paljon vahvistanut kuin vesinoutoa, ja nekin kaikki on tehty vaan riistapukilla eikä linnulla. Muistelenpa että muutama vuosi sitten Nemo ei suostunut edes ottamaan kokonaista lintua suuhunsa. Mutta voi urpo..

Nemo tärkeänä

Saatiin me tosin pari onnistumista siten, että aloitin ihan samanlaisista perusjutuista kuin kapulan ja pukinkin kanssa, eli laitoin linnun koiran suuhun ja peruutin kauemmas vauhdilla, jolloin se toi hyvin käteen, mutta heti kun käänsin selkäni, suunta vaihtui taas pellonreunaa kohti. Joonalle palattuamme otettiin vielä pari vesinoutoa rannassa, mutta vaikka ne meni paremmin, oli sekin aika säälittävää räpellystä. En saanut heitettyä sorsaa tarpeeksi kauas ja koska se oli tosiaan jo teurastettu edellisiltana, ei Nemo oikein tiennyt mistä se ottaisi kiinni - päästä vai kenties rintalastasta? Voi pientä hassua :D

nousiskohan se tästä..?

näin sujuukin helpommin.

Vaikka sorsareissuilla mukana hengailu onkin hauskaa aktivointia koiralle ja ihanaa luonnossa liikkumista minulle, en usko että enää ensi vuonna viitsin Nemoa niille viedä. Jos se sitten tekeekin jotain oikeasti typerää, vaikka jotain positiivisia yllätyksiä aina tuleekin. Ehkä metsästysjutut kuitenkin olis parempi jättää niille koirille, joilla on riistavietin lisäksi myös se tottelevaisuus- ja malttipuoli täysin hanskassa. Vaikka toisaalta voihan Nemon kaltainen hengailukoirakin olla parempi kuin se, että linnut jää maastoon? Vaikka jossittelu on turhaa, mietin aina välillä, millainen metsästyskoira Nemo olisi jos se olisi oikeasti sellaiseksi otettu ja sille olisi ne asiat opetettu. Taippareiden ja käytännön kokemuksen perusteella sen vahvuuksia varmasti olisivat laaja haku sekä toimiva nenä; tottelevaisuuden voisin kuvitella joka tapauksessa asettaneen haasteita Nemon suhteellisen kovan ja itsenäisen luonteen vuoksi.

taas mennään ja vauhdilla...

Niin tai näin, tämänkin reissun paras anti oli ehdottomasti se, että spanieli pääsi toteuttamaan itseään ja olemaan niin onnellinen kuin mahdollista; plussana vielä se, että peltoon tippui pari sorsaakin. Minustakin on aina ihan mahtavaa päästä raikkaaseen syksyiseen metsään kulkemaan ja nauttimaan luonnosta - tällä kertaa erityisen mukavaa oli valoisa sää, uusi ihana kamera ja hyvät kuvausolosuhteet sille. Kerrankin tällaiselta reissultakin sai kuvia! :)

Jostain syystä pidän kovasti tästä kuvasta - ehkä siitä välittyy sellainen syksy- ja metsästyskausifiilis niin hyvin.

Ylipäätään olin varsin tyytyväinen reissun kuviin (ja no, ihan siihen että vihdoin sain tähänkin aiheeseen kuvia) :D

Kun tämä postaus nyt käsittelee vain Nemoa, voisin kertoa vielä pari siihen liittyvää juttua menneeltä kesältä. En ole maininnutkaan, että päästiin taas Springeri-lehden kuvitukseen. Kyseinen Salme Mujusen kirjoittama artikkeli käsittelee positiivisen asenteen ja iloisen yhteistyön välittymisen/ ulkoasun tärkeyttä tokossa, ja lehden päätoimittaja kehui tätä Viivin elokuussa 2012 ottamaa kuvaa juuri täydelliseksi juttuun, koska siitä välittyy niin hyvin iloinen tekeminen. Olen täysin samaa mieltä - kyseiset treenit joissa kuva otettiin, olivatkin ihan täydelliset <3 Juttu julkaistiin kesän alussa lehdessä, joka ilmestyi piakkoin meidän katastrofaalisen ensimmäisen tokokokeen jälkeen. Se piristi hyvin ja auttoi muistamaan, että harrastaminen Nemon kanssa on oikeasti enimmäkseen oikein mukavaa ja yksi pilalle mennyt tokokoe ei sitä faktaa muuta. On se ihana :>

<3

Kesä pidettiinkin tokon suhteen aika lailla taukoa, kuten kokeen jälkeen kerroinkin. Pienten kotitokoilujen lisäksi tuli yhden kerran oikeasti lähdettyä treenaamaan, joskus heinä- tai elokuussa. Otin koirat jollain kerralla mukaan alkeisryhmän agitreeneihin ja sitä ennen kävin palauttelemassa Nemon mieleen tokojuttuja toisessa päädyssä kenttää. Ja spanieli toimi muuten oikein pätevästi! Tehtiin muistaakseni kaikki alokasluokan liikkeet ja kivasti sujui, vaikka vähän häiriötäkin oli kun joku lähti useamman koiran kanssa lenkille kentän parkkipaikalta. Tehtiin myös noutoa, Nemo on ihan paras kun se vaan rakastaa sitä kapulaa :D Pidän sitä vielä pannasta kiinni ennen käskyä, ja hienosti se sinkoaa noutamaan, vaikkei saakaan enää lähteä heti kapulan lentäessä. Ekaa kertaa tein sille myös palautuksen sivulle ja maailman paras pappakoira tajusi homman nimen kuin olisi tehnyt sitä jo monta kertaa aiemmin! Kapula ei tippunut mun jalkoihin eikä pahemmin mälvännytkään.

ja tässä sitten sitä astetta urpompaa noutamista

Voi että kun tulisi lähdettyä useammin treenaamaan tokoa, tarvisin siihen oikeasti myös ryhmän kun en vaan yksin saa itseäni potkittua menemään. Joskin tällä hetkellä tuntuu vähän tyhmältä kirjoittaa näin ylipäätään, kun täällä Joensuussa ei oo vieläkään sitä koiraa eikä nyt alkusyksystä ylimääräistä aikaakaan, kun opiskelukiireet painaa päälle.. :D Mutta oli kiva muistella vielä kesää ja mun hönttiä ihanaa spanielia! Ikävä <3

kukkuu, tuutteko te sieltä perästä?

Tää takiaisten karstaaminen on muuten se paras juttu koko sorsastuksessa, kuten ilmeet kertoo

"Ja pah sanon minä!"

Chase the wind and touch the sky

Vielä ripaus kesää.. Elokuun alussa oli pakko ottaa takkahuoneen ikkunasta tämä kuva, kun Nita pieni oli nukahtanut aurinkoon:')

Vois kai sitä blogiakin taas vaihteeks päivitellä... Mitähän meille kuuluis, ihan hyvää tällä hetkellä. Näyttelyn peruuntuminen ei harmita enää yhtään, koska kun kävin lukemassa Springerifoorumilta sen tulokset, oli selvää ettei me sitä puuttuvaa sertiä oltais kuitenkaan saatu :-D Nemon hotspot on jo melkein kokonaan parantunut ja silloin lauantaina 8. päivä käytiin sorsassa Joonan ja sen isän kanssa. Mentiin Joonalle jo joskus iltapäivällä ja hengailtiin siellä kahdestaan koirien kanssa muutama tunti. Milka osoitti kiinnostusta Nemoa kohtaan ja iltaa myöten sen rohkeus vain kasvoi, ne melkein leikkikin yhdessä! Käytiin yhdessä lenkillä ja myöhemmin menin pihalle ajatuksena kertailla Nemon kanssa vähän pillin luoksareita. Ei hyvin mennyt. Tehtiin siis tokon seuraamista ja siitä liikkeestä maahanmenoa, josta luoksetuloa. Pari ekaa kertaa teki tosi hyvin, mutta sitten juoksi mun ohi ja säntäsi kaislikkoon sorsien hajujen perässä. Hain sen sieltä pois, sain kenkäni litimäriksi ja otin uudestaan. Nemo karkas taas. Se teki sen varmaan neljä kertaa, joka kerta hain sen niskasta roikottaen pois, toruin ja kirosin ja silti aina uudestaan. Lopulta saatiin kuitenkin lopetettua onnistuneeseen suoritukseen, tosin tämä tehtiin kauempana rannasta. Tuli ihan kamalan paha mieli, miten se kehtaakin olla niin törkeä? Välillä musta tuntui että sillä vain naksahti päässä joku, sen ilmeestä näki että se tietää kyllä ettei niin saa tehdä mutta nenä vaan vie. Arrgh. Nemolle olis ollut ihan oikein olla pääsemättä enää metsälle, mutta kun nyt olin sen sinne raahannut niin mentiin kuitenkin kun Joonan isä tuli kotiin. Olin kyllä ihan varma ettei siitä tulisi mitään.

urpo onnessaan

Ajeltiin sitten autolla pellolle ja lähdettiin lammelle passiin. Nemo haki laajasti ja hyvin eikä säikkynyt kun ammuttiin ilmaan, jotta nähtäisiin oliko puissa kyyhkysiä. Passissa se ei kyllä malttanut enää lopussa istua hiljaa paikoillaan; varsinkin, kun edessämme olevassa puskassa kiipesi joku hiiri korteen. Nemo yritti koko loppuajan etsiä sitä hiirtä vaikka se oli livistänyt pakoon jo aikoja sitten. Yhtään sorsaa ei nähty, sääli. Vain yksi lehtokurppan lensi ohi mutta muuten oli ihan hiljaista, päivän sadekuurot oli ehkä vaikuttaneet niin, ettei sorsat lähteneet iltalennolle. En voi sanoa olleeni Nemoon tyytyväinen, mutta saipahan ainakin purkaa toipilasviikolla patoutuneet energiansa pois. Illemmalla vein koiran kotiin nukkumaan ja seuraavana päivänä olikin hauskaa kampailla noita takiaisia pois...

Happy after-hunting to me and the comb...

Silloin sunnuntaina oltiin jo treenaamassakin jatkoryhmän harkoissa. Kaitsu piti ne ja meillä meni Nemon kanssa aika surkeasti, se ei vieläkään ollut oikein kunnolla ja meinas haahuilla omiaan. Nita meni tosi hyvin kuten se on mennyt koko syksyn myös omissa kisaavien treeneissä, sillä on vauhtia ja mun ohjaus toimii ja aaa se on vaan niin huippu! Nitan kanssa on ihana mennä radalla kun sen kanssa vaan osaa ja yhteistyö pelaa. Nemolta jäi seuraavan torstain kisaavien harkat väliin taas, kun se keskiviikkona nitkautti tassunsa. Oltiin lenkin jälkeen pihalla, Nemo leikki normaalisti kuten nyt koirat riehuu eli juoksenteli ympäriinsä ja yhdessä hetkessä vain katsoin, että sehän ontuu. Ruoho oli sateen jäljiltä märkää, joten luulen että se liukastui tai astui jotenkin huonosti jalan päälle. Mietin että ei voi olla totta, hotspotin antibioottikuuristakaan ei olla vielä selvitty ja nyt tulee joku tällainen. Kosketeltaessa ja väänneltäessä Nemo ei reagoinut mitenkään, ei vain varannut painoa jalalle. Parin päivän levolla vaiva meni onneksi itsestään ohi, lauantaina herra oli jo kuulemma karannutkin jonkun juoksunartun perään joten äkkiä se parani.. :D Ollaan päästy taas treeneihinkin ja niissäkin meidän yhteistyö on parantunut taas, koira skarppaa kun ite skarppaan.

onpas taas laiskan näköistä kun ehtii tukkaakin sipaista silmiltä pois

pakko laittaa toinen silmä kiinni ettei osu reunaan ja jotta voi tähdätä paremmin!

Pitäis (ei kun pitää!) vaan edelleen keskittyä siihen koiraan ihan täysillä. Kaitsu sanoi eilen ja edellisissäkin treeneissä, että seuraaminen ennen radalle menoa vois olla hyvä juttu ja koiran jättämisessäkin pitää keskittyä vaan siihen eikä ajatella mitään muuta. Ja kyllä Marja, siitä seuraamisestakin on puhuttu aika monta kertaa... Miks oon sille liian kiltti? Täytyy niissä lokakuun kisoissa oikeesti pitää tää asia mielessä koko ajan ja oikeasti keskittyä. En saa yhtään miettiä, mitä jos se ei pysykään hanskassa vaan ajatella että mennään se rata läpi.

miten sillä aina onkin agilitykuvissa korvat rullalla :D

minun hieno <3

Muuten ei kuulu kummempia, paitsi että Nemo pääs maanantaina partioon käymään. Ei mun ryhmään, vaan meidän jälkeisten sudenpentujen ryhmään, kun niillä oli joku lemmikki-merkki menossa. Otin siis Nemon mukaan ja kertoilin siitä ja koiran hoidosta kaikenlaista ja näytin meidän näyttely- ja agilityvideoita. Lapset oli tietysti aivan riemuissaan ja syötti sille kilpaa herkkuja joita annoin niille annettavaksi. Nemo oli älyttömän hienosti, mun ryhmän ajan se nukkui eteisessä rauhassa häkissä eikä ollut metelistä moksiskaan, ja itse sudujen koloillassa se oli lasten kanssa tosi kiltisti, haki kontaktia muttei kuitenkaan riehaantunut ja alkanut hyppiä tms. Annika kehuikin, että sehän oli ihan mahtavasti, kun miettii että paikalla oli 17 huutavaa ja joka suuntaan hyppivää muksua eikä Nemo sanonut mitään. Oonkin tosi ylpeä mun pojasta <3 Vaikka en tietty odottanutkaan etteikö se osaisi olla ihan fiksusti, mutta oli se silti hieno!

osui keskellekin! Kaikki agikuvat (c) Maija Savijärvi, kiitos taas!

Forget about everything and run away

Meidän taipumuskokeen koesihteeri oli lähettänyt isälle sähköpostia pari viikkoa sitten, ja isä laittoi sen eteenpäin luettavaksi mulle. Se oli niin kiva, että ajattelin kertoa siitä tänne: ”Hei! Ilonalle ja Nemolle terveiset. Upea koira meidän kokeissa, joka piti ohjaajaa jännityksessä loppuun asti uimasuorituksessa. Pari kuvaa heille muistoksi. Terveisin Ulla Ketola.”  :’) Jännitystä tosiaan loppuun asti! Alla kyseiset kuvat kokeesta.

aamulla sosiaalisen käyttäytymisen arvioinnissa, me toisena oikealla tuon puskan takana.

iltapäivällä takaisin koepaikalla, mun ilmeestä päätellen ennen uinteja.

tuloksia kuuntelemassa kokeen jälkeen. Cockerit tykkää musta.

Tiistaina käytiin koirien kanssa pitkästä aikaa mölliagilityssä, kun Jyväskylässä oli JatPailut. Ilmoitin koirat 1-luokkaan, jonka radan piti olla ”helppo 1-luokan rata”. Minusta se ei kyllä ollut kovinkaan helppo.. Mutta suoritettiinpa se kuitenkin ja omasta mielestäni onnistuin ohjauskuvioissa aika kivasti! Luokassa oli 16 koiraa ja Nita starttasi aivan ensimmäisenä ja Nemo viimeisenä. Nitalla olisi voinut olla vähän enemmän vauhtia ja keinua se hiukan jännitti, mutta olin ihan tyytyväinen omaan ohjaukseen. Tosi moni koira esim. oli putkesta ulos tullessaan ihan hukassa kun ohjaajat oli putken takana, ja meni takaisin putkeen. Kaikki meni hyvin A:n alaiselle mustalle putkelle saakka, mutta siinä vaiheessa olin vähän liian edellä Nitaa ja se epäröi sisään menossa, joten siitä tuli hassu kymppi. Olis ehkä pitänyt ohjata toiselta puolelta, jolloin mun oma liike ei olis pysähtynyt, mutta eipä sille mitään voi. Hienosti meni kuitenkin loppuun asti! 

 Nemon kanssa alku meni tosi hyvin, mutta kutosaidan jälkeen koira kaarsi niin pitkälle, että tuli seiskahypyn ohi. Otin kutosaidalta uudestaan ja siitä jatkui hienosti, kunnes keppien sisääntulossa sählättiin vähän ja jouduttiin ottamaan ne uusiksi. Yleisöä nauratti Nemon vuh-vuh-urahtelu sen pujotellessa ja 16?-aidan jälkeisessä valssissa joko kompastumiseni omiin jalkoihin tai liukas lattia oli syyllisenä siihen, että kaaduin. Tajusin vaan että spanieli kieppui vieressäni ja tuomari kannusti ”jatka vaan” (mitä olin kyllä ajatellut itsekin) ja heitin koiran putkeen. Takaakierto ja aalle meno meni hienosti, mutta aalta alas tullessa Nemo kolaroi antaumuksella mun jalkoihin vaikka kuinka näytin vastakädellä ja rintamasuunnallakin että oikealle putkensuuhun pitää mennä. Miksei se koira katso eteensä? Putkeen se varmaan meni vaan siksi että töykin sen polvillani pois jaloistani sinne. Maalissa oli sitten ihan jeejee-fiilis, me onnistuttiin kaatumisesta ja sähläämisestä huolimatta! Tuomari tuli sanomaan, että ”et olis ottanut sitä kutoshyppyä uudestaan!”, jolloin tajusin itse vasta siinä vaiheessa, että olin tehnyt meille hyllyn :DD Yksiä koheloita kanssa ollaan molemmat. Miten aina onnistunkin kaatumaan tuon koiran kanssa? Niissä Oriveden virallisissakin lensin nurin. Ehkä noi lenkkarit tosiaan alkaa olla aikansa eläneet, tai sitten jännitän Nemon kanssa radalla niin, että sählään liikaa. 

random täytekuva lenkiltä 30.7

Kaikesta huolimatta meillä oli tosi hauska ilta! Tavoite eli Nemon pysyminen radalla ja hauskanpito saavutettiin, ja keskityin mielestäni hyvin aiheeseen, vaikka etukäteen vähän jännitinkin. Oli kiva kun Appu oli seurana ja kuvasi radat videolle, meidän kamera on tosin edelleen ei-digitaalinen joten tänne en niitä saa. Nyt on sitten Nemonkin kanssa testattu Jat-tila ja pysyihän se siellä karkaamatta, voisin jopa vakavissani harkita sen ilmoittamista virallisiin sinne. Pienen keppihienosäädön jälkeen. Kiitti muuten Apulle vielä autokaistan ranskalaisista :-D Ja hurjasti onnea Maijalle ja Nekulle hienosta ensimmäisestä startista ja viidennestä sijasta! Sääli etten ehtinyt nähdä teidän rataa, mutta videoltakin näytti tosi upealta. Kouluttaja on ylpeä ;)  

Post Scriptum: Voisin linkittää tänne kuitenkin videon Nemon treeneistä 21.7. Käytiin silloin Juulian kanssa kentällä itseksemme ja häntä kiitän kuvaamisesta; ratana tollanen itse kehitelty juttu, jossa "teemana" takaakiertojen harjoittelu. Ja Nemppu on siinä nopee!

Mä silmiäni uskonut en, kun se koira teki sen…

…täydellisen taipumuskokeeeeeeen!  Aaa kun onkin tapahtunut taas paljon ihan parin viikon sisällä! Sprinkkuleirin jälkeen palattiin melko normaaliin kesäarkeen, mitä nyt olin pari viikkoa töissä kaupungilla valvomassa taidenäyttelyä. Viime viikon tiistaina treenailtiin Nemon kanssa vähän uintia mökillä, koska halusin totuttaa sitä erilaisiin rantoihin. Mökin ranta on kalliota ja aika liukasta, joten kovin hyvin ei treenit menneet.. Nemo raukka liukastui kerran kiveltä niin että pääkin painui uppeluksiin, mutta muutama nouto (minä itse vedessä) saatiin onnistumaan. Ajattelin, että käväisen lopuksi lähteellä tekemässä hiekkarannalla vielä pari noutoa, jotta koiralle jäisi hyvät fiilikset, mutta en sitten voinutkaan kun siellä oli ihmisiä :< Päivä ei ollut muutenkaan kovin hyvä, joten olin illan aika alamaissa ja sanoinkin, että se ei varmaan ikinä mene taippareita läpi. 

Yksi ensimmäisistä Nemon uimakoulureissuista Kähönkoskella heinäkuussa 2010.

No, viime perjantaina olin viimeistä päivää töissä ja varautunut jo siihen, ettemme pääsisi lauantaiseen Cockerspanieliyhdistyksen järjestämään taipumuskokeeseen, jossa olimme siis varasijalla. Isä kuitenkin soitti ja sanoi koesihteeri Ulla Ketolan soittaneen, että meille olisi paikka ja mun pitäisi mahdollisimman äkkiä soittaa takaisin. Näinhän tein, ja tosiaan, Ulla sanoi että viime hetkellä tuli nartun juoksun takia peruutus, minkä ansiosta päästiin mukaan (kiitos vaan hurjasti sille clumberille! :D). Otin paikan vastaan, ajatellen että yrittänyttä ei laiteta. Lopun työpäivää yritin työntää kasvavan jännityksen pois mielestäni ja kotiin lähdettyäni olin jo tunnin päästä Nemon, riistapukin, noutajahihnan ja pillin kanssa matkalla lähteelle. Siellä oli taas ihmisiä, mutta lähteen viereisessä poukamassa oli hiljaista ja näkösuojan suoma rauha, jossa oli hyvä harjoitella. Aluksi Nemo kävi vähän ylikierroksilla ja lähti juoksemaan pitkin rantaa, mutta tuli onneksi takaisin ja hoksasi homman nimen. Tiistaista ei ollut jäänyt nähtävää epävarmuutta, vaan springeri ui oikein reippaasti pukin useampaan kertaan takaisin. Lopetettiin onnistuneesti ja käytiin vielä ennen lähtöä vähän metsässä kertaamassa, mitä pillin vislaus tarkoittaa. Spanieli paineli onnessaan metsässä, mutta sain sen onneksi sitten haltuun. Syteen tai saveen seuraava päivä siis, ilta meni pakatessa.  

sieltä samasta. R.i.p joonan tukka kun se nyt on intissä :(

 Lauantaiaamuna heräsin kuudelta, pakottauduin syömään aamiaista ja käytin koirat lenkillä. Matka ei onneksi ollut pitkä – koe oli Jämsänkosken perämetsissä – ja lähdin puoli kahdeksalta, joskin varsinaisesti vasta varttia vaille haettuani unohtuneet vaelluskengät. Matka meni ihan hyvin, vaikka välillä meinasi usko loppua, kun tie vain jatkui ja jatkui (yhdessä risteyksessä oli viitta koitettu vääntää nurinpäin) yhä kauemmas, mutta lopulta selviydyin oikealle tielle, josta oli opasteet. Yhden bongasinkin helposti, mutta sitten tie vei vain kesämökkien pihoihin ja suhasin yhä uudestaan tietä edestakaisin yrittäen etsiä oikeannimistä tietä tai pientä spa-kylttiä. Kello kävi vain ja epätoivoisena parkkeerasin tienristeykseen ja yritin soittaa koesihteerille, joka ei vastannut. Onneksi en ollut ainoa mattimyöhäinen, vaan ohitseni ajoi auto, jonka takakontista pilkisti spanielin pää. Sinkosin tikkana auton perään ja lopulta huomasinkin opaskyltin – koesihteeri ei vain ollut muistanut mainita puhelimessa kyseistä tietä. Päästiin siis hyvin perille ja jännitys kasvoi valtavasti. Ilmoittauduin ja kävelytin Nemoa pihassa. Koepaikka oli muuten aivan ihana, eläkkeelle jääneen cockeriharrastajan superkaunis kesäparatiisi. Tuomari Risto Jannélla oli pihassa fasaani, jota sai näyttää koiralle ja käytin tilaisuuden hyödyksi. Nemo haisteli lintua kiinnostuneena rennosti ohimennen, kunnes cockerineiti Maisa alkoi olla paljon mielenkiintoisempi. 

ylpeinä ensimmäisestä (no, oikeastaan toisesta) sorsasta, joka Nemolle ammuttiin metsästysreissulla syyskuussa 2011

metsästysreissulla lokakuussa 2011, pyssymiehenä jälleen appiukkokokelas.

Puoli yhdeksän maissa koe pääsi lopulta alkamaaan ja aloitettiin tuttuun tapaan sosiaalisen käyttäytymisen katsomisella. Saimme Nemon kanssa numeron kahdeksan, eli oltiin viimeisiä. Nemo käyttäytyi ihan fiksusti lukuun ottamatta raivostuttavaa kitinää; toisten koirien luo pitäisi niin päästä haistelemaan. Tuomarin ja harjoittelevan tuomarin Virpi Väisäsen herra tervehti ystävällisesti ja kiehnäsi läpi. Pian koittikin aika lähteä maastoon, jossa aloitettaisiin jäljillä sillä päivästä oli tulossa kuuma. Saatiin viimeisinä odotella aika kauan, mutta melko nopsasti aika meni muiden kanssa jutellessa. Selvisi, että Maisa-cockerin omistaja oli Reia Leikola-Walden joka oli ollut harjoitusarvostelijana Elena Ruskovaaran kehässä Mäntässä Nemon saadessa kolme vuotta sitten ensimmäisen sertinsä, ja vieläpä muisti meidät! Minä en tosin yhtään tajunnut asiaa. 

Vihdoin koitti sitten meidänkin vuoro, ja Nemo oli innoissaan päästessään kävelemään. Ennen jäljelle pääsyä tuomari kysyi, missä asuimme, welshi oli näet kuulemma hänen oma rotunsa ja tuomarikin oli Jämsästä. Nemo saikin tämän kotikenttäetunsa vuoksi kokeessa lempinimen Jämsän Äijä – minusta taas tehtiin Elina :-D Itse jälki meni oikein hyvin, vaikka jostain syystä jännitinkin sitä hieman etukäteen. Nemo lähti makuulta reippaasti etenemään jälki-käskyllä eikä sitä juuri tarvinnut ohjailla. Olin vähän epävarma koiran menosta, tuntui että se harhaili mutta tuomarit käskivät laskea liinan täyteen pituuteensa ja niin edettiin korpisuon ryteikössä. Kulman kohdalla säikähdin, että nyt tuli hukka – Nemo kiersi omituisen ketunlenkin ojan toiselle puolelle ja takaisin. Sprinkkuleirin kokeessa ei silloin tehty jälkeä ojien yli joten sydän hypähti, mutta Nemo jatkoikin pienen kierroksensa jälkeen oikeaan suuntaan ja löysi hienosti fasaanin! Se haisteli sitä kiinnostuneena ja nyppi vähän höyheniä. Tuomari antoi luvan kehua koiraa, kätteli ja totesi ”Se oli hieno esitys!” Kiitin ja ihmettelin sitä ketunlenkkiä, mutta Risto sanoi että se vain tarkisti senkin puolen ja että meni tosi hienosti. Metsästä poistuimme siis naamat hymyssä ja minä taas huomattavasti rentoutuneempana.  

Nemo valmiina lähtemään elämänsä ensimmäiselle oikealle taipparijäljelle Springeripäivillä 2011.

riistapukkitreeniä toukokuussa 2011, jolloin noudettiin vielä vain kahluusyvyisestä vedestä.

Hakuja ennen pidettiin pieni tauko metsäautotiellä ja Ulla Ketola kehotti syömään eväitä, varsinkin kun meidän vuoro oli viimeisenä. Sanoin, että jännittää niin, ettei paljoa pysty syömään, mihin tuomarisetä nauroi että ”Sinulla on niin hieno koira ettei tarvitse yhtään jännittää!” Ja ajattelin että jes, lisää paineita vaan entistenkin päälle.. Jos se ajattelee että Nemo on tosi hyvä ja sitten petänkin odotukset kun failataan kaikki. No, odottelu jatkui. Nemon vuoron tullessa oli jo tosi kuuma, auton mittari näytti +30 astetta kun lähdimme kohti omaa osuuttamme. Omaa vuoroa odotellessa Ulla jutteli kaikenlaista ja kyseli Nemosta, kuten että millä pesen sen kun se hohtaa niin valkoisena. Jaa, koira on pesty viimeksi varmaan ennen joulua; ehkäpä edellisen päivän uinti Päijänteessä lähteen vieressä vaikutti turkkiin positiivisesti? Kun lopulta saatiin lähteä tuomarin, harjoittelijan ja ampujan luo, Nemossa oli havaittavissa innon lisäksi epävarmuutta. Tiesin kyllä mistä se johtui: ampujan haulikosta. Olinhan viime syksynä saanut huomata, että hihnassa ollessaan Nemo jostain syystä vähän säikkyy laukausta. Ehkä hihna paineistaa sitä jotenkin? Onneksi koira kuitenkin oli taas oma reipas itsensä kun ampuja oli jäänyt kulkemaan taaksemme. Metsässä laskettuani Nemon irti se ampui suoraan näreikköön ja haki sitten tyypillisesti laajasti ja innolla. Väisänen huomautti pari kertaa, ettei näe koiraa jolloin ei voitu ampua, mutta onneksi Nemo palasi huudoista, kädentaputuksista ja pillistä lähelle. Viimeksihän hakua olimme harjoitelleet Springerileirillä, mikä ei mennyt ollenkaan hyvin. Tällä kertaa onneksi meni, ja olin iloinen kun Nemo laukauksen kajahtaessa pysähtyi hetkeksi kuin ei mitään ja jatkoi sitten reippaasti hakua. Laukauksen jälkeen haku muuttui huomattavasti nätimmäksikin, Nemo pysyi paremmin kuulolla ja lähettyvillä ja kun Risto Janné pyysi kytkemään koiran, Nemo oli tulossa luokseni jo ennen kutsua. Janné kehui hakuakin hienoksi etenkin kun keli oli niin kuuma, ja ampuja nauroi Nemon näyttävän siltä että olisi voinut juoksennella metsässä vielä vaikka kuinka pitkään. Hyvillä mielin poistuimme siis tästäkin osuudesta ja aloin panikoida uintia, joka suoritettiin koepaikan piharannassa. 

hakua harjoittelemassa lenkillä elokuussa 2011.

 Ranta itse oli hyvä, siinä oli pieni hiekkapoukama josta pääsi helposti pikkuhiljaa uimaan. Tuomarit kuitenkin sanoivat, että heitäpä pukki siitä poukaman vierestä pieneltä niemekeeltä. Kysyin, täytyisikö koiran hypätä siitä törmältä mutta sanottiin vain että heitä siitä. Heitin liian lähelle ja Nemo meinasi lähteä rannasta pois. Onneksi sain sen kutsuttua takaisin, ja heitin toisen pukin. Kannustin hirveästi tuotuotuo- ja menevaanmenevaanmenevaan -käskyillä, ja Nemo hakikin toisen pukeista, joka oli kahluuetäisyydellä. Toinen kuitenkin ajelehti yhä vain kauemmaksi ja olin ihan varma, ettei Nemo hakisi sitä koska se kellui jo siellä kauempana ja koira ei älynnyt että poukamasta olisi päässyt sen luo helpolla. Aika kävi ja siirryimme poukaman toiselle puolelle kiviselle kallioniemekkeelle, joka vietti veteen; se kohta oli itse asiassa aika samanlaista rantaa kuin Päijänteellä missä mökkimmekin on, on. Kannustin, kimitin, heittelin kiviä ja aloin melkein itkeä, Nemo piipitti pukin perään ja mielessä häivähti taas ajatus karvaasta pettymyksestä, mutta sitten, sitten se siunattu koira kuitenkin meni siitä kallioniemekkeeltä veteen, nappasi riistapukin ja ui hienosti ja reippaasti rantaan luokseni, tuoden pukin käteeni. Tässä vaiheessa tuli itku ja nyyhkytin vain epämääräisesti kehuja koiralle, kun tuomari käski kytkeä sen. Hypähdin törmältä koiran luo ja kietaisin hihnan sen kaulaan, johon mies sanoikin että pitäisi kutsua se luokse eikä hyökätä sen luo kytkemään, mutta koearvostelija sanoi että koira on nyt kytketty, niin menköön. En nähnyt vetisiltä silmiltäni paljon mitään, kun Risto Janné huomautti (ystävällinen pilke silmäkulmassaan kuitenkin), että kannattaisi panostaa lyhyisiin, yksittäisiin käskyihin. ”Jatkuva höpötys ei ole oikein hyvä asia, mutta taisi tällä kertaa olla syynä hermojen pettäminen”. Mikä itse asiassa oli ihan totta. Aikaakin meille jäi vielä viisitoista ylimääräistä sekuntia :-D En tiedä mitä ajattelin kun Janné totesi, että voidaan nyt tämä kuitenkin hyväksyä ja totesi, että tää on välillä tällaista (= herkkää). Itku silmässä kävelin märän koiran kanssa takaisin autolle (muut osallistujat varmaan katsoivat kummissaan, mitä ihmettä oikein pillitän), jossa syötin sille loput lihapullat ja koottuani itseni kävin kävelemässä sen kanssa. 

Nemon ensimmäinen varsinainen uintinouto Springeripäivillä 2011, (c) Manti.

sama tilanne, edelleen (c) Manti. Yksi suosikkikuvistani.

Loppuilta oli mukava, saimme mustikkapiirakkaa ja mehua ja juttelimme keskenämme toisten osallistujien kanssa ja paijailin talon cockereita. Vihdoin koitti kuitenkin se hetki, kun tuomarit olivat saaneet arvostelulomakkeet kirjoitettua ja kokoonnuimme puutarhaan kuulemaan tulokset. En uskaltanut ajatella oikein mitään vielä siinäkään vaiheessa – ajattelin, että uintiosuuden arvostelussa varmaan lukisi jotain turhasta koiralle kimittämisestä tai tuuppimisesta (kun käänsin Nemon kiehnäämästä jaloistani kohti järveä) tai muuten rumasta koirakäytöksestä–, mutta onneksi ei! (Vaikka ei siihen näin jälkikäteen järjellisesti ajateltuna olisi ollut syytäkään, mutta hermostuneena sitä kuvittelee vaikka mitä.) Odotus oli taas pitkä viimeiselle, mutta siinä viidennen koiran kohdalla uskalsin alkaa olla toiveikas, kun laskin jäljellä olevia Spa1-ruusukkeita. Arvostelu oli oikein hyvä ja tulos HYVÄKSYTTY! Arvostelua ja ruusuketta hakemaan mennessäni en onneksi enää itkenyt, mutta tuomari puristi kättä pitkään nauraen niistä lyhyistä ja selkeistä käskyistä, minkä lupasin jatkossa muistaa. Kuinka siistiä, Nemo oli ihan oikeasti päässyt läpi! Isä soitti sopivasti kysyäkseen vieläkö olin kokeessa, ja kerroin että läpi meni. 

Arvostelu siis kuuluu näin:
Sosiaalinen käyttäytyminen: Ystävällinen springeri, sosiaalinen kaveri.
Haku ja laukaus: Laajahkoa hakua; veteraanilta erittäin reipas haku. Käyttää pääasiassa ilmavainua; yhteistyö toimii hyvin. Laukauksesta jatkaa. Reipas veteraanimetsästäjä.
Jäljestys: Ilmavainulla sopivaa vauhtia jälkitarkasti; kaadon nuoli ja näykki. Tyylikäs suoritus.
Vesityö: Ui hyvin; toi pukin käteen.
Tottelevaisuus: Nemo tottelee hyvin.
Yhteistyö ja yleisvaikutelma: Ilonan ja Nemon yhteistyö sujuu.

poseerausta mökillä illalla kokeen jälkeen.

Olin sekaisin onnesta ja vähän epäuskoinenkin, mutta niin vain pitelin sitä hienoa ruusuketta ja hyväksytty-ruksattua arvostelulomaketta kädessäni takakontissa maailman hienoin märkä spanieli. Lähdin melko saman tien kotia ja mökkiä kohti, kerrottuani Katsulle ilouutisen – kiitos vaan tsempitystekstareista siellä metsän keskellä! Kuin myös Maaritille jutteluseurasta ja kannustuksesta. Ja kun nyt kiitoksiin päästiin, niin kiitän ensinnäkin Henskua, jota ilman en olisi koskaan uskaltanut lähteä edes yrittämään treenata Nemolle taipparijuttuja. Kiitos erityisesti riistapukin lainasta, josta näkee että sitä on käytetty, joten lupaan ostaa uuden tilalle. Kiitos Joonalle perheineen mahdollisuudesta harjoitella uintia ja hakua heillä kotona. Kiitos Jaakolle ja Katsulle niinikään treeni- ja metsästysmahdollisuuksista ja ymmärryksestä ja tsempityksistä. Kiitos Virpi Saariselle, Teemu Kähköselle ja Mirka Saarentaukselle mahtavista Springerileirin taipumuskoetreeneistä ja kullanarvoisista vinkeistä. Kiitos Cockerspanieliyhdistykselle mukavasta kokeesta ja mahdollisuudesta päästä sinne. Kiitos tuolle ihanalle pisamanaamalle, joka oppi kuin oppikin ja meni kuin menikin uimaan ja teki siten allekirjoittaneesta niin onnellisen (vaikka älyttömän hieno koira se on silti, vaikkei olisikaan mennyt läpi).  

tästä ei riemu parane!

in yor face all of u doubters, cus I'm pro

Olen ihan älyttömän ylpeä tuosta koirasta, ja jos sallitaan niin vähän itsestänikin, kun olen saanut sen näinkin vanhana oppimaan uimaan. Tämä todistaa mielestäni - kuten Virpi taipparitreeneissä niin hyvin sanoikin -, että kyllä ne taipumukset syvällä siellä pohjalla on, joitain osuuksia tarvitsee vain herätellä hieman enemmän esiin. Nemolla se oli uinti, ja oon hurjan tyytyväinen, että kaikki vaiva ja työ kannatti ja palkittiin. Oikeasti en oikein vieläkään tahdo uskoa tapahtunutta – tuntui ihan hassulta kirjoittaa Facebookiin ja Springeriyhdistyksen keskustelupalstan tulostopiciin, että Nemo sai spa1:n, tai ilmoittaa että perun ilmoittautumiseni syyskuun taipumuskokeeseen koska suoritus oli hyväksytty. Hyväksytty. Hyväksytty. Hyväksytty. Mitä ihmettä? Vasta edellisenä tiistaina olin surkutellut, että se ei varmaan ikinä mene taippareita läpi, ja tässä ollaan. Muutenkin ihan hullu ajatus, että enää ei tarvitse treenata ja tuskailla uimista. Aion pitää Nemolle antamani lupauksen: nyt kun se on päässyt taipumuskokeen läpi, sen ei tarvitse enää koskaan uida, ellei se itse halua, vaikkapa sorsametsällä… Odotan itse asiassa aika innolla tätä syksyä, kun mun inttimies pääsee ilmeisesti aika helposti viikonloppuisin lomille ja olisi sääli jos tuo "reipas veteraanimetsästäjä" ei enää saisikaan metsästää.. Olen myös jo vähän katsellut syksyn näyttelyitä – olisipa mukava päästä vuoden tauon jälkeen kehään, tällä kertaa debytoimaan käyttöluokkaan :)      

ruusukkeen lisäksi Nemo sai palkinnoksi myös siankorvan, joka oli enemmän kuin ansaittu.

sry mate but this is so mine.

 Kirjoituksen kuviksi olen valinnut täytekuvia näiden kahden vuoden ajalta, jolloin ollaan taipparijuttuja treenattu, paitsi tämän heinäkuun uintireissuilta jotka löytyvät kahdesta edellisestä kirjoituksesta. Kokeeseen en luonnollisestikaan ottanut kameraa mukaan :D Nämä kuvat kertovat tarinaa, jonka tiimoilla olen saanut kokea niin turhautumista ja epätoivoa kuin myös mahtavia onnistumisen kokemuksia ja valtavaa ylpeyttä, ja jonka päätös oli yksi tämän kesän huippuhetkistä!