And after all this time, our time has come

Heippa taas! Viimeiset pari viikkoa on menneet tenttiin lukiessa ja erään projektin kimpussa. Kuukausikin ehti vaihtua, joten mihinkäs me jäätiin?

15.2. oli kaunis aurinkoinen talvipäivä, joten lähdettiin Haltin kanssa käymään jäällä. Halti olikin ensimmäistä kertaa elämässään jäällä, ja sehän tykkäsi! Heti kun päästin sen rannassa irti, Halti ryntäsi onnellisena kohti aavaa. Heittelin sille lumikokkareita noudettavaksi ja pentu pomppi niiden perässä hassusti :D Kyllä kelpasi kävellä kauniissa säässä, oli juuri sopivan lämpöistäkin, ei liian kylmää tai lämmintä. Jäällä oli tietysti paljon muitakin lenkkeilijöitä ja hiihtäjiä, mutta Halti ei yrittänytkään lähteä moikkaamaan vaan pysyi kiltisti lähellä.

Lentävä lassie!

Haltin liikkuminen näyttää kuulemma Smirre-ketulta. Ymmärrän miksi, ja sinänsä ihan hyvä koska kettukin on single-tracker kuten collie (= kun se ravaa, pitäisi jäädä vain yksi jälkijono) :D

Kettumaiset loikatkin sujuu!

Pari viikkoa sitten nähtiin pitkästä aikaa entisiä naapureitamme Miinaa ja Peppi-kultsua. Heidän muuttonsa jälkeen ollaan nähty viimeksi loppusyksystä, nyt talvella ei olla koulukiireiden takia ehditty. Halti ja Peppi muistivat taatusti toisensa ja voi että niillä oli kivaa! Käveltiin ensin pellolle ja sitten pitkä lenkki metsässä. Koirat leikkivät ihan samalla lailla kuin pieninä pentuina meidän takapihalla :') Paitsi Halti ei enää ole niin nynny: vaikka se olikin edelleen aina alakynnessä, lähti kuitenkin aina uudestaan haastamaan kaveriaan leikkiin. Ja ihanaa, että ne oikeasti leikkivät vaikka Haltikin jo vähän tyttöjen päälle tajuaa.. Oli ihanaa katsella kuinka hauskaa koirilla oli, toivottavasti nähdään pian uudestaan!

<3

18.2. agilitytreeneissä tehtiin kivaa juoksurataa sekä keinua ja A:ta. Aloitettiin siis keinun opettelu, ei olla aiemmin tehty sen suhteen mitään. Lähdettiin opettamaan keinun alastulolle paukutusta, että siitä tulisi se juttu. Ohjaaja piti keinua toisesta päästä niin, että alastulo oli ihan matalalla korkeudella lattiasta. Aluksi naksuttelin Haltille sitä, että laittoi etutassut kontaktipinnalle ja sehän hoksasi sen nopeasti. "Hei, tästähän sai namia!" kertoi ilme kun skottipoika läimäisi tassunsa keinun päälle. Pian edettiin siihen, että pyrittiin saamaan koko koira keinulle ja Halti alkoi aika äkkiä pompata jopa tasajalkaa kontaktipinnalle :D Kouluttaja kehui, että meni tosi hienosti ja ei varmaan tuu ongelmia keinun äänen kanssa.

Kaikki kuvat kaveruksista löytyy täältä.

Seuraavaksi sitten ratatreeni, jossa oli paljon putkia ja niihin irtoamisia, ja todellakin sai juosta. Ensin en ohjannut kunnolla (tyhmä, se tarvii vielä kuitenkin aika paljon apuja!), mutta sitten tsemppasin ja kun treenikaveri kuvasi jokaiselta radan videolle, niin pääsin näkemään etten ollut kumarrellutkaan. Jes! Päätin myös keskittyä hyviin lähtöihin treeneissä ja vaikka ekalla kerralla Halti meinasi kiljua odottaessaan lähtölupaa, niin loput menivät hyvin. Palkkailin välillä odottamisesta ekan esteen takana ja osasi olla hiljaa :) Halti ei vielä hae putkia kovin hyvin, vaan kyselee multa jokaisen jälkeen, että mihin mennään. Palkattiin siis paljon edestä lelulla, aina seuraavan putken suulle jos tultiin putkelta toiselle.

