Maailman paras spanieli ja maailman ihanin pikkuneiti

ehkä söpöin Nemoilme ikinä! tai yks niistä

puhdasta riemua

 Viime torstaina nähtiin Nemon kanssa Viiviä ja Rommia sosiaalistumisen merkeissä. Mentiin oikein perinteisen kaavan mukaan, eli ensin poikien kanssa keskustaan kävelemään (meni tosi hyvin kummallakin! Nemo ei ollut lainkaan niin metsäläinen kuin olisin voinut ehkä odottaa) ja sieltä Jaatilanrinteen ihanalle kentälle tekemään pikkutreeniä ja kuvaamaan toisiamme. Pakko muuten sanoa että on tällainen nykyään niin paljon helpompaa kun on auto käytössä (kiitti Viivi kyydeistä), kun silloin 14-vuotiaina oli aina hirvee säätö, että löytyy joku päivä jolloin pääsee sinne keskustaan ja sopiva aika kummallekin :-D 

 

loistotiimin yhteistyö sujuu!

vauhtilähtö luoksetuloon!

 Sääkin suosi, aurinko paistoi ja oli pienestä tuulesta huolimatta lämmin. Nemo tosiaan käyttäytyi ihanasti ja mitä vähän tokoa siinä tehtiin, niin herrahan oli aivan super <3 Viivi sanoi, että sen seuraaminen on parantunut hirveästi, ja oon kyllä itsekin siihen tosi tyytyväinen. Luoksetulot oli tarkkoja ja vauhdikkaita ja jäävätkin kivoja. Nemo innostui juoksemaan melkein kentältä ulos, mutta mun kanssa oli sittenkin kivempi riehua :D Kaverikeikan jälkeen lähdettiin illalla vielä agitreeneihin, Nita jäi tällä kertaa pois koska se lähti äidin kanssa mökille. Nemo jaksoi tosi reippaasti liidellä ja radat onnistui läpeensä hienosti. On se vaan ihana koira. Tällaiset päivät tuo hyvän mielen vielä pitkän ajan kuluttuakin, ja onpa niitä kiva muistella sitten kun riiviöeläin karkailee tai käy muuten hermoille :’’D 

tui <3

pyöriipyörii

wth

 Oon viime aikoina jostain syystä miettinyt (turhan?) useinkin, miten oikein tuun pärjäämään kun Nemoa ja Nitaa ei enää ole. Oon kasvanut niiden kanssa lapsesta aikuisuuden kynnykselle ja saanut kokea ja oppia niiden myötä niin paljon, että tuntuu oudolta edes ajatella, millaista on aika niiden jälkeen. Oon myös ollut huomaavinani, etten oikein tahtoisi hyväksyä niiden vanhenemista. Jos joku sanoo niitä vanhoiksi, korjaan sen kummemmin ajattelematta, ettei ne vielä mitään vanhoja ole. Veteraaneja ehkä joskus jonkin ajan kuluttua, mutta ei vanhoja. Ja väitän tässä olevan perääkin, koska vaikka Nemo onkin harmaantunut jo kuusivuotiaasta lähtien –kuten moni walesi tekee–, sillä on silti valtavasti energiaa ja intoa. Se on vetreä ja hyväkuntoinen, eikä siinä ole havaittavissa väsymystä esim. agitreeneissä oikein koskaan. Nitakin vaalenee päästään koko ajan, mutta hyvinpä silläkin riittää intoa juosta lenkeillä ja metsässä ihan täysiä. On hirmu kiva erityisesti Nemon kohdalla, kuinka sillä on iän tuomaa viisautta (kyllä :DD) ja pitkäpinnaisuutta, eli nuoruuden sähellys on vähentynyt, mutta silti se syttyy helposti tekemään kun motivaatio ja minunkin oma fiilis ynnä muut onnistumiseen vaikuttavat tekijät loksahtaa kohdalleen. Nita nyt on aina ollut viisas ja rauhallinen ja sellainen se on vieläkin <3

posetettiin myös kun vielä ei olla ihan kaljuja.

Tuntuu ylipäätään siltä, että viimeiset kuusi –ja niistä varsinkin kolme viimeistä– vuotta  on kuluneet kuin siivillä. Viime aikoina koirien synttäripäivinä olen vain havahtunut ihmettelemään, että joko se muka täytti seitsemän. En itse asiassa olekaan aiemmin päässyt seuraamaan oman koiran täyttä elämänkaarta pennusta saakka; Kepa-collie oli jo kolmivuotias kun synnyin ja Veeti-pyrtsin elämä jäi pariin vuoteen. Ehkäpä tästä johtuu, etten oikein tahdo ajatella Nemon ja Nitan vanhenevan, vaikka pakkohan se on joskus hyväksyä. Eihän rakkaitaan voi ikuisesti luonaan pitää. Kun viimeiset pari kuukautta on ollut perhepiirissä aika kurjaa aikaa erilaisten pettymysten ja menetysten täplittämänä, jossain mielen sopukoilla on ehkä menettämisen pelosta syntynyt ajatus, mitä juuri viime viikolla ennen nukahtamista yöllä mietin. Että pahinta mitä tällä hetkellä voisi tapahtua, olisi, että menettäisin vielä taas jotain tärkeää, vaikka sitten koiran. Ei pitäisi miettiä tällaisia, mutta aina välillä näitä kurjan olon puuskia vaan tulee. Ja silloin yöllä miettiessäni, miten pärjäisin jos multa yhtäkkiä otettaisiin Nemo pois, se heräsi vieressäni ja alkoi lipoa kielellään mun kasvoja. Mitä se ei normaalisti noin spontaanisti kesken unien kyllä tee. Mikä lie syynä, mutta kyllä se piristi :’) Pitää iloita jokaisesta päivästä, joita meille on yhdessä annettu. Mulla on ihanat koirat. 

pakkaus puhdasta kultaa

 

Tulipa nyt syvällistä tekstiä, mulla on vieläkin vähän sellainen day after- olo mikä alkoi viime lauantaisten hautajaisten jälkeen. Mutta ei elämässä pääse kuin eteenpäin, joten kuonot pystyyn!  

kaikki kirjoituksen superhienot kuvat on (c) Viivi 

PS. Lisään vielä, että tän päivän treeneissä molemmat koirat oli aivan supereita ja omakin ohjaus jopa toimi :> Kiitos Kaitsu pitkästä aikaa. Nemo lähtee näillä näkymiin Jyväskylän kisoihin 6.10 :)