Kesä loppuu

Perustylsä maisemakuva, mutta Mekrijärvi. Vika ilta.

No en innostunut kenttiksen aikana kirjoittelemaan :D Koneella kyllä tuli oltua mutta tein kaikenlaista muuta järkevää. Mm. päivitin kotisivuja, tai en päivittänyt mutta tein keskeneräistä Tulokset -sivua hurjasti eteenpäin! Toivon mukaan piakkoin pääsen julkistamaankin ne, niin kaikki meidän hohdokkaat ja vähemmän hohdokkaat saavutukset on yhdessä paikassa :D
Kenttäkurssi oli kyllä paras opintojakso ikinä. Ainakin tähän mennessä. Opin ja koin niin paljon, ja sain monta ihanaa muistoa mukaani. KIITOS. <3

Kesä alkaa olla lopuillaan. Elokuu on musta mukavaa aikaa, sillä on ihan oma tunnelmansa. Syksy tulee. Ei se haittaa, alkusyksy on kiva ajanjakso mutta sitä masentavaa pimeää kuraloska-aikaa en odota. Mutta voisi kesä silti vielä jatkua vähän aikaa. Tai jatkuuhan se, mutta kelit kylmeni tosi äkkiä! Toinen kenttisviikko oli jo paljon viileämpi kuin eka. Aika menee niin kamalan nopeasti. Tuntuu, että kesä vasta alkoi ja mulla oli pienenpieni koiranpennun pallero, ja nyt se on jo iso, pitkäjalkainen vekara.
Tämä kesä oli varmasti yksi elämäni parhaista, ellei jopa tähän mennessä paras. Aiempia hyviä kesiä oli viime kesä, ja kesät 2009 ja 2010. Vanhempia en oikein muista, mutta 2003 on jäänyt mieleen myös. Tämä kesä oli kuitenkin ihan erityinen. Se oli ensimmäinen kesä omassa kodissa, se kesä jolloin suurin unelmani kävi toteen. Collien kokoinen kesä. <3

Kuvat elokuun ekalta viikolta - uusissa lenkkimaisemissa lähellä kotia, sekä viikonloppuna käymässä kotona ja mökillä.

 Viime vuosina mulla on ollut ikävä taipumus kerätä kesälle kauheasti odotuksia - pitää ehtiä tehdä sitä, tätä ja tuota. Ehkä se juontuu siitä suomalaisten ihmeellisestä kesäsuhteesta - kun täällä Pohjolassa on lyhyt kesä, pitää ottaa siitä kaikki irti. Erilaisia mietteitä/suunnitelmia mulla oli tällekin kesälle, ja osa toteutuikin, toiset taas ei. Mutta ei se mua onneksi ihan kauheasti harmitakaan :D En ehtinyt ommella kuin yhden haalarimerkin kiinni haalariin (tai no, vielähän mulla on viikko aikaa ennen kuin syksy virallisesti alkaa), en nähnyt niin paljon tiettyjä kavereita kuin olisin halunnut tai päässyt olemaan mökillä niin paljon kuin olisin tahtonut.
Olen kuitenkin suorittanut kesäkuussa vaadittavat kirjatentit kesätuen saamiseksi (lukematta 5/5, kiitos uef!), tutustunut kotikaupunkiini vähän enemmän, löytänyt koirien kanssa aivan uusia, kivoja lenkkireittejä, lukenut Don Rosan koottuja ja Asterixia sekä aloittanut pitkästä aikaa uuden fantasiaromaanisarjan lukemisen, enkä ole lukenut pelkkiä koirakirjoja. Oon käynyt kavereiden kanssa uimassa ja sentään ollut siellä mökillä yötä, jopa kahdesti.

Ninja ui

Totta kai mulla oli myös Haltille joitain "odotuksia", tai suunnitelmia. Ihan kaikkea, mitä keväällä olisin ehkä kuvitellut sen tässä vaiheessa koulutuksellisesti osaavan, se ei vielä hallitse mutta en jaksa stressata siitäkään. Ei mulla todellakaan ollut tai ole mitään listaa siitä, minkä ikäisenä sen pitäisi mitäkin osata, mutta välillä ahdistu(i)n milloin mistäkin, kun "kaikki muut" osaa jo sitä, tätä ja tuota ja me ei vielä olla edes aloitettu opettelua.
Halti ei osaa vielä esim. juosta namialustalle tai pyöriä takajalat vadin päällä tai noutaa, mutta loppujen lopuksi se osaa tosi paljon asioita. Namin ja käsimerkin kanssa avustettuna tietysti, mutta hei, se on pentu. Halti osaa tulla kutsusta luokse, tulla perusasentoon ja seurata sekä vasemmalla että oikealla puolellani, mennä maahan, seistä, istua, olla paikallaan lyhyitä aikoja, ottaa katsekontaktia ja pyöriä etutassut vadin päällä. Se osaa kulkea kauniisti hihnassa, matkustaa rauhallisesti henkilöautossa, junassa ja bussissa, päästää irti käskystä, olla muutamia tunteja yksinään ja olla melko hyvin aloillaan harjatessa/tassupesulla/kynsiä leikatessa. Se leikkii hyvin ja on ahne. Yrittää, vaikkei aina ymmärtäisikään mitä siltä vaaditaan. Se ei luovuta ongelmatilanteessa vaan on sinnikäs ja reipas. Loppujen lopuksi tuo on ihan hyvin nelikuiselle pennulle, vai..?

Toisinaan Haltin toinenkin korva on jo oikeaoppisesti pään päällä :) Ilme muuttuu heti.

 Haltin sosiaalistamiseen olen tyytyväinen. Laskeskelin, että se on tavannut monta ystävällistä koiraa (edustettuina yli 10 erilaista rotua), kanin, kissan ja hevosen. Se on käynyt mitä erilaisimmissa paikoissa (kaupunki, maaseutu, metsä, pelto, tori, puisto, joenranta, juna-asema, eläinkauppa, kesämökki, agilitytreenit, hakutreenit, tokotreenit, möllitoko, sisähalli, ulkokenttä, eläinlääkäri, ravit ja ties mitä) ja nähnyt paljon normaaliin elämään liittyviä asioita - liikennettä, eri tavoin liikkuvia ja eri-ikäisiä ja -näköisiä ihmisiä, mönkijän, traktorin, maitorekan, junan, linja-auton ja mitähän vielä. Tällä hetkellä musta tuntuu taas siltä, että siitä tulee vielä hyvä ja tasapainoinen koira. <3

Ensimmäinen seisotuskuva, kun oli ne korvat oikein. Vähän vinosti otettu, mutta ihan jees.

 Niin, olen tosiaan stressannut varsinkin loppukesästä milloin mitäkin. Kuten juuri siitä, ettei se muka vielä osaa mitään tai jotain tiettyä juttua, minkä vaikka joku sisaruksista osaa. Tuntuu, että kesä on mennyt lähinnä ihmetellessä pentua: vau, ei vitsi, siinä se nyt vihdoin on! Mulla on kuin onkin ikioma collien pentu, ja olen äärettömän kiitollinen siitä. Uskokaa pois, tähän ihmettelyyn on todellakin mennyt aikaa :D Mutta ei se haittaa, ei meillä ole mikään kiire mihinkään.
Tavoitteita ja suunnitelmia toki on, mutta loppujen lopuksi nekin ovat melko auki. Vielä vuosi sitten ajattelin, että agility luultavasti tulisi olemaan sen collienikin päälaji mikäli terveystulokset sen sallivat, mutta enää en ole ollenkaan niin varma siitä. Mut on tässä collieporukassa aivopesty niin hyvin innostumaan pk-lajeista :D Jotenkin vain tuntuu välillä siltä, että agility on niin kauhean työlästä. Ja kallista. Opetteluun menee hurjasti aikaa, varsinkin joidenkin keppien ja kontaktien hinkkaamiseen. En halua 2on2offeja vaan haluan opettaa kunnolliset juoksarit ja pitää sekin juttu opetella opettamaan. Oon laiska. Nitan kanssa kaikki on niin helppoa. No, ei ne pk-jututkaan mitään superhelppoja varmasti ole opettaa, käsittääkseni jopa työläämpiä kuin agilityjutut. Tottikset. Maastot. Ilmaisut. Esineruutu. Mutta se on niin monipuolista ja niin siistiä! On tottikset, ja on ne maastot. Koiran itsenäinen työskentely. Collien rodunomainen koe. 

 Tokohan mua on enemmän tai vähemmän kiinnostanut aina, ja koko ajan oon ajatellut että ainakin sitä sitten Haltin kanssa tehdään koska sitä on niin helppo treenata yksinkin - ei tarvi välttämättä kuin sen paikan johon mennä ja pari kaveria häiriötreeniä varten. Ylipäätään jo vuosi sitten pennunhankintaprojektia aloitellessani tiedostin, että ei kaikki mene aina juuri niin kuin tahtoisi. Tiesin, että harrastaisin sitä mihin Joensuussa on mahdollisuus. Agilityyn on missä tahansa vaikea päästä ja pk-lajien vaatimukset on toistaiseksi vielä aika vieraat, mutta auto olis maastotreenejä ajatellen aika oleellinen. Toisaalta, kun tokosäännöt (ensi vuonna? vai sitä seuraavana?) pian muuttuu, en tiedä innostaako se mua enää niin paljon. Uudet luokat ja liikkeet ei ensivilkaisulla oikein napanneet, joten saa nähdä mitä siitä tulee.

 Mitään PK:hon tai agilityyn liittyviä juttuja en oo Haltin kanssa vielä varsinaisesti treenannut. Se on käynyt kaksi kertaa hakutreeneissä syömässä maalimiehiltä nameja, tehnyt yhden jäljen ja mennyt muutaman kerran putkesta läpi. Pikkuhiljaa ollaan aloiteltu namialustalle irtoamista ja olen opettanut Haltille sen perusasennon ja seuraamisen oikealla puolella nimenomaan agilityä ajatellen. Ja myös Nemon niskaongelmia ajatellen. Vahvasti vasemmanpuolinen koira on vaikea agilityssä ja rasitus on yksipuolista. Toistaiseksi oon ollut luvattoman arka lähtemään treenaamaan pk-juttuja yksikseni - tuntuu etten osaa mitään ja teen pian jonkun anteeksiantamattoman virheen jota sitten korjaillaan loppuelämä :D Ei vaan, en mä oikeasti virheitä pelkää - niitä tulee väkisin kaikissa jutuissa. Mutta haluan että joku osaavampi neuvoo itselleni uusien asioiden opettamisessa. Ja me varmasti vielä ehditään treenata. Kun miettii, että Nemokin aloitti agilityn 4,5 -vuotiaana ja oli periaatteessa puolessatoista vuodessa kisavalmis, Haltin kanssa ei ole mitään hätää. Todellakaan.

 Tottis/tokojuttuja ollaan kuitenkin treenattu alusta asti ja siihen mennessä kun se päälaji löytyy, ehditään rauhassa opetella kaikkea yleistä, kuten seuraamista, paikallaoloa, jääviä liikkeitä jne. Pk-tottis ei ehkä muutu ihan heti kuitenkaan, vaikka tokon säännöt muuttuu? Ja musta on kiva päästä kokeilemaan kaikkea. Kokeilemallahan se selviää, mikä olisi eniten juuri Haltin juttu ja edelleen kaikki on kiinni mm. siitä kulkemisesta ja treenipaikoista. Varmasti ne alemmuuskompleksit (kaikki muut osaa jo..) ja ahdistukset tulee vielä, mutta tällä hetkellä fiilis on hyvä. Ei tule huono omatunto siitä, jos yhtenä päivänä jää treenaaminen vähiin jos ei huvita. Haluun kuitenkin, että kun lähdetään treenaamaan, oon itsekin mukana siinä täysillä ja ilolla.

 Ja sanonpa vain, ties monennenko kerran, että mulle arjen sujuvuus on ensisijaisen tärkeää. Mua ärsyttäisi varmasti paljon enemmän, jos Halti ei osaisi olla tassupesulla tai kuivatessa paikallaan kuin se, että se ei vielä osaa jotain liikkeestä maahanmenoa. Ihan oikeasti, Nemon kanssa kaikkea inhottavaa kokeneena koiran helppoutta arjessa osaa arvostaa. Siinä tilanteessa, kun koira karkaa silmiesi alla pihasta, juoksentelee pitkin metsiä karkuun eikä ota huutoja kuuleviin korviinsa, kun itket ja kiroilet kävellessäsi sen perässä tai kun se rähjää lenkillä toisille koirille, niin siinä tilanteessa ei lohduta mitkään sertit, ropit tai luvanollat. True story. Olen tosi ylpeä Haltin käytöksestä jo nyt ja toivon että saan jatkaa sitä olemista.. Toivon niin, että siitä kasvaa yhtä helppo koira kuin Nitasta. 

Koirat sai junassa kaverin :D Tyypin omistaja nukkui eikä puhunut suomea, mutta kaveri oli oikein ystävällinen.

Moi! Kuka sä oot?

 Treenijuttujen lisäksi oon stressannut jopa niinkin turhaa asiaa kuin blogin päivittämistä :--D Nyt kun Halti tuli, mun kaikki koiraharrastaminen on aktivoitunut taas ihan hirveästi ja tuntuu, että jos en kirjoita kaksi kertaa viikossa, kaiken kertominen ei mahdu. Naurettavaa. Kun siinä kotisivujen päivitystä tehdessä kaivelin vanhasta blogista jotain näyttelyarvosteluja, kiinnitin huomiota että siellä päivitystahti oli ehkä kaks kertaa kuukaudessa. No okei, silloin ei kisattu kerran kuussa vaan käytiin viikoittain treeneissä ja aina välillä näyttelyssä tai mätsärissä, mutta silti Loppujen lopuksi tää blogin päivittäminen on yllättävän työlästä. Kirjoitan pitkiä postauksia, käsittelen ja pienennän kuvat ja lataan ne Photobucketiin josta linkitän tänne. Ja ennen kaikkea, kirjoitan ensisijaisesti itseäni varten. Vanhoja blogipostauksia on joskus tuskaa lukea, mutta yleensä se on mukavaa. Päätin siis, että paitsi treenaamisesta, en stressaa blogin päivitystahdistakaan. Kirjoitan, kun opiskelulta ja koirien ja perheen kanssa olemiselta jää aikaa.

 Tällä viikolla tulee tasan vuosi siitä, kun pakattiin tavarat, polkupyörät ja koirat Joonan kanssa pakettiautoon ja muutettiin Joensuuhun. Ensimmäinen vuosi täällä toi tullessaan paljon uutta ja jännittävää, stressiä ja surua, mutta onneksi enimmäkseen iloa ja valoa. Uusia ystäviä, treenikavereita ja koiratuttavuuksia. En välttämättä olisi vielä silloin vuosi sitten uskonut, että seuraavana syksynä minulla on vihdoin oma collie. Tai ehkä olisin, mutta tuntui se silloin vielä tosi kaukaiselta. Mulla on luonnollisesti edelleen ikävä Nemoa, mutta ei enää ihan niin pahasti kuin keväällä. Halti täyttää jollain lailla sen paikkaa, vaikka ei tietenkään tullut sen tilalle. Nitakin vaikuttaa paljon pirteämmältä kuin silloin kevättalvella yksin ollessaan. Voi että muuten tahtoisin Nipsun kanssa agilityyn! On ikävä nimenomaan sitä Nitan kanssa liitelyä. Haluun päästä juoksemaan sen kanssa radalle, näkemään kuinka se hymyilee siellä. Meidän toisesta luvanollasta tulee muuten tänään vuosi. <3

Toivottavasti tästä syksystä ja talvesta tulee mukavampi kuin edellisestä - vaikka pimeä aina masentaakin minua mikäli lumentulo viipyy liian kauan, toivon että pieni musta skotlantilainen tuo valoa kaamokseen. (Tai luultavasti se kehittää kamalan murkkuiän, mutta tuleepahan sitten sekin koettua :D) Syksyn tulolle ei kuitenkaan mitään voi, joten otetaan se vastaan. Kiitos kesä 2014!

<3