Muistilistalle tuli sellaista, että jos en sano koiralle mitään kun se on putkessa, tarkoittaa se että pitää jatkaa täysillä suoraan eteenpäin, ja jos pitää kääntyä, pitää sanoa se painokas Halti/tässä jo heti siinä vaiheessa kun koira on putkessa. Mun pitää oppia ennakoimaan ja tollasia huomiokäskyjä pitää aikaistaa paljon. Ratatreeni meni siis ihan kivasti, joskin vähän tuli kohellusta.. Halti nimittäin hyppäsi muurin kerran niin, että osui lonkallaan sen pystypalikkaan, joka tietysti kaatui koiran perään, onneks ei päälle. Heti muurin jälkeen oli odottamassa lelu, ja Halti vain vähän katsoi muurin palikkaa kummastuneena, että hui oho mikäs se oli, hei tässä on tää mun pallo! Ja alkoi leikkiä. Reipas lassie <3 Myöhemmin lelusta taistellessaan se peruutti puomin tukijalkaan. Voi urpo, joka puolella vaan kolisee esteet takapuoleen :''D

Jeeee hauskaaaaa!

Lopuksi tehtiin vielä boksia, nyt ekaa kertaa matalalla A:lla. Ensin palauteltiin boksi mieleen muutamalla kerralla normaalisti maassa, ja kaikki toistot olivat hyviä. Sitten siirrettiin boksi A:lle, johon Halti ei ensin meinannut tajuta mennä, mutta kun oltiin kävelty se läpi kerran pari, lähti tosi hyvin suorittamaan. Tässä vaiheessa boksi on vain alastulokontaktin päällä, eikä kuulemma haittaa vaikka koira hyppäisi ylösmenon yli. Halti meinasi vähän ravailla boksin läpi, mutta vikalla kertaa tuli täydellinen laukka, joten lopetettiin siihen.
Tosi hyvät treenit oli siis! Halti tosin väsyi jostain syystä tällä kertaa aika nopeasti eikä oikein jaksanut leikkiä enää lopussa. Ehkä pitää vaihtaa lelua ensi kerralla, ettei kyllästy kun on niin pitkään ollut sama käytössä; ja toisaalta väsyminen oli ihan ymmärrettävää kun radalla jouduttiin ottamaan niin monta toistoa. Nyt meille tulee koulujuttujen takia harmittavasti aika paljon taukoa ryhmätreeneistä, mikä on varmasti vain omiaan kasvattamaan taas suippokuonon intoa :) Vapaavuoroilla yritetään toki käydä kun vain saadaan aikatauluihin mahtumaan.

Seuraavana päivänä meille tuli viikonlopuksi Appu-siskoni ja Ninja kylään. Vietettiinkin kiva viikonloppu vieraiden kanssa, Haltin kanssa käytiin tietysti normaalisti tokotreeneissä ja lauantaina lähdettiin taas kerran käymään Kolilla. Siitä voittekin lukea täältä! Aiemmin mainitsemani projekti on siis nimeltään tunturihaltia.blogspot.fi ja jatkossa kirjoittelen Halti-pojan - ja kenties enemmän omankin elämäni - kuulumisia sinne. Vähän on haikea fiilis jättää tämä blogi jo nyt, kun en ollut oikein henkisesti varautunut sen tapahtuvan ihan näin pian. Viime aikoina on taas ollut vähän enemmän ikävä koiria. Ihan hirveän kova ikävä.

Tämä tuntui sopivalta väliltä laittaa tää kuva tännekin. Tein jonkin aikaa sitten meidän vanhalle Jämsän agilityryhmälle kansikuvan meidän Facebook-ryhmään, ja kun innostuin muokkausohjelmalla leikkimään, tuli kokeiltua tällaista.

