Miksi juuri Halti?

Koiranhankintapohdinnat jatkuu vihdoin! Viimeksi kertoilin miten päädyin ottamaan juuri collien ja nyt olisi luvassa tarinaa siitä, miten juuri Halti päätyi minulle.
Kuten sanottu, olin päättänyt että tahtoisin ensisijaisesti harrastuskoiran. Tai no, ensisijaisesti mulle kaikki koirat on perheenjäseniä ja sujuva arki tärkeämpää kuin kisamenestys. Mutta you get the point. Abivuoden keväällä, kirjoitusten jäätyä taakse, aloin sitten viimein perehtyä colliekasvattajiin kunnolla uudestaan, tällä kertaa ihan vakavissani ja omat ajatukset selkeinä sen suhteen, mitä tahtoisin koiralta ja kasvattajaltakin. Koska olin saanut tietää, että collieissa esiintyy surullisen paljon mm. ihmis-, ääni-, alusta- ja luoja ties mitä arkuutta, huonoa hermorakennetta ja liian vähän moottoria, ”lapasuutta”, oli selvää että tahdoin koiran kasvattajalta, joka panostaa ensisijaisesti luonteeseen jalostustyössään. 

Haltin mummo Riia

Musta näytti siltä, että tämä korreloi sen kanssa, harrastiko kasvattaja koiriensa kanssa pk-lajeja/tokoa/agilityä ja siinäpä ne kennelvaihtoehdot sitten karsiutuivatkin lähes yhden käden sormilla laskettavaksi. Uskon, että hyvä harrastuskoira on luonteeltaan mukava myös arjessa (kukapa nyt haluais hermoheikkoista ääni/alusta-arkaa koiraa..) ja niinpä mun kriteereissä painoi myös se kasvattajan harrastuneisuus: kun koirat on koulutettu kilpailutasolle, luonteesta ja koulutettavuudesta on näyttöä ja näitä ominaisuuksia voi arvioida jatkojalostuksen kannalta. Lisäksi valinnassa painoi sekin seikka, että kukaan meidän aiempien koirien kasvattajista ei ole pitänyt meihin yhteyttä pennun myynnin jälkeen, ja niinpä halusin nyt että mulla olisi se kasvattajan tuki koko koiran loppuelämän. Koska tahdon itsekin harrastaa koiran kanssa ja kyseessä on mun ihka ensimmäinen pennusta asti oma harrastuskoira, tarvitsisin sellaisen kasvattajan joka on kiinnostunut kasvateistaan ja jolta voi kysyä apua ja saa neuvoja myös sen kouluttamisen kanssa. 

Oikeastaan jo silloin vuonna 2012 Irokon kennel jäi positiivisesti mun mieleen. Muitakin harrastavia colliekasvattajia toki katsoin ja heidänkin koiristaan pidän, mutta jokin Haltin kasvattajan kohdalla yksinkertaisesti klikkasi ja palasin aina uudelleen heidän kotisivuilleen, tutustuin pentusuunnitelmiin ja tutkin näiden koirien sukuja. Välivuoden siinä vielä mietiskelin, lueskelin SCY:n foorumia paljon ja sitten kesällä 2013 päätin, että tuo on se paikka josta koiran haluan. Johanna harrastaa ja kilpailee koiriensa kanssa pk-lajeissa ja tokossa, olin kuullut pelkkää hyvää ja kasvatusfilosofia puri. Mähän en ollut ikinä aiemmin ottanut yhteyttä kehenkään kasvattajaan eikä mulla totta puhuen ole kovinkaan kauaa ollut selkeää käsitystä, miten koira ylipäätään hankitaan xD Kepan tullessa mua ei ollut, Veeti hankittiin juuri niin kuin ei missään nimessä saisi, Nita vaan tuli ja Nemon kohdalla asian hoiti sisko ja isä, itse olin kuitenkin vasta 11.

Viime heinäkuussa -melkein tasan vuosi sitten!- laitoin lopulta Johannalle sähköpostia, kerroin itsestäni ja kysyin, voisinko tulla käymään ja katsomaan koiria. Sopihan se, ja siinä syksyllä sitten viestiteltiin enemmänkin ja kyselin kaikkea. Sain tietää, että Joensuussa asustelee muutama Irokon kasvatti ja sainkin Raisan (I. Quartz) omistajan Sarin sähköpostin ja kysyin, saisiko sitä tulla katsomaan. Sari kutsui minut heti katsomaan aktiivisen collieporukan treenejä ja siellähän niihin Johannan kasvatteihin sitten tutustuinkin :D Marraskuun alussa pääsin vihdoin kennelvierailulle ja voi vitsi että olin innoissani! Kyselin kaikenlaista, sain nähdä koirien tottista ja juteltiin vaikka mitä. Ennen kaikkea pidin kovasti näkemästäni ja ennestään hyvä käsitykseni vain vahvistui.  

