Aloitus ja ajatuksia agilitystä

Aloitettiin tosiaan Haltin kanssa viikoittaiset agilitytreenit pienryhmässä PoKSilla. Haltihan ei ikänsä vuoksi vielä pitkään aikaan tee kontakteja tai keppejä eikä edes hypi aitoja kuin ihan matalilla rimoilla tai bumpereilla, mutta toivottavasti nyt ryhmätreeneissä saadaan meidän molempien liikkumista ja linjoja radalla kehitettyä tämän vuoden aikana :) Meidän ryhmässä on kaksi kouluttajaa, joista toinen on mulle collieporukan kautta ennestään tuttu. Ryhmässä on yhteensä kuusi koiraa ja aikaa puolitoista tuntia, mikä on aika luksusta! Hyvin ehditään paneutua kaikkiin koiriin.

Ekalla kerralla harjoituksissa oli pieni U:n muotoinen rata, jossa oli rengas, pituus, muuri sekä hyppyjä, joiden rimat olivat eri korkeuksilla, sillä ohjaaja halusi nähdä kuinka koirat arvioivat hyppynsä. (Haltilla oli bumpereita tai pelkät siivekkeet.) Nauratti, kun ohjaaja kysyi että onko se tehnyt rengasta, pituutta ja muuria ja vastasin kaikkeen että ei, ei ja ei. Haltihan on ihan vauva! Mutta hän sitten vain kehui, että tuo on tosi hyvä koska valitettavasti näkee niitäkin jotka vetää jo tämän ikäisellä koiralla ihan täysiä ratoja. Aluksi Halti siis opetteli matalan renkaan ja muurin sekä lyhyen pituuden yksittäisenä ja itse radan suhteen harjoiteltiin lähinnä irtoamista, palkka oli kouluttajalla. Ihan kivasti meni! :)

Lisäksi aloiteltiin boksin opettamista. Halti opettelee siis juoksukontaktit kehikon avulla (: Tämä siksi, koska en ole ikinä oikein innostunut 2on2off-kontakteista. Ne tuntuu mulle vieraalta, koska Nemolla ja Nitallakin oli juoksukontaktit; olkoonkin, että ne oli "vanhanaikaiset"/herran haltuun -mallia, mutta pääsääntöisesti ne ainakin Nitalla toimi :D Pysäytyskontaktit ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta, koska mun tekee vähän pahaa katsoa kun isot koirat rysäyttää esim. A:lta täydestä vauhdista pysähdyksiin. Lisäksi peruuttamalla korjaaminen on ehkä maailman typerin syy ottaa kisoissa hylky (esim. tilanteissa, joissa ohjaaja omalla liikkeellään vaikka ihan vahingossa viestii koiralle, että peruutapas takaisin asentoon kontaktille). Ja tavallaan 2on2offit on pysähtymisen takia myös vähän ristiriidassa agilityn idean kanssa, vähän kuin pöytäkin. Täydestä vauhdista pysähdyksiin ja taas täyteen vauhtiin. Toisaalta pöytä on esteenä sinänsä ihan hyvä koiran "hallittavuustesti" radalla (kun ei voi paahtaa vaan reikäpäisenä menemään) enkä tykkää lajin nykysuuntauksesta, jossa ihanneajat on aivan käsittämättömän alhaisia ja vauhti kasvaa jatkuvasti. Mitä järkeä, kun joka tapauksessa nopein nolla voittaa?

Mutta joka tapauksessa, 2on2offit ei vaan tunnu mulle luontevalta opettaa :D Jo joskus alkuaikoina Nemon ja Nitan kanssa kisatessa ja kun pysäytyskontaktit tuli muotiin ja olivat uusi juttu, muistan miettineeni kisaradan laidalla, eikö koiraa voisi opettaa vain osumaan sillä vaadittavalla yhdellä tassulla kontaktille eikä pysähtymään. Silloin pyörittelin mielessä jonkinlaisten rimojen tai vaikka bumpereiden laittamista kontaktipinnan rajoille ja pohdin, eikö se jäisi koiralle lihasmuistiin ihan yhtä lailla. Päässäni oli siis eräänlainen boksin esiaste silloin :D Jossain vaiheessa lueskelin paljon Trkmanin juoksukontakteista, mutta joskus vuosi-puolitoista sitten löysin boksitekniikan ja tajusin että voilà, siinä se! Tuntuu loogiselta ja itselle sopivalta, joten lähdetään nyt ainakin yrittämään näin :)  

Onhan 2on2off toki varma tapa opettaa kontaktit enkä voi tietää, toimivatko juoksukontaktit Haltilla. Näin etukäteen on vähän sellainen olo, että erityisesti puomi voi olla haasteellinen joten saa nähdä, miten onnistuu sen suhteen. Tosin se on loivuutensa takia sellainen este, jolle voisin 2on2offeja kokeillakin. Mutta juoksukontakteja ainakin yritetään kovasti, innolla odotan kuinka käy! :) Onneksi myös ryhmämme kouluttaja on asiasta innoissaan; päästään Haltin kanssa "koekaniineiksi" koirana, joka opetetaan juoksemaan alusta saakka eikä esim. pysäytysten tilalle. Sille ole koskaan edes naksuteltu 2on2off -asentoa. Edistymisestä toki kirjoittelen aina kun sellaista tapahtuu ja yritän joskus saada vaikka videotakin blogiin, mutta en voi kauheasti luvata koska oon vähän huono muistamaan videoida treenejä, enkä edelleenkään osaa editoida klippejä...

Joululomalla tein boksit n. 2 mm:n paksuisesta puurimasta, kaksi kappaletta sekä A:n isoja kontakteja että puomin kapeita. (Suurkiitokset materiaaleista appikokelaalle & kokoamisideasta isille!) Ajatuksena olisi opettaa ensin A:n kontaktit koska ovat isompana varmaan helpommat koiralle, ja kun ne ovat kunnossa, puomin kontaktit. Ensimmäisellä kerralla laitettiin boksin nurkkiin purkit korokkeiksi, jotta Halti tajusi hypätä kehikon sisälle. Minä lähetin koiran ja toinen ohjaaja oli meitä vastapäätä boksin toisella puolella naksuttamassa ja palkkaamassa. Hienosti sujui ja vaikeutettiin ottamalla purkit pois, jolloin boksi oli maassa. Muutaman kerran Halti vain ravasi boksin läpi, mutta enimmäkseen osui hienosti laukalla keskelle. Mä en ennestään edes tiennyt, että boksissa kannattaa/pitää vaatia sitä laukkaa, luulin että riittää vaan jos se ylipäätään osuu boksiin. Toisaalta ihan fiksu ajatus, niin koiralla on jokin selkeä juttu, mitä se tietää siltä vaadittavan.

Vuoden toisissa treeneissä 14.1. olin yksin O_O. Kouluttajistakin oli paikalla vain toinen, joten Haltin kanssa saatiin todellista teho-opetusta. Tehtiin tosi vaikeaa valssirataa, olin ihan huono! :DD Nitan kanssa olisi onnistunut varmaan heittämällä, mutta Halti on niin nopea ettei mulla ollut mitään toivoa. Ei saatu kamalasti onnistumisia, ja vähän harmitti kun ei tehty kumpaakaan valssiharjoitusta niin pitkään että niitä olisi tullut, mutta fiksu päätös, koska Halti väsyi toistojen määrään. Tästä huolimatta oli oikeasti hyvät treenit! Hienoa kun saan hyviä neuvoja ja katsotaan tarkasti, mitä mä siellä radalla oikein sekoilen.

Näiden treenien jälkeen tuntui ekaa kertaa vuosiin siltä, että tämähän on ihan jäätävän vaikea laji! Mulla on käsissä niin nopea koira, että omaa ohjaustyyliä pitää muuttaa todella rankasti siitä, mihin se Nemon ja Nitan kohdalla jäi. Ja sen myötä mulla on ihan hirveästi muistettavaa, mm. näistä treeneistä tällainen lista:
- Älä taputa. Kuulemma Haltille on ihan turha taputtaa huomion kiinnittämiseksi, koska se ei ole spanieli, joten se kyllä keskittyy mun ohjeiden kuuntelemiseen :D Olit Melkku taas oikeassa!
- Älä yritä juosta lujempaa kuin koira, lähetä sitä, treenaa irtoamista. Halti on niin nopea, että mun on pakko olla ohjauksessa oikea-aikainen. Mulla ei oo mahiksia juosta lujempaa kuin juokseva lassie™. Se pitää oikeasti opettaa irtoamaan.
- Jalka lähettää, jalkojen liike muutenkin oleellista, koirat katsovat sitä. Tää pitää muistaa yrittää pitää mielessä, oon niin tottunut ajattelemaan vain rintamasuuntaa.
- Mieti koiran linjoja äläkä omia juoksulinjoja. Älä ohjaa esteitä, vaan linjoja. Huh hei, tämä vasta vaikeaa onkin! :D Ja miten sen muistaa radalla?

Treenien lopuksi kouluttaja kuitenkin sanoi, että meillä molemmilla on lajiin hyvät eväät ja ainekset kasassa, ja että hyvä tulee. Mun ohjauksessa näkyy tosi paljon vanhojen koirien vaikutus ja kuulemma jokaiselta koiralta jää ohjaajille joitain juttuja ohjaustyyliin, mutta se on ihan ymmärrettävää. Omalla ajalla pitää treenata sekä vedätyksiä että erityisesti lähetyksiä eri kulmista.
Mietin kyllä, että kannattaako näin nuoren/alussa olevan koiran kanssa vielä harjoitella jotain supervaikeita ohjauskuvioita, kun se ei ole missään nimessä oikeasti edes estevarma? Toisaalta, Halti (ja ennen kaikkea minä!) oppii joka tapauksessa nyt alkuvaiheessa kuitenkin lähinnä niitä ohjauksia ja liikkumista radalla, niin kai se niinkin onnistuu. Omatoimitreeneissä sitten vahvistetaan niitä yksittäisiä esteitä ja lähetyksiä.
Tää ei oo helppo laji eikä aina voi onnistua, mutta kärsivällisyys palkitaan. Me opitaan ja yritetään! 

Kattokaa kuinka ihana koira mulla on! Se piirsi/jolkotteli mulle sydämen peltoon! <3
Eikö olekin ihan selvä, eikö? :D

Vuosi pakettiin

Vuoden viimeisessä postauksessa laitetaan perinteisesti vuosi pakettiin. Katsaus kuluneeseen vuoteen, suunnitelmat tulevaan. Vuosi vuodelta se tuntuu vain vastenmielisemmältä. Nyt joku sanoo, ettei sellaista ole mikään pakko kirjoittaa vaikka joka koirablogissa se löytyykin. Ei ole ei, mutta toisaalta on ihan kiva tiivistää vuoden aikana tapahtunut. Ja miksi se musta tuntuu jotenkin vastenmieliseltä, niin ihan siksi, koska mussa asuu pieni pessimismiasenne, joka sanoo ettei kannata suunnitella liikaa. Ei kannata iloita etukäteen, koska sit tulee kovaa ja korkealta alas. Ja kun ei aseta tavoitteita liian korkealle vaan vähän alakanttiin, tuntuu vielä mahtavammalta kun ne saavuttaa ja pääsee vähän ylikin niistä.

Voin kertoa että tänä vuonna tuntuu vielä vastenmielisemmältä. Kaikki mikä tapahtui alkuvuodesta, keväällä ja kesällä, tuntuu nyt todella kaukaiselta.
Vuoden 2014 piti olla mun elämän paras vuosi. Opiskelu ja elämä kunnossa, henkinen tasapaino parantumassa koska tänä vuonna unelmia kävisi toteen. Lokakuuhun asti 2014 olikin juuri sitä, mutta syksy toi tullessaan suuren surun ja elämä syöksyi mustaan, pohjattomaan kuiluun. Tämän vuoden aikana rullasin vuoristoradalla koiranomistajan ylimmästä onnesta suurimpaan suruun.

Mitäpä viime vuonna kirjoitin ensi vuoden tavoitteista ja haaveista? En edes mitään varsinaisia tavoitteita, kuten jotkut listaavat kisatuloksia ja titteleitä hyvinkin yksityiskohtaisesti. Haaveilin, että voisin käydä Nitan kanssa muutaman kerran kakkosluokassa kisaamassa ja että Nemokin saisi sen viimeisen puuttuvan nollansa ja pääsisi sertin kanssa kakkosiin. Haaveilin, että päästäisiin Nemon kanssa pitkästä aikaa näyttelyyn ja kaikkien näiden harrastusjuttujen ylitse toivoin, että koirat pysyisivät tänä vuonna terveempinä kuin edellisenä.
Ja vaikken sitä blogiin kirjoittanutkaan, niin ennen kaikkea vuosi sitten haaveilin, että suurin unelmani toteutuisi ja minusta tulisi seuraavana keväänä pitkäkarvaisen collien omistaja. Siihen aikaan Halti oli vielä vain haave kasvattajan, toisten pennunodottajien sekä muiden asianosaisten ajatuksissa.

<3 syksyllä 2010

Agilitytavoitteet täyttyivät vallankin yli odotusten. Nita starttasi helmikuussa kakkosluokassa saaden heti kaksi ihanneaikaan sopivaa nollatulosta, joista toinen oli vieläpä LUVA! Viikkoa myöhemmin Nemo sai vihdoin agilitysertin ja nousi sekin kakkosiin. Ihan huippua <3 Maailman paras NN-tiimi.
Huhtikuussa kisailtiin ekaa kertaa molempien kanssa kakkosissa ja taas Nita sai LUVAn! Nemollakin meni tosi hyvin.
Siinä huhtikuussa myös se kaikkein suurin haave alkoi toteutua, kun pikku-Halti sisaruksineen näki päivänvalon :> Oli niin iloinen kevät! Pienen opiskelijaperheemme elämä oli onnellista, koulussa oli helppoa ja Nita oli sopeutunut pienistä alkuhankaluuksista huolimatta hyvin ainoaksi koiraksemme kerrostaloon. Sen kanssa oli niin helppoa kulkea ja lenkkeillä, ja Nemokin vaikutti tyytyväiseltä oloonsa eläkeläisenä kotonaan. Oli mukavaa odottaa kesää, koska toisella puolen Suomea kölli pentulaatikossa pieni musta riiviö, joka muuttaisi minun omakseni.

Halti 4 viikkoa, (c) Johanna R.

Toukokuun viimeisinä päivinä se sitten tapahtui - Halti tuli kotiin! Kesä oli varmasti tähän asti mun onnellisin. Olin lomalla ja nautin ihanista koiristani. Nita ja Halti olivat hyvä tiimi, mutta vietimme toki paljon aikaa kotonakin Nemon kanssa, Nipsu itse asiassa koko alkukesän. Kävin ensimmäistä kertaa Lontoossa. Elokuussa koitti kauan odotettu ekologian kenttäkurssi, joka oli paras opintojakso ikinä. Kaiholla muistelen Mekrijärveä ja kaikkea sitä ihanaa, mitä tyttöjen kanssa koin.
Syksyllä käytiin vielä Nitan kanssa täällä Joensuussa agilitykisoissa - en olisi vuosi

sitten ikinä uskonut, että Nipsun kanssa päästäisiin melkein kolmosluokkaan asti! Minun pikku portugalilaiseni, jonka ei ikinä pitänyt pärjätä edes kakkosissa :D

Toivoin vuosi sitten sydämeni pohjasta, että koirat pysyisivät tänä vuonna terveenä. Nita pysyikin, kuten jokaisena elämänsä vuotena aiemminkin. Nemo ei aiheuttanut niskansa puolesta huolta, niitä ihmeellisiä jumeja ei enää tullut - onneksi. Liekö syy sitten oikeasti treenaamisessa, kun tokoilut ja käytännössä agilitytkin jäivät pois? Korvatulehdus sillä kuitenkin taas tuli, ja syksyllä kaikkein pahin sairastelu. Sisälle merkkailu, pissatulehdus ja taas sisälle merkkailu, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Oon miettinyt, että jos Nemo ei olisi sairastunut, Nitaa ei olisi tarvinnut jättää kotiin silloin syksyllä. Jos se ei olisi ollut kotona, mulla olisi vielä molemmat seniorit. Tai Nita ainakin. Mutta ne lähtivät yhdessä ja onnellisina. Jossittelu on maailman turhin asia.

Tämän kuvan ottamisesta tulee muuten tänään tasan 9 vuotta! Uudenvuodenaattona 2005.

Tuli syksy. Koulussa oli helvetillisen vaikeaa. Sitten koko kaikesta muustakin elämästä tuli helvetillisen vaikeaa. Se lokakuun ilta muutti elämäni. On aika ennen sitä, ja aika sen jälkeen. Tästä loppuvuodesta ei jää kovin tarkkoja muistoja. Loka- ja marraskuu ovat sumuista puuroa, tuskailua mantsan ja pedagogisten kanssa, opeharjoittelu Norssilla ja ajatuksia, jotka saavat aikaan halun räjäyttää päänsä avaruuteen. Jotenkin kuitenkin räpiköin kaikki kurssit läpi, lähinnä kakkosilla mutta sain yhden kolmosenkin ja sentään ruotsista hyvät taidot. En olis selvinnyt tästä ilman ihania ystäviäni.
Koirien kuoleman jälkeen kaikki muukin tuntui menevän päin honkia. Haltin hampaat kasvoivat liian suoraan ja niitä on oiottu sieltä lokakuusta lähtien. Kamerani hajosi eikä ihmissuhteissakaan ole vahvasti mennyt. Kamera tuli sitten onneksi kuntoon, mutta korjaus kesti 5 viikkoa vaikka luvattiin 2 viikkoa. Tänä vuonna multa muuten hajosi myös läppärin virtajohto ja pyörän lukko, täytyy sahata se auki kun pääsen takaisin kotiin. ":D"
Oon monesti miettinyt, miksi juuri mulle piti käydä näin. Sanotaan, ettei kenellekään anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, mutta en tiedä miten tällaisesta voi ikinä päästä täysin yli. Miten ihmeessä voin jaksaa tämän, minä säälittävä onneton? Mä oon aina ollut niin heikko. Huono itsetunto, huono hermorakenne (koiratermi koska en tiedä mitä sanaa ihmisten kohdalla käytetään), HSP. Masennus ja romahtaminen on käyneet ennenkin lähellä, mutta ei koskaan aiemmin niin lähellä kuin nyt. Pelottaa että pää hajoo. 

Light in my dark

Viime aikoina ajatukset ovat tosin helpottaneet. Uskon, että vuodenvaihteen jälkeen pääsen helpommin taas eteenpäin koska en ole ehtinyt suunnitella elämää vielä sinne asti. Suunnittelen nimittäin tosi paljon etukäteen ja mulla menee pasmat sekaisin helposti, jos suunnitelmat muuttuu vähänkin. Oonkin ollut tän syksyn sekaisin. Mun unirytmi on ollut aivan päin seiniä kesästä asti. Ensin oli kesäloma, alkusyksy ei muuten vaan onnistunut ja sitten tuli ahdistus. Unirytmi ei vaan oo kuulunut enää niihin asioihin, joilla olisi merkitystä mun arjessa. 
Se, jolla on ollut merkitystä arjessa, on Halti. En pysty selittämään, kuinka paljon tuo koira minulle merkitsee. Kuinka paljon se on merkinnyt erityisesti lokakuusta eteenpäin. Vaikka oon ollut collienomistaja vasta seitsemän kuukautta, olen ehtinyt kokea pienen skotlantilaisen kanssa jo vaikka mitä. Koulutusviikonloppu, pari collie-roadtrippiä sukulaiskoiria tapaamaan sekä monia ihania treenejä. Käytiin ekassa näyttelyssäkin marraskuussa, hienolla menestyksellä. Nemonkin piti tulla, mutta sen näyttelyhaave tälle vuodelle ei toteutunut. 

Haltin kanssa on ennen kaikkea opeteltu elämistä ja oppimista. Ja ollaanhan me molemmat opittukin tänä vuonna aika paljon :-) Tottista on tehty melko säännöllisesti, joskin nyt loppuvuodesta ollaan pidetty taukoa. Marraskuussa aloitettiin Haltin kanssa agility pentukurssilla, ja jatketaan tätä harrastusta ensi vuonnakin. Hakua päästiin tekemään harmittavan vähän, vain kaksi kertaa. Olisi ollut kiva päästä useamminkin opettelemaan, mutta jotenkin autottomana ei oikein kehtaa ehdottaa/kysellä treenejä, ja loppujen lopuksi mulla tuli nyt loppuvuodesta hirveästi kotiviikonloppuja, joten voin katsoa peiliinkin. Mutta mitäpä tuosta, ehkäpä uusi vuosi tuo tullessaan paremmat mahdollisuudet. Meillä on aikaa, Halti on vielä niin nuori ja se oppii kyllä.

Tänä vuonna sain lisäksi ikuisuusprojektini, koirien kotisivut valmiiksi. Tässä joululomalla tein vielä viimeiset puuttuvat jutut sinne, ja nyt ne on lopullisesti, ihan oikeasti valmiit. Käykää lukemassa sieltä lisää ja katsomassa, mitä kaikkea siellä on. Ne saavat jäädä olemaan, samoin kuin tämä blogikin. Pitäisi tehdä Haltille ihan oma ja uusi, mutta se vie jonkin verran aikaa. Oon miettinyt sitäkin, josko lopettaisin blogin kirjoittamisen kokonaan. Se vie aikaa mm. oleelliselta eli koiralta, enkä tiedä, kuinka moni jaksaa näitä tolkuttoman pitkiä jorinoita oikeasti lukeakaan. Mutta toisaalta, blogia on hauska lukea itse jälkikäteen ja sieltä on helppo kaivaa treenejä ja -varsinkin nyt pennun kanssa- edistymistä sitten joskus kun tarvitsee. Joten ehkäpä jatkan bloggaamista kuitenkin ensi vuonnakin. Rupean väsäilemään Haltille omaa alkuvuodesta.

2015 kolkuttelee pian ovella. Mitään tulostavoitteita tyyliin kokeessa starttaaminen en aio listata, koska en mä voi sellaista "luvata" edes itselleni :D Halti on vielä niin nuori ettei ensi vuonna vielä todellakaan tarvitse kisata missään. En aio listata tavoitteita edes siitä, mitä liikkeitä se ensi vuoden aikana oppii. Mutta voin sanoa tavoitteeksi, että opetellaan mahdollisimman paljon uutta, erilaista ja monipuolista :) Agilityssä alkaa tosiaan viikoittaiset treenit pienryhmässä joten siellä käydään, toivottavasti päästään tekemään sitä hakua enemmänkin ja jaksan pitää yllä motivaatiota tottiksen treenailuihin.

En tiedä, käykö Halti terveystarkeissa vielä ensi vuonna. Collie on niin iso koira ja kehittyy sen verran pitkään että on parempi odottaa lähemmäs kahta vuotta, joten Halti kuvataan aikaisintaan loppuvuodesta. En oikein tiedä, uskallanko edes toivoa terveyttä koiralleni. Viimeksi kun sitä toivoin tulevalle vuodelle, meni vain pahempaan suuntaan. Jo nyt välillä mietityttää Haltin luusto, mutta toisaalta sitä on ihan turha murehtia etukäteen kun sitten aikanaan ne röntgenissä selviävät joka tapauksessa. En siis varmaan ajattele sitä sen suuremmin. Eletään ja treenataan normaalisti.

Otan tavoitteeksi itselleni, että saan pääni kuntoon ensi vuoden aikana, ja että saan taas normaalin arjen ja unirytmin. Että vietän aikaa Haltin ja Joonan kanssa, ja että jaksan. Että olisin itselleni armollisempi. Pahin piiskuri on oma itseni.

Parempaa uutta vuotta 2015.

Puoli vuotta collientäyteistä elämää

You and me together we'll be
Forever you'll see
We two can be good company, you and me
Yes, together, we two
Together that's you
Forever with me
We'll always be good company, you and me
Yes, together we'll be

You and me together we'll be
Forever you'll see
We'll always be good company, you and me
Just wait and see
(Tämä on blogin 100. postaus! Huh huh wau. En olisi kyllä mitenkään uskonut, että kun sen aika koittaa, blogin päätähdet eivät enää olisi keskuudessamme. Ikävä on niin kova että sydämeen sattuu. Tämä postaus olisi kuitenkin kirjoitettu joka tapauksessa.)

Muutama julkaisematon kuva elokuulta, (c) Viivi S.

Eilen tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun suurin unelmani toteutui ja minusta tuli pitkäkarvaisen collien omistaja. Toukokuun 30. päivänä ajettiin Joonan kanssa Latovainioon ja allekirjoitin ensimmäistä kertaa elämässäni sopimuksen koiran kaupasta. Tasan 6 kuukautta sitten pääsin vihdoin sukeltamaan colliemaailmaan syvemmin, ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen.

Me ollaan koettu ihan valtavasti asioita yhdessä jo nyt. Monet treenit ja ensimmäinen koulutus"leirikin" jo, ja monta sataa yhdessä matkustettua kilometriä niin junalla kuin autollakin. Halti on kyllä ollut juuri niin ihana kuin odotinkin. Se on reipas ja iloinen, ottaa rennosti uusissa paikoissa eikä tunnu stressaavan mistään. Se on tosi kiitollinen koulutettava, oppii nopeasti ja on todella ahne sekä lisäksi leikkii hyvin. Mulle noi molemmat on tärkeitä, en haluais että koiralla on vaan se yks juttu josta se palkkautuu. Halti on tosi kiltti pentu. Toistaiseksi ei ole tarvinnut vääntää tai "keskustella" mistään sen kanssa, se tekee mitä pyydetään ja oppi arjen asiat kuin itsestään.

Ärrärr anna jo se frisbee!

Koiraton on huoleton -lausahdusta oon pyöritellyt mielessäni moneen kertaan tämän syksyn aikana. Nemon ja Nitan lähdön jälkeen musta on tullut Haltin kanssa melkein vainoharhainen. Leikkiessä ja lenkillä koheltaessaan pelkään, että sille tulee lonkka- tai kyynärvika, kun se liukastelee tai kaatuu. Yliopistolle lähtiessäni pelkään, että se tukehtuu yksinollessaan puruluuhun. Haltille ei saa tapahtua mitään pahaa. Se on mun ainoa ja niin rakas ja tärkeä.
Onneksi en jää näiden ajatusten kanssa yksin, vaan pääsen puhumaan niistä ja