Mutta toisaalta oli aika kivakin päästä tekemään ihka uusi ulkoasu ja blogipohja, varsinkin kun siitä tuli juuri sellainen kuin halusin. Olen tyytyväinen, toivottavasti te lukijatkin! Tämä blogi ei myöskään katoa mihinkään, enkä sano varmaksi että tämä olisi lopullisen viimeinen postaus tänne. Linkkilistoihin kannattaa kuitenkin päivittää uusi, ja liittykäähän ihmeessä lukijaksi :)

Loput jääkuvat tästä!

Kesä loppuu

Perustylsä maisemakuva, mutta Mekrijärvi. Vika ilta.

No en innostunut kenttiksen aikana kirjoittelemaan :D Koneella kyllä tuli oltua mutta tein kaikenlaista muuta järkevää. Mm. päivitin kotisivuja, tai en päivittänyt mutta tein keskeneräistä Tulokset -sivua hurjasti eteenpäin! Toivon mukaan piakkoin pääsen julkistamaankin ne, niin kaikki meidän hohdokkaat ja vähemmän hohdokkaat saavutukset on yhdessä paikassa :D
Kenttäkurssi oli kyllä paras opintojakso ikinä. Ainakin tähän mennessä. Opin ja koin niin paljon, ja sain monta ihanaa muistoa mukaani. KIITOS. <3

Kesä alkaa olla lopuillaan. Elokuu on musta mukavaa aikaa, sillä on ihan oma tunnelmansa. Syksy tulee. Ei se haittaa, alkusyksy on kiva ajanjakso mutta sitä masentavaa pimeää kuraloska-aikaa en odota. Mutta voisi kesä silti vielä jatkua vähän aikaa. Tai jatkuuhan se, mutta kelit kylmeni tosi äkkiä! Toinen kenttisviikko oli jo paljon viileämpi kuin eka. Aika menee niin kamalan nopeasti. Tuntuu, että kesä vasta alkoi ja mulla oli pienenpieni koiranpennun pallero, ja nyt se on jo iso, pitkäjalkainen vekara.
Tämä kesä oli varmasti yksi elämäni parhaista, ellei jopa tähän mennessä paras. Aiempia hyviä kesiä oli viime kesä, ja kesät 2009 ja 2010. Vanhempia en oikein muista, mutta 2003 on jäänyt mieleen myös. Tämä kesä oli kuitenkin ihan erityinen. Se oli ensimmäinen kesä omassa kodissa, se kesä jolloin suurin unelmani kävi toteen. Collien kokoinen kesä. <3

Kuvat elokuun ekalta viikolta - uusissa lenkkimaisemissa lähellä kotia, sekä viikonloppuna käymässä kotona ja mökillä.

 Viime vuosina mulla on ollut ikävä taipumus kerätä kesälle kauheasti odotuksia - pitää ehtiä tehdä sitä, tätä ja tuota. Ehkä se juontuu siitä suomalaisten ihmeellisestä kesäsuhteesta - kun täällä Pohjolassa on lyhyt kesä, pitää ottaa siitä kaikki irti. Erilaisia mietteitä/suunnitelmia mulla oli tällekin kesälle, ja osa toteutuikin, toiset taas ei. Mutta ei se mua onneksi ihan kauheasti harmitakaan :D En ehtinyt ommella kuin yhden haalarimerkin kiinni haalariin (tai no, vielähän mulla on viikko aikaa ennen kuin syksy virallisesti alkaa), en nähnyt niin paljon tiettyjä kavereita kuin olisin halunnut tai päässyt olemaan mökillä niin paljon kuin olisin tahtonut.
Olen kuitenkin suorittanut kesäkuussa vaadittavat kirjatentit kesätuen saamiseksi (lukematta 5/5, kiitos uef!), tutustunut kotikaupunkiini vähän enemmän, löytänyt koirien kanssa aivan uusia, kivoja lenkkireittejä, lukenut Don Rosan koottuja ja Asterixia sekä aloittanut pitkästä aikaa uuden fantasiaromaanisarjan lukemisen, enkä ole lukenut pelkkiä koirakirjoja. Oon käynyt kavereiden kanssa uimassa ja sentään ollut siellä mökillä yötä, jopa kahdesti.

Ninja ui

Totta kai mulla oli myös Haltille joitain "odotuksia", tai suunnitelmia. Ihan kaikkea, mitä keväällä olisin ehkä kuvitellut sen tässä vaiheessa koulutuksellisesti osaavan, se ei vielä hallitse mutta en jaksa stressata siitäkään. Ei mulla todellakaan ollut tai ole mitään listaa siitä, minkä ikäisenä sen pitäisi mitäkin osata, mutta välillä ahdistu(i)n milloin mistäkin, kun "kaikki muut" osaa jo sitä, tätä ja tuota ja me ei vielä olla edes aloitettu opettelua.
Halti ei osaa vielä esim. juosta namialustalle tai pyöriä takajalat vadin päällä tai noutaa, mutta loppujen lopuksi se osaa tosi paljon asioita. Namin ja käsimerkin kanssa avustettuna tietysti, mutta hei, se on pentu. Halti osaa tulla kutsusta luokse, tulla perusasentoon ja seurata sekä vasemmalla että oikealla puolellani, mennä maahan, seistä, istua, olla paikallaan lyhyitä aikoja, ottaa katsekontaktia ja pyöriä etutassut vadin päällä. Se osaa kulkea kauniisti hihnassa, matkustaa rauhallisesti henkilöautossa, junassa ja bussissa, päästää irti käskystä, olla muutamia tunteja yksinään ja olla melko hyvin aloillaan harjatessa/tassupesulla/kynsiä leikatessa. Se leikkii hyvin ja on ahne. Yrittää, vaikkei aina ymmärtäisikään mitä siltä vaaditaan. Se ei luovuta ongelmatilanteessa vaan on sinnikäs ja reipas. Loppujen lopuksi tuo on ihan hyvin nelikuiselle pennulle, vai..?

Toisinaan Haltin toinenkin korva on jo oikeaoppisesti pään päällä :) Ilme muuttuu heti.

 Haltin sosiaalistamiseen olen tyytyväinen. Laskeskelin, että se on tavannut monta ystävällistä koiraa (edustettuina yli 10 erilaista rotua), kanin, kissan ja hevosen. Se on käynyt mitä erilaisimmissa paikoissa (kaupunki, maaseutu, metsä, pelto, tori, puisto, joenranta, juna-asema, eläinkauppa, kesämökki, agilitytreenit, hakutreenit, tokotreenit, möllitoko, sisähalli, ulkokenttä, eläinlääkäri, ravit ja ties mitä) ja nähnyt paljon normaaliin elämään liittyviä asioita - liikennettä, eri tavoin liikkuvia ja eri-ikäisiä ja -näköisiä ihmisiä, mönkijän, traktorin, maitorekan, junan, linja-auton ja mitähän vielä. Tällä hetkellä musta tuntuu taas siltä, että siitä tulee vielä hyvä ja tasapainoinen koira. <3

Ensimmäinen seisotuskuva, kun oli ne korvat oikein. Vähän vinosti otettu, mutta ihan jees.

 Niin, olen tosiaan stressannut varsinkin loppukesästä milloin mitäkin. Kuten juuri siitä, ettei se muka vielä osaa mitään tai jotain tiettyä juttua, minkä vaikka joku sisaruksista osaa. Tuntuu, että kesä on mennyt lähinnä ihmetellessä pentua: vau, ei vitsi, siinä se nyt vihdoin on! Mulla on kuin onkin ikioma collien pentu, ja olen äärettömän kiitollinen siitä. Uskokaa pois, tähän ihmettelyyn on todellakin mennyt aikaa :D Mutta ei se haittaa, ei meillä ole mikään kiire mihinkään.
Tavoitteita ja suunnitelmia toki on, mutta loppujen lopuksi nekin ovat melko auki. Vielä vuosi sitten ajattelin, että agility luultavasti tulisi olemaan sen collienikin päälaji mikäli terveystulokset sen sallivat, mutta enää en ole ollenkaan niin varma siitä. Mut on tässä collieporukassa aivopesty niin hyvin innostumaan pk-lajeista :D Jotenkin vain tuntuu välillä siltä, että agility on niin kauhean työlästä. Ja kallista. Opetteluun menee hurjasti aikaa, varsinkin joidenkin keppien ja kontaktien hinkkaamiseen. En halua 2on2offeja vaan haluan opettaa kunnolliset juoksarit ja pitää sekin juttu opetella opettamaan. Oon laiska. Nitan kanssa kaikki on niin helppoa. No, ei ne pk-jututkaan mitään superhelppoja varmasti ole opettaa, käsittääkseni jopa työläämpiä kuin agilityjutut. Tottikset. Maastot. Ilmaisut. Esineruutu. Mutta se on niin monipuolista ja niin siistiä! On tottikset, ja on ne maastot. Koiran itsenäinen työskentely. Collien rodunomainen koe. 

 Tokohan mua on enemmän tai vähemmän kiinnostanut aina, ja koko ajan oon ajatellut että ainakin sitä sitten Haltin kanssa tehdään koska sitä on niin helppo treenata yksinkin - ei tarvi välttämättä kuin sen paikan johon mennä ja pari kaveria häiriötreeniä varten. Ylipäätään jo vuosi sitten pennunhankintaprojektia aloitellessani tiedostin, että ei kaikki mene aina juuri niin kuin tahtoisi. Tiesin, että harrastaisin sitä mihin Joensuussa on mahdollisuus. Agilityyn on missä tahansa vaikea päästä ja pk-lajien vaatimukset on toistaiseksi vielä aika vieraat, mutta auto olis maastotreenejä ajatellen aika oleellinen. Toisaalta, kun tokosäännöt (ensi vuonna? vai sitä seuraavana?) pian muuttuu, en tiedä innostaako se mua enää niin paljon. Uudet luokat ja liikkeet ei ensivilkaisulla oikein napanneet, joten saa nähdä mitä siitä tulee.

 Mitään PK:hon tai agilityyn liittyviä juttuja en oo Haltin kanssa vielä varsinaisesti treenannut. Se on käynyt kaksi kertaa hakutreeneissä syömässä maalimiehiltä nameja, tehnyt yhden jäljen ja mennyt muutaman kerran putkesta läpi. Pikkuhiljaa ollaan aloiteltu namialustalle irtoamista ja olen opettanut Haltille sen perusasennon ja seuraamisen oikealla puolella nimenomaan agilityä ajatellen. Ja myös Nemon niskaongelmia ajatellen. Vahvasti vasemmanpuolinen koira on vaikea agilityssä ja rasitus on yksipuolista. Toistaiseksi oon ollut luvattoman arka lähtemään treenaamaan pk-juttuja yksikseni - tuntuu etten osaa mitään ja teen pian jonkun anteeksiantamattoman virheen jota sitten korjaillaan loppuelämä :D Ei vaan, en mä oikeasti virheitä pelkää - niitä tulee väkisin kaikissa jutuissa. Mutta haluan että joku osaavampi neuvoo itselleni uusien asioiden opettamisessa. Ja me varmasti vielä ehditään treenata. Kun miettii, että Nemokin aloitti agilityn 4,5 -vuotiaana ja oli periaatteessa puolessatoista vuodessa kisavalmis, Haltin kanssa ei ole mitään hätää. Todellakaan.

 Tottis/tokojuttuja ollaan kuitenkin treenattu alusta asti ja siihen mennessä kun se päälaji löytyy, ehditään rauhassa opetella kaikkea yleistä, kuten seuraamista, paikallaoloa, jääviä liikkeitä jne. Pk-tottis ei ehkä muutu ihan heti kuitenkaan, vaikka tokon säännöt muuttuu? Ja musta on kiva päästä kokeilemaan kaikkea. Kokeilemallahan se selviää, mikä olisi eniten juuri Haltin juttu ja edelleen kaikki on kiinni mm. siitä kulkemisesta ja treenipaikoista. Varmasti ne alemmuuskompleksit (kaikki muut osaa jo..) ja ahdistukset tulee vielä, mutta tällä hetkellä fiilis on hyvä. Ei tule huono omatunto siitä, jos yhtenä päivänä jää treenaaminen vähiin jos ei huvita. Haluun kuitenkin, että kun lähdetään treenaamaan, oon itsekin mukana siinä täysillä ja ilolla.

 Ja sanonpa vain, ties monennenko kerran, että mulle arjen sujuvuus on ensisijaisen tärkeää. Mua ärsyttäisi varmasti paljon enemmän, jos Halti ei osaisi olla tassupesulla tai kuivatessa paikallaan kuin se, että se ei vielä osaa jotain liikkeestä maahanmenoa. Ihan oikeasti, Nemon kanssa kaikkea inhottavaa kokeneena koiran helppoutta arjessa osaa arvostaa. Siinä tilanteessa, kun koira karkaa silmiesi alla pihasta, juoksentelee pitkin metsiä karkuun eikä ota huutoja kuuleviin korviinsa, kun itket ja kiroilet kävellessäsi sen perässä tai kun se rähjää lenkillä toisille koirille, niin siinä tilanteessa ei lohduta mitkään sertit, ropit tai luvanollat. True story. Olen tosi ylpeä Haltin käytöksestä jo nyt ja toivon että saan jatkaa sitä olemista.. Toivon niin, että siitä kasvaa yhtä helppo koira kuin Nitasta. 

Koirat sai junassa kaverin :D Tyypin omistaja nukkui eikä puhunut suomea, mutta kaveri oli oikein ystävällinen.

Moi! Kuka sä oot?

 Treenijuttujen lisäksi oon stressannut jopa niinkin turhaa asiaa kuin blogin päivittämistä :--D Nyt kun Halti tuli, mun kaikki koiraharrastaminen on aktivoitunut taas ihan hirveästi ja tuntuu, että jos en kirjoita kaksi kertaa viikossa, kaiken kertominen ei mahdu. Naurettavaa. Kun siinä kotisivujen päivitystä tehdessä kaivelin vanhasta blogista jotain näyttelyarvosteluja, kiinnitin huomiota että siellä päivitystahti oli ehkä kaks kertaa kuukaudessa. No okei, silloin ei kisattu kerran kuussa vaan käytiin viikoittain treeneissä ja aina välillä näyttelyssä tai mätsärissä, mutta silti Loppujen lopuksi tää blogin päivittäminen on yllättävän työlästä. Kirjoitan pitkiä postauksia, käsittelen ja pienennän kuvat ja lataan ne Photobucketiin josta linkitän tänne. Ja ennen kaikkea, kirjoitan ensisijaisesti itseäni varten. Vanhoja blogipostauksia on joskus tuskaa lukea, mutta yleensä se on mukavaa. Päätin siis, että paitsi treenaamisesta, en stressaa blogin päivitystahdistakaan. Kirjoitan, kun opiskelulta ja koirien ja perheen kanssa olemiselta jää aikaa.

 Tällä viikolla tulee tasan vuosi siitä, kun pakattiin tavarat, polkupyörät ja koirat Joonan kanssa pakettiautoon ja muutettiin Joensuuhun. Ensimmäinen vuosi täällä toi tullessaan paljon uutta ja jännittävää, stressiä ja surua, mutta onneksi enimmäkseen iloa ja valoa. Uusia ystäviä, treenikavereita ja koiratuttavuuksia. En välttämättä olisi vielä silloin vuosi sitten uskonut, että seuraavana syksynä minulla on vihdoin oma collie. Tai ehkä olisin, mutta tuntui se silloin vielä tosi kaukaiselta. Mulla on luonnollisesti edelleen ikävä Nemoa, mutta ei enää ihan niin pahasti kuin keväällä. Halti täyttää jollain lailla sen paikkaa, vaikka ei tietenkään tullut sen tilalle. Nitakin vaikuttaa paljon pirteämmältä kuin silloin kevättalvella yksin ollessaan. Voi että muuten tahtoisin Nipsun kanssa agilityyn! On ikävä nimenomaan sitä Nitan kanssa liitelyä. Haluun päästä juoksemaan sen kanssa radalle, näkemään kuinka se hymyilee siellä. Meidän toisesta luvanollasta tulee muuten tänään vuosi. <3

Toivottavasti tästä syksystä ja talvesta tulee mukavampi kuin edellisestä - vaikka pimeä aina masentaakin minua mikäli lumentulo viipyy liian kauan, toivon että pieni musta skotlantilainen tuo valoa kaamokseen. (Tai luultavasti se kehittää kamalan murkkuiän, mutta tuleepahan sitten sekin koettua :D) Syksyn tulolle ei kuitenkaan mitään voi, joten otetaan se vastaan. Kiitos kesä 2014!

<3

Helpotuksen huokaus

aamulenkillä 12.1.

Elämä ja opiskelu Itä-Suomessa on jälleen lähtenyt rullaamaan ja ollaan saatu osamme myös mannerilmaston ihanista pakkasista! Tämä talvi-ihminen kiittelee pakkasukkoa :D Hain Nitan tosiaan 12. päivä Joensuuhun, ensimmäistä kertaa junalla. Lähtiessä olo oli yhtä haikea kuin syksyllä aina lähtiessä ilman koiria, koska Nemo jäi kotiin ja tiesin että mulle tulisi kamala ikävä sitä. Surkeus kuitenkin unohtui, kun juna sujahti laiturille ja aloin jännittää Nitan ensimmäistä matkaa julkisilla. Nipsu kuitenkin lähti oikein luottavaisena heti kotoa mukaan ja yllätyin positiivisesti! Se hyppäsi junaan kuin sanoen "ai jaa, mennään siis tuonne!" eikä ihmetellyt matkaa muutenkaan juuri yhtään. 

Lemmikkivaunu oli melkein tyhjä ja Nita oli rauhallisesti meidän jaloissa; hiukan näkyi jännittävän kun läähätteli jonkin verran. Rauhoittui kuitenkin ajoittain nukkumaankin ja vaihtokin sujui hienosti :) Eniten minua jännitti etukäteen toisen junan portaat, se kun on vanhanaikainen pikajuna ja Nita ei yleensä uskalla astua ritiläportaille. Nyt se kuitenkin kiipesi hienosti vaunuun kun vähän kannusti, jee! Toinen pätkä menikin sitten huomattavasti rauhallisemmin, Nita lepäili tyynesti lattialla.
Perillä se tosin tarjosi pienen jännitysnäytelmän, kun ne korkeat ritiläportaat olisi pitänyt kiivetä alas.. Nita ei varmaankaan edes hahmottanut niitä, ja päätti ratkaista asian hyppäämällä sieltä korkealta vaunun ovelta tasajalkaa laiturille :D Hihna irtosi kädestä mutta onneksi Nita ei mihinkään lähde, temppu lähinnä huvitti meitä ja laiturilla olijoita.
Koska bussin lähtöön kotia kohti oli parikymmentä minuuttia aikaa, päätimme ettemme jäisi hyisen viiman jäädytettäviksi vaan kaivoin laukusta Nitalle takin ja käveltiin keskustaan, josta kaikki bussit lähtevät. Bussiinkin Nita nousi kuin se olisi ihan tuttu juttu ja istui valppaasti tarkkaillen aloillaan matkan ajan. Hieno likka :) 

Hyvästä alusta huolimatta Nitan elämä ainoana koirana ei kuitenkaan lähtenyt heti sujumaan ihan niin hyvin kuin olin toivonut. Ajattelin ennaltaehkäistä mahdollista eroahdistuksenpoikasta rajaamalla Nitan vain olohuoneeseen/tupakeittiöön, kun useiden kirjojen jne. mukaan pienempi tila aiheuttaa koiralle turvallisuuden tunnetta. Lisäksi jätin Nitalle tekemistä sekä radion päälle peittämään käytävän ääniä. Kuitenkin heti tiistaina -koiran oltua täällä huimat kaksi päivää- saatiin samalta naapurilta, joka valitti Nemostakin, lappu: "Koirasi haukkuu päivisin. Tee asialle heti jotain, tai otan yhteyden vuokranantajaan." Se oli kuin isku vasten kasvoja, järkytys koska Nita ei yleensä koskaan hauku vaan on varsin hiljainen koira arjessa. Siksi meidän olikin hyvin vaikea uskoa asiaa ja päätettiin äänittää Nitan yksinoloja, kun ystäväni Josefina vinkkasi Audacity -ohjelmasta jolla näin voisi tehdä.

<3

Keskiviikkona äänitys täytti odotukset, Nita ei ollut haukkunut lainkaan; ainoastaan pientä vikinäitkeskelyä oli pitänyt, mutta se ei varmasti kuulu käytävään. Torstaina tuli takapakkia: Nita oli noin neljä ja puoli tuntia yksinään ja oli kolmen tunnin ja 45 minuutin kohdalla alkanut haukkua. Masensihan se, mutta en halunnut luovuttaa. Päätettiin pitää Nipsun yksinoloajan maksimina alkuun neljä tuntia, ja pystyttiin näin onneksi tekemään koska tällä viikolla Joona pääsi aina iltapäivisin kotiin ja itse lähdin kotoa vasta puoliltapäivin.
Vaikka tilan rajaamista aina suositellaan eroahdistustapauksissa, päätettiin kokeilla, auttaisiko Nitalla pääsy koko asuntoon, kuten syksylläkin oli. Haukku oli nimittäin sellaista komentamishaukkua, todennäköisesti siinä suljetun olohuoneen oven takana. Käytävän äänistä Nita ei ole koskaan täällä ollessa välittänyt ja Joona ehdotti, voisiko se esim. luulla meidän olevan toisessa huoneessa sen suljetun oven takana. Lisäksi ajateltiin, että Nita voisi yksinollessaan haluta mennä meidän sänkyyn ja kokea sen turvallisemmaksi paikaksi.

viime viikonloppuna kirjoitin aineenopettajahaun ennakkotehtävää ja Nipsu olisi halunnut tulla viereen. Se on niin söpö! :3

Suureksi ilokseni vapaa pääsy joka huoneeseen toimi: tällä viikolla ääninauhat on olleet hiirenhiljaisia, eikä olla enää äänitettykään vain parin tunnin yksinoloja. Perjantaina riemu oli suuri, kun Audacity kertoi Nitan olleen yli viisi tuntia hiirenhiljaa!! :) Ihan mahtava juttu, oon niin iloinen. Pikkuhiljaa voitaneen siis alkaa pidentää yksinoloaikaa, joskin kuusi tuntia taitaa olla maksimi, minkä Nita joutuu yksin olemaan ylipäätään. Luultavasti se ensimmäinen viikko oli vain alkuhämmennystä, olihan se varmasti jännää olla ilman Nemoa täällä vaikka tuttu paikka onkin ja Nita osaa olla yksin myös ilman toisen koiran seuraa. Ehkäpä naapurikin vain luuli, etten olekaan vienyt Nemoa takaisin vaikka lupasin? Ja varmaan sekin vaikuttaa, että takana oli pitkä joululoma, jolloin oli aina joku kotona. Ihan loistava juttu :)

Muuten arki on lähtenyt sujumaan ihan hyvin. Ensimmäisellä viikolla Nita oli aika vaisu ja mietinkin, ikävöikö se pahasti Nemoa. Onneksi kuitenkin perjantaina päästiin lenkille Eetun, Unton ja Vekin kanssa - tuttujen koirakavereiden näkeminen selvästi piristi Nitaa ja tällä viikolla se on ollut jälleen oma pirteä itsensä :) Nemon kuulumisia olen kysellyt puhelimessa; se ei kuulemma taida pahemmin ikävöidä Nitaa ja vaikuttaa muutenkin onnelliselta, se jopa syö ahkerasti! Nemollahan on siis tapana jättää usein vähintään toinen päiväruoka syömättä, ja Joensuussa se söi vielä normaalia harvemmin. Nyt se syö kuulemma kotona joka aterian, mitähän sille on tapahtunut? :D Minulla on aina ajoittain kova ikävä rakasta luttanaspanielia, mutta lajintuntemukset ja muut opiskelujutut on vieneet ajatuksia muualle. Ja muutaman viikon päästä nähdään taas Nemonkin kanssa.

Päästiin myös Nitan kanssa ekaa kertaa tänä vuonna jäälle viikko sitten, kun käytiin Pyhäselällä lenkillä Josefinan kanssa, mutta jottei tästä(kään) tulisi kamalaa massapostausta, laittelen ne kuvat ensi kerralla >:)