Ekoista collietreeneistä, joita olin viime syyskuussa katsomassa.

Vielä viime kesänä en edes tiennyt, milloin voisin koiran oikeasti ottaa mutta alustavasti olin miettinyt, että aikaisintaan ensi vuonna, jolloin voisi muutenkin olla hyvä aika – olisin jo sopeutunut uuteen kotikaupunkiini ja opiskeluihini, mutta opiskelut olisivat kuitenkin vielä aika alussa joten elämäntilanne olisi vielä monta vuotta vakaa. Olin vähän alustavasti miettinyt kesälle/syksylle 2014 suunnitteilla olevaa Raisan siskon pentuetta, mutta valitettavasti koira oli yllättäen menehtynyt syksyllä. Johannalla vieraillessani sitten kysyin, minkälaiset suunnitelmat ensi vuodelle olisivat ja sehän oli Raisan ja Timin pentue, jonka olisi pitänyt toteutua jo loppuvuodesta 2013, minkä takia se olisi ollut alunperin liian aikaisin mulle. (Raisa kuitenkin venytti juoksujaan, mikä oli huippua!) Hyvältä kuulosti sekin, ja totesin että jos mulle suostut pennun myymään niin totta kai otan - ilmeisesti olin antanut itsestäni ihan hyvän käsityksen :>

Silloin marraskuussa siis jo alustavasti sovittiin, että tästä pentueesta voisi mulle pentu tulla ja tammikuussa se varmistui. Kävin talvella katsomassa Raisaa kotonaan ja sain jopa tehdä sen kanssa vähän tottista (mitään en kyllä osannut xD). Jälleen pidin näkemästäni ja asia tuntui vain niin oikealta. En oo mikään maailman hengellisin ihminen, mutta uskon että kaikella on tarkoitus. Eikö se muka tunnu kohtalolta, että kun se eka vaihtoehto jota mietin, ei voinutkaan toteutua, Raisa venytti juoksujaan helmikuulle, jolloin pennut syntyivät huhtikuussa ja olivat luovutuksessa touko-kesäkuussa, juuri täydellisesti kesän alussa mulle? Ja että sieltä tuli KOLME tricoloururosta. No, sitä jolla oli eniten valkoista naamassa en saanut mutta trikkiuros mikä trikkiuros <3 :D

Muistan, kun pennut syntyi keskiviikkona 9. huhtikuuta. Laskettu aika oli vasta 11.4, olin lukenut koko päivän hulluna mantsan kirjatenttiin ja saanut sen kuivan opuksen loppuun. Olin yksin illalla kotona ja vielä mietin, menisinkö ennen nukkumaanmenoa koneelle ja menin sitten kuitenkin. Sitten Facebookista lävähtää naamalle kuva kuudesta vastasyntyneestä pennusta, olin silleen O___O NYTKÖ NE SYNTYI ja luin vaan kuvatekstin kohtaa ”3 tri urosta, 2 tri narttua ja yksi mustavoittoinen merle narttu” yhä uudelleen. Sieltä tuli trikkejä uroksia, sieltä tuli trikkejä uroksia, yksi varmasti riittäisi mulle!!! En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut, voi äöääöää olin niin onnellinen <3 Mulle tulisi ihan oikeasti oma collienpentu! Sinä iltana meillä soi repeatilla täysiä On Top of the World.

 Pennut olivat syntyessään isoja mötkäleitä ja kasvoivat hyvin; kun ne olivat reilu viisiviikkoisia, kävimme Joonan kanssa niitä katsomassa. En ollut ikinä aiemmin nähnyt niin pieniä collienpentuja ja voi että ne olivat suloisia! Sydän suli, kun mentiin pentuhuoneen ovelle niitä katsomaan ja pallerot alkoivat heräillä, yksi uros tuli vanerin laidalle pomppimaan takajaloillaan <3 Raisa kävi syöttämässä ne ja sitten päästettiin riiviöt olohuoneeseen. Oli hulinaa, pentuja tuntui olevan joka puolella! Aika pian tulikin puheeksi se tärkeä juttu, mikä näistä voisi muuttaa meille. Kuvien perusteella olin tykästynyt eniten isoimpaan poikaan, "pikkurastiin", varmasti ihan siksi koska sillä oli kuonossa valkoinen viiru :D Se oli kuitenkin luonteeltaan tosi dominoiva, egoa löytyi ja se oli myös toisen uroksenottajan suosikki. Toinen pienistä pojista, Sälli, oli kasvattajan itsensä suosikki ja suunapäänä menossa uusiin paikkoihin. Pienin pojista (ihan Pikkupoika) oli rakenteeltaan kevyempi kuin isoin poika ja voisi siten olla agilityyn hyvä (vaikka mulla ei ole mitään pakkoa, että siitä täytyy tulla juuri agilitykoira) ja leikki tosi hyvin, raivolla roikkui lelussa :D Kaikki urokset olivat kuitenkin olleet koko ajan hyvin tasaisia; leikkisiä, avoimia ja uteliaita.

