Mä silmiäni uskonut en, kun se koira teki sen…

…täydellisen taipumuskokeeeeeeen!  Aaa kun onkin tapahtunut taas paljon ihan parin viikon sisällä! Sprinkkuleirin jälkeen palattiin melko normaaliin kesäarkeen, mitä nyt olin pari viikkoa töissä kaupungilla valvomassa taidenäyttelyä. Viime viikon tiistaina treenailtiin Nemon kanssa vähän uintia mökillä, koska halusin totuttaa sitä erilaisiin rantoihin. Mökin ranta on kalliota ja aika liukasta, joten kovin hyvin ei treenit menneet.. Nemo raukka liukastui kerran kiveltä niin että pääkin painui uppeluksiin, mutta muutama nouto (minä itse vedessä) saatiin onnistumaan. Ajattelin, että käväisen lopuksi lähteellä tekemässä hiekkarannalla vielä pari noutoa, jotta koiralle jäisi hyvät fiilikset, mutta en sitten voinutkaan kun siellä oli ihmisiä :< Päivä ei ollut muutenkaan kovin hyvä, joten olin illan aika alamaissa ja sanoinkin, että se ei varmaan ikinä mene taippareita läpi. 

Yksi ensimmäisistä Nemon uimakoulureissuista Kähönkoskella heinäkuussa 2010.

No, viime perjantaina olin viimeistä päivää töissä ja varautunut jo siihen, ettemme pääsisi lauantaiseen Cockerspanieliyhdistyksen järjestämään taipumuskokeeseen, jossa olimme siis varasijalla. Isä kuitenkin soitti ja sanoi koesihteeri Ulla Ketolan soittaneen, että meille olisi paikka ja mun pitäisi mahdollisimman äkkiä soittaa takaisin. Näinhän tein, ja tosiaan, Ulla sanoi että viime hetkellä tuli nartun juoksun takia peruutus, minkä ansiosta päästiin mukaan (kiitos vaan hurjasti sille clumberille! :D). Otin paikan vastaan, ajatellen että yrittänyttä ei laiteta. Lopun työpäivää yritin työntää kasvavan jännityksen pois mielestäni ja kotiin lähdettyäni olin jo tunnin päästä Nemon, riistapukin, noutajahihnan ja pillin kanssa matkalla lähteelle. Siellä oli taas ihmisiä, mutta lähteen viereisessä poukamassa oli hiljaista ja näkösuojan suoma rauha, jossa oli hyvä harjoitella. Aluksi Nemo kävi vähän ylikierroksilla ja lähti juoksemaan pitkin rantaa, mutta tuli onneksi takaisin ja hoksasi homman nimen. Tiistaista ei ollut jäänyt nähtävää epävarmuutta, vaan springeri ui oikein reippaasti pukin useampaan kertaan takaisin. Lopetettiin onnistuneesti ja käytiin vielä ennen lähtöä vähän metsässä kertaamassa, mitä pillin vislaus tarkoittaa. Spanieli paineli onnessaan metsässä, mutta sain sen onneksi sitten haltuun. Syteen tai saveen seuraava päivä siis, ilta meni pakatessa.  

sieltä samasta. R.i.p joonan tukka kun se nyt on intissä :(

 Lauantaiaamuna heräsin kuudelta, pakottauduin syömään aamiaista ja käytin koirat lenkillä. Matka ei onneksi ollut pitkä – koe oli Jämsänkosken perämetsissä – ja lähdin puoli kahdeksalta, joskin varsinaisesti vasta varttia vaille haettuani unohtuneet vaelluskengät. Matka meni ihan hyvin, vaikka välillä meinasi usko loppua, kun tie vain jatkui ja jatkui (yhdessä risteyksessä oli viitta koitettu vääntää nurinpäin) yhä kauemmas, mutta lopulta selviydyin oikealle tielle, josta oli opasteet. Yhden bongasinkin helposti, mutta sitten tie vei vain kesämökkien pihoihin ja suhasin yhä uudestaan tietä edestakaisin yrittäen etsiä oikeannimistä tietä tai pientä spa-kylttiä. Kello kävi vain ja epätoivoisena parkkeerasin tienristeykseen ja yritin soittaa koesihteerille, joka ei vastannut. Onneksi en ollut ainoa mattimyöhäinen, vaan ohitseni ajoi auto, jonka takakontista pilkisti spanielin pää. Sinkosin tikkana auton perään ja lopulta huomasinkin opaskyltin – koesihteeri ei vain ollut muistanut mainita puhelimessa kyseistä tietä. Päästiin siis hyvin perille ja jännitys kasvoi valtavasti. Ilmoittauduin ja kävelytin Nemoa pihassa. Koepaikka oli muuten aivan ihana, eläkkeelle jääneen cockeriharrastajan superkaunis kesäparatiisi. Tuomari Risto Jannélla oli pihassa fasaani, jota sai näyttää koiralle ja käytin tilaisuuden hyödyksi. Nemo haisteli lintua kiinnostuneena rennosti ohimennen, kunnes cockerineiti Maisa alkoi olla paljon mielenkiintoisempi. 

ylpeinä ensimmäisestä (no, oikeastaan toisesta) sorsasta, joka Nemolle ammuttiin metsästysreissulla syyskuussa 2011

metsästysreissulla lokakuussa 2011, pyssymiehenä jälleen appiukkokokelas.

Puoli yhdeksän maissa koe pääsi lopulta alkamaaan ja aloitettiin tuttuun tapaan sosiaalisen käyttäytymisen katsomisella. Saimme Nemon kanssa numeron kahdeksan, eli oltiin viimeisiä. Nemo käyttäytyi ihan fiksusti lukuun ottamatta raivostuttavaa kitinää; toisten koirien luo pitäisi niin päästä haistelemaan. Tuomarin ja harjoittelevan tuomarin Virpi Väisäsen herra tervehti ystävällisesti ja kiehnäsi läpi. Pian koittikin aika lähteä maastoon, jossa aloitettaisiin jäljillä sillä päivästä oli tulossa kuuma. Saatiin viimeisinä odotella aika kauan, mutta melko nopsasti aika meni muiden kanssa jutellessa. Selvisi, että Maisa-cockerin omistaja oli Reia Leikola-Walden joka oli ollut harjoitusarvostelijana Elena Ruskovaaran kehässä Mäntässä Nemon saadessa kolme vuotta sitten ensimmäisen sertinsä, ja vieläpä muisti meidät! Minä en tosin yhtään tajunnut asiaa. 

Vihdoin koitti sitten meidänkin vuoro, ja Nemo oli innoissaan päästessään kävelemään. Ennen jäljelle pääsyä tuomari kysyi, missä asuimme, welshi oli näet kuulemma hänen oma rotunsa ja tuomarikin oli Jämsästä. Nemo saikin tämän kotikenttäetunsa vuoksi kokeessa lempinimen Jämsän Äijä – minusta taas tehtiin Elina :-D Itse jälki meni oikein hyvin, vaikka jostain syystä jännitinkin sitä hieman etukäteen. Nemo lähti makuulta reippaasti etenemään jälki-käskyllä eikä sitä juuri tarvinnut ohjailla. Olin vähän epävarma koiran menosta, tuntui että se harhaili mutta tuomarit käskivät laskea liinan täyteen pituuteensa ja niin edettiin korpisuon ryteikössä. Kulman kohdalla säikähdin, että nyt tuli hukka – Nemo kiersi omituisen ketunlenkin ojan toiselle puolelle ja takaisin. Sprinkkuleirin kokeessa ei silloin tehty jälkeä ojien yli joten sydän hypähti, mutta Nemo jatkoikin pienen kierroksensa jälkeen oikeaan suuntaan ja löysi hienosti fasaanin! Se haisteli sitä kiinnostuneena ja nyppi vähän höyheniä. Tuomari antoi luvan kehua koiraa, kätteli ja totesi ”Se oli hieno esitys!” Kiitin ja ihmettelin sitä ketunlenkkiä, mutta Risto sanoi että se vain tarkisti senkin puolen ja että meni tosi hienosti. Metsästä poistuimme siis naamat hymyssä ja minä taas huomattavasti rentoutuneempana.  

Nemo valmiina lähtemään elämänsä ensimmäiselle oikealle taipparijäljelle Springeripäivillä 2011.

riistapukkitreeniä toukokuussa 2011, jolloin noudettiin vielä vain kahluusyvyisestä vedestä.

Hakuja ennen pidettiin pieni tauko metsäautotiellä ja Ulla Ketola kehotti syömään eväitä, varsinkin kun meidän vuoro oli viimeisenä. Sanoin, että jännittää niin, ettei paljoa pysty syömään, mihin tuomarisetä nauroi että ”Sinulla on niin hieno koira ettei tarvitse yhtään jännittää!” Ja ajattelin että jes, lisää paineita vaan entistenkin päälle.. Jos se ajattelee että Nemo on tosi hyvä ja sitten petänkin odotukset kun failataan kaikki. No, odottelu jatkui. Nemon vuoron tullessa oli jo tosi kuuma, auton mittari näytti +30 astetta kun lähdimme kohti omaa osuuttamme. Omaa vuoroa odotellessa Ulla jutteli kaikenlaista ja kyseli Nemosta, kuten että millä pesen sen kun se hohtaa niin valkoisena. Jaa, koira on pesty viimeksi varmaan ennen joulua; ehkäpä edellisen päivän uinti Päijänteessä lähteen vieressä vaikutti turkkiin positiivisesti? Kun lopulta saatiin lähteä tuomarin, harjoittelijan ja ampujan luo, Nemossa oli havaittavissa innon lisäksi epävarmuutta. Tiesin kyllä mistä se johtui: ampujan haulikosta. Olinhan viime syksynä saanut huomata, että hihnassa ollessaan Nemo jostain syystä vähän säikkyy laukausta. Ehkä hihna paineistaa sitä jotenkin? Onneksi koira kuitenkin oli taas oma reipas itsensä kun ampuja oli jäänyt kulkemaan taaksemme. Metsässä laskettuani Nemon irti se ampui suoraan näreikköön ja haki sitten tyypillisesti laajasti ja innolla. Väisänen huomautti pari kertaa, ettei näe koiraa jolloin ei voitu ampua, mutta onneksi Nemo palasi huudoista, kädentaputuksista ja pillistä lähelle. Viimeksihän hakua olimme harjoitelleet Springerileirillä, mikä ei mennyt ollenkaan hyvin. Tällä kertaa onneksi meni, ja olin iloinen kun Nemo laukauksen kajahtaessa pysähtyi hetkeksi kuin ei mitään ja jatkoi sitten reippaasti hakua. Laukauksen jälkeen haku muuttui huomattavasti nätimmäksikin, Nemo pysyi paremmin kuulolla ja lähettyvillä ja kun Risto Janné pyysi kytkemään koiran, Nemo oli tulossa luokseni jo ennen kutsua. Janné kehui hakuakin hienoksi etenkin kun keli oli niin kuuma, ja ampuja nauroi Nemon näyttävän siltä että olisi voinut juoksennella metsässä vielä vaikka kuinka pitkään. Hyvillä mielin poistuimme siis tästäkin osuudesta ja aloin panikoida uintia, joka suoritettiin koepaikan piharannassa. 

hakua harjoittelemassa lenkillä elokuussa 2011.

 Ranta itse oli hyvä, siinä oli pieni hiekkapoukama josta pääsi helposti pikkuhiljaa uimaan. Tuomarit kuitenkin sanoivat, että heitäpä pukki siitä poukaman vierestä pieneltä niemekeeltä. Kysyin, täytyisikö koiran hypätä siitä törmältä mutta sanottiin vain että heitä siitä. Heitin liian lähelle ja Nemo meinasi lähteä rannasta pois. Onneksi sain sen kutsuttua takaisin, ja heitin toisen pukin. Kannustin hirveästi tuotuotuo- ja menevaanmenevaanmenevaan -käskyillä, ja Nemo hakikin toisen pukeista, joka oli kahluuetäisyydellä. Toinen kuitenkin ajelehti yhä vain kauemmaksi ja olin ihan varma, ettei Nemo hakisi sitä koska se kellui jo siellä kauempana ja koira ei älynnyt että poukamasta olisi päässyt sen luo helpolla. Aika kävi ja siirryimme poukaman toiselle puolelle kiviselle kallioniemekkeelle, joka vietti veteen; se kohta oli itse asiassa aika samanlaista rantaa kuin Päijänteellä missä mökkimmekin on, on. Kannustin, kimitin, heittelin kiviä ja aloin melkein itkeä, Nemo piipitti pukin perään ja mielessä häivähti taas ajatus karvaasta pettymyksestä, mutta sitten, sitten se siunattu koira kuitenkin meni siitä kallioniemekkeeltä veteen, nappasi riistapukin ja ui hienosti ja reippaasti rantaan luokseni, tuoden pukin käteeni. Tässä vaiheessa tuli itku ja nyyhkytin vain epämääräisesti kehuja koiralle, kun tuomari käski kytkeä sen. Hypähdin törmältä koiran luo ja kietaisin hihnan sen kaulaan, johon mies sanoikin että pitäisi kutsua se luokse eikä hyökätä sen luo kytkemään, mutta koearvostelija sanoi että koira on nyt kytketty, niin menköön. En nähnyt vetisiltä silmiltäni paljon mitään, kun Risto Janné huomautti (ystävällinen pilke silmäkulmassaan kuitenkin), että kannattaisi panostaa lyhyisiin, yksittäisiin käskyihin. ”Jatkuva höpötys ei ole oikein hyvä asia, mutta taisi tällä kertaa olla syynä hermojen pettäminen”. Mikä itse asiassa oli ihan totta. Aikaakin meille jäi vielä viisitoista ylimääräistä sekuntia :-D En tiedä mitä ajattelin kun Janné totesi, että voidaan nyt tämä kuitenkin hyväksyä ja totesi, että tää on välillä tällaista (= herkkää). Itku silmässä kävelin märän koiran kanssa takaisin autolle (muut osallistujat varmaan katsoivat kummissaan, mitä ihmettä oikein pillitän), jossa syötin sille loput lihapullat ja koottuani itseni kävin kävelemässä sen kanssa. 

Nemon ensimmäinen varsinainen uintinouto Springeripäivillä 2011, (c) Manti.

sama tilanne, edelleen (c) Manti. Yksi suosikkikuvistani.

Loppuilta oli mukava, saimme mustikkapiirakkaa ja mehua ja juttelimme keskenämme toisten osallistujien kanssa ja paijailin talon cockereita. Vihdoin koitti kuitenkin se hetki, kun tuomarit olivat saaneet arvostelulomakkeet kirjoitettua ja kokoonnuimme puutarhaan kuulemaan tulokset. En uskaltanut ajatella oikein mitään vielä siinäkään vaiheessa – ajattelin, että uintiosuuden arvostelussa varmaan lukisi jotain turhasta koiralle kimittämisestä tai tuuppimisesta (kun käänsin Nemon kiehnäämästä jaloistani kohti järveä) tai muuten rumasta koirakäytöksestä–, mutta onneksi ei! (Vaikka ei siihen näin jälkikäteen järjellisesti ajateltuna olisi ollut syytäkään, mutta hermostuneena sitä kuvittelee vaikka mitä.) Odotus oli taas pitkä viimeiselle, mutta siinä viidennen koiran kohdalla uskalsin alkaa olla toiveikas, kun laskin jäljellä olevia Spa1-ruusukkeita. Arvostelu oli oikein hyvä ja tulos HYVÄKSYTTY! Arvostelua ja ruusuketta hakemaan mennessäni en onneksi enää itkenyt, mutta tuomari puristi kättä pitkään nauraen niistä lyhyistä ja selkeistä käskyistä, minkä lupasin jatkossa muistaa. Kuinka siistiä, Nemo oli ihan oikeasti päässyt läpi! Isä soitti sopivasti kysyäkseen vieläkö olin kokeessa, ja kerroin että läpi meni. 

Arvostelu siis kuuluu näin:
Sosiaalinen käyttäytyminen: Ystävällinen springeri, sosiaalinen kaveri.
Haku ja laukaus: Laajahkoa hakua; veteraanilta erittäin reipas haku. Käyttää pääasiassa ilmavainua; yhteistyö toimii hyvin. Laukauksesta jatkaa. Reipas veteraanimetsästäjä.
Jäljestys: Ilmavainulla sopivaa vauhtia jälkitarkasti; kaadon nuoli ja näykki. Tyylikäs suoritus.
Vesityö: Ui hyvin; toi pukin käteen.
Tottelevaisuus: Nemo tottelee hyvin.
Yhteistyö ja yleisvaikutelma: Ilonan ja Nemon yhteistyö sujuu.

poseerausta mökillä illalla kokeen jälkeen.

Olin sekaisin onnesta ja vähän epäuskoinenkin, mutta niin vain pitelin sitä hienoa ruusuketta ja hyväksytty-ruksattua arvostelulomaketta kädessäni takakontissa maailman hienoin märkä spanieli. Lähdin melko saman tien kotia ja mökkiä kohti, kerrottuani Katsulle ilouutisen – kiitos vaan tsempitystekstareista siellä metsän keskellä! Kuin myös Maaritille jutteluseurasta ja kannustuksesta. Ja kun nyt kiitoksiin päästiin, niin kiitän ensinnäkin Henskua, jota ilman en olisi koskaan uskaltanut lähteä edes yrittämään treenata Nemolle taipparijuttuja. Kiitos erityisesti riistapukin lainasta, josta näkee että sitä on käytetty, joten lupaan ostaa uuden tilalle. Kiitos Joonalle perheineen mahdollisuudesta harjoitella uintia ja hakua heillä kotona. Kiitos Jaakolle ja Katsulle niinikään treeni- ja metsästysmahdollisuuksista ja ymmärryksestä ja tsempityksistä. Kiitos Virpi Saariselle, Teemu Kähköselle ja Mirka Saarentaukselle mahtavista Springerileirin taipumuskoetreeneistä ja kullanarvoisista vinkeistä. Kiitos Cockerspanieliyhdistykselle mukavasta kokeesta ja mahdollisuudesta päästä sinne. Kiitos tuolle ihanalle pisamanaamalle, joka oppi kuin oppikin ja meni kuin menikin uimaan ja teki siten allekirjoittaneesta niin onnellisen (vaikka älyttömän hieno koira se on silti, vaikkei olisikaan mennyt läpi).  

tästä ei riemu parane!

in yor face all of u doubters, cus I'm pro

Olen ihan älyttömän ylpeä tuosta koirasta, ja jos sallitaan niin vähän itsestänikin, kun olen saanut sen näinkin vanhana oppimaan uimaan. Tämä todistaa mielestäni - kuten Virpi taipparitreeneissä niin hyvin sanoikin -, että kyllä ne taipumukset syvällä siellä pohjalla on, joitain osuuksia tarvitsee vain herätellä hieman enemmän esiin. Nemolla se oli uinti, ja oon hurjan tyytyväinen, että kaikki vaiva ja työ kannatti ja palkittiin. Oikeasti en oikein vieläkään tahdo uskoa tapahtunutta – tuntui ihan hassulta kirjoittaa Facebookiin ja Springeriyhdistyksen keskustelupalstan tulostopiciin, että Nemo sai spa1:n, tai ilmoittaa että perun ilmoittautumiseni syyskuun taipumuskokeeseen koska suoritus oli hyväksytty. Hyväksytty. Hyväksytty. Hyväksytty. Mitä ihmettä? Vasta edellisenä tiistaina olin surkutellut, että se ei varmaan ikinä mene taippareita läpi, ja tässä ollaan. Muutenkin ihan hullu ajatus, että enää ei tarvitse treenata ja tuskailla uimista. Aion pitää Nemolle antamani lupauksen: nyt kun se on päässyt taipumuskokeen läpi, sen ei tarvitse enää koskaan uida, ellei se itse halua, vaikkapa sorsametsällä… Odotan itse asiassa aika innolla tätä syksyä, kun mun inttimies pääsee ilmeisesti aika helposti viikonloppuisin lomille ja olisi sääli jos tuo "reipas veteraanimetsästäjä" ei enää saisikaan metsästää.. Olen myös jo vähän katsellut syksyn näyttelyitä – olisipa mukava päästä vuoden tauon jälkeen kehään, tällä kertaa debytoimaan käyttöluokkaan :)      

ruusukkeen lisäksi Nemo sai palkinnoksi myös siankorvan, joka oli enemmän kuin ansaittu.

sry mate but this is so mine.

 Kirjoituksen kuviksi olen valinnut täytekuvia näiden kahden vuoden ajalta, jolloin ollaan taipparijuttuja treenattu, paitsi tämän heinäkuun uintireissuilta jotka löytyvät kahdesta edellisestä kirjoituksesta. Kokeeseen en luonnollisestikaan ottanut kameraa mukaan :D Nämä kuvat kertovat tarinaa, jonka tiimoilla olen saanut kokea niin turhautumista ja epätoivoa kuin myös mahtavia onnistumisen kokemuksia ja valtavaa ylpeyttä, ja jonka päätös oli yksi tämän kesän huippuhetkistä!