Halti ja Sälli

Vietiin pennut sitten pareittain pihalle, ne ei olleet sateisten kelien vuoksi aiemmin ulkona olleetkaan. Isoin poika meni merlenartun kanssa ja se oli vähän hidas lähtemään liikkeelle, muttei kuitenkaan hermostunut uudesta tilanteesta, istui vain rennosti ihmetellen paikallaan :D Toisena otettiin Sälli ja Pikkupoika ja ne olivat kaikista kuudesta rohkeimmat, lähtivät heti liikkeelle pihalla ja tutustuivat uteliaasti ihmetellen ympäristöön. Välillä kahviteltiin ja juteltiin ja käytiin katsomassa isoja koiria, ja lopuksi meiltä kysyttiin nousiko jotain suosikkia. Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että pienet pojat olivat meidän lempparit, mutta kaikki olisivat yhtä tervetulleita. Viikon päästä sitten päätettäisi lopullisesti, kuka menisi mihinkin. Lopuksi, pentujen herättyä unilta, mentiin vielä sisälle leikittämään niitä. Riehutin uroksia vuorotellen rätillä, ja pikkupoika makoili selällään mun polvien edessä, huitoen hassusti tassuillaan lelua :D Sitten se nousi istumaan mun viereen, huitoi taas käpälillään, haki katsekontaktia ja yritti hyppiä vasten. Johanna nauroi, että ”se kommunikoi sun kanssa!”

Isoin poika, nykyisin Jymy :)

 Sen viikon sitten asiaa mietin enkä todellakaan olisi itse osannut päättää jos olisin saanut ihan vapaasti valita. Sanoinkin jo siellä käydessä, että tuntuisi paremmalta jos joku muu valitsisi pennun mulle, mutta kasvattaja sanoi että paras olisi valita yhdessä niin, että pentu tuntuisi omalta. Mun piirtopääaddiktio nosti taas rumaa päätään, mutta tajusin itsekin että se oli vain sitä samaa ihastuksen tunnetta, joka tulee aina kun näen piirtopäisen collien tai sheltin, oli väri mikä hyvänsä. Ja olisi muutenkin järkevää, ettei meille tulisi sitä kaikkein kovapäisintä ja dominoivinta urosta – vaikka lähtökohdat Nemoon verrattuna ovat ihan erilaiset, kyseessä on kuitenkin mun eka ihan oma koira. Pyörittelin pentuja sen viikon päässäni, ja kyllä se Pikkupoika vain kuitenkin mielessä poltteli – juuri se pieni, joka lopussa oli kommunikoinut mun kanssa niin söpösti. Pennut kävivät terveys- ja silmätarkastuksessa, saivat sirut sekä viralliset nimet, ja lauantaina 24.5. vihdoin selvisi, kuka menisi mihinkin. 

Mustat tytöt Salma ja Pinna

 Alkuperäiset arviot pitivät paikkansa, kun viikonloppuna Johannan kanssa juteltiin puhelimessa. Näillä näkymin Sälli jäisi kasvattajalle, Pikkurasti menisi Paulalle Lappeenrantaan ja meille tulisi siis Pikkupoika, jos vain huolisimme. Huokaisin puhelimeen: ”voi ihanaa, juuri sitä me ollaan koko viikko mietittykin!” Ja kaikki olivat tyytyväisiä, jee :) Seuraavana perjantaina sitten haettiin pentu kotiin. Kun mentiin sisälle ja pennut pääsivät takapihalta sisään, tuntui kuin pieni ahmalauma olisi hyökännyt - pallerot olivat kasvaneet kahdessa viikossa hurjasti, ne hyppivät ja purivat ja raapivat hulluna! :D Käytiin läpi pentujen epävirallinen pentutesti, jonka eräs toinen colliekasvattaja oli tehnyt, juteltiin kaikenlaista ja allekirjoitettiin kauppasopimus. Pikkupoika oli saanut nimekseen Irokon Riality Bites. Siinä ei ole kirjoitusvirhettä, vaan kaikkien pentujen nimissä on jokin "Ria", niiden mummon Riian mukaan, johon yhdistelmä linjaa. Hyvä nimi tälle opiskelijaperheen pennulle. Todellisuus puree. Riiallisuus puree. (Mitä en pane pahakseni, Riia on superhieno.) Tämä pentu tosiaankin puree pikku naskaleillaan ja kovaa!

 Mistä sitten kutsumanimi Halti? Keksin sen oikeastaan jo viime syksynä. Mähän olin tosi monta vuotta silloin ala- ja yläasteella sitä mieltä, että mun colliesta tulee Tico. Mutta sitten ystäväni Emmin toisesta cavalierista tuli Tico ja vaikka se ei olisi Emmiä haitannut, olis se nyt vähän pöljää ollut antaa sama nimi :D Ja Tico on muutenkin pienen koiran nimi. Mulla oli siis monta vuotta kriisi päällä – en millään keksinyt hyvää nimeä! Halti sitten vain tuli jostain viime syksynä, musta se on ihana nimi. Rakastan luontoa ja erityisesti Lappia. Joona sanoi kuitenkin jo silloin syksyllä vierastavansa Halti-nimeä ja mietittiin sitten muitakin vaihtoehtoja.

Keväällä tehtiin lista jääkaapin oveen, josta sitten viivailtiin huonoimpia yli. Siinä oli mm. Jero, Taavi, Riemu, Tuisku, Pyry (talvi, lumi joita myös rakastan..) Kiilo (toinen tunturi, Saariselän Kiilopää), Kiide, (kiitää, nopee..), Roope sekä siskon ehdottamat Piki ja Pepe. Pisimpään Halti, Roope, Riemu, Tuisku, Piki ja Pepe. Olin kyllä jo talvella sanonut Joonalle, että jos ei keksitä parempaa niin sitten siitä tulee Halti – vaikka moni kaveri sanoi, että se on lapinkoiran, huskyn tai vähintään merlen nimi. Piki ja Pepe sitten karsiutui, samoin kuin Tuisku hankalan tavutuksensa vuoksi. Riemun voisi säästää myöhemmäksi jollekin tulevalle koiralle, koska se käy myös nartulle. Roope-nimen tajusin tosi myöhään, kun jotenkin olin ajatellut että se on kamalan tavallinen/yleinen ja samaa sanoi pari kaverianikin. Toisaalta, en itse tunne yhtään Roope-nimistä koiraa joten kai ne on yleisiä just niillä takapihojen kotikoirilla. Roope olisi hyvä nimi Don Rosa -fanin koiralle. Ja myös siksi sopiva, koska eräs parhaista Rosan Roope-tarinoista on Unelmoiden läpi elämän, The Dream of a Lifetime. Tää pentuhan kun on mulle Dream of a Lifetime.

Kun käytiin katsomassa pentuja silloin viisiviikkoisina, Pikkupoika ei mun mielestä ollut yhtään Haltin näköinen, joten mulla oli edelleen kriisi. Halti, Roope, mikä, apua? Yllättäen sitten Joona sanoi, että mieluummin Halti. Olin ihan että say what, Haltihan oli sen mielestä huono. Roope oli kuulemma liian ihmisen nimi (? :D voihan sekin vaikuttaa että Joonasta itsestään piti tulla Roope alunperin). Kysyin sitten, että onko parempaa ehdotusta eikä tullut mitään. Kysyin, voisiko se sitten olla Halti. ”No jooo…” – Okei, se on siis Halti! Se koko ajan listan ylimpänä keikkunut vaihtoehto.

Eipä se Roopekaan huono olisi ollut ja olis Joonakin siihen varmaan tottunut, mutta Halti on hyvä ja musta sille sopiva. Joku toinen koira voi sitten joskus olla Roope. Eikä tule ainakaan yhtään samannimistä rotutoveria vastaan! Ja monet on sanoneet että Halti on tosi kiva nimi. Ja Halti se on. Joskus me mennään yhdessä käymään Haltitunturilla. Multa löytyy jo Haltin talvitakki ja reppu. Minun ihana pikkuinen kotihaltiani. Tunturihaltia. Lappi <3 

31.5. - unelma viimein toteutunut! Olin maailman onnellisin tyttö - oma pentu!

 And they lived happily ever after. Mutta vaikka tämä onkin erään tarinan onnellinen loppu, se on tietenkin myös toisen, vielä suuremman tarinan alku. Tulevaisuus näyttää, mitä yhteisestä elämästä ensimmäisen oman collieni kanssa tulee, ja me otetaan se vastaan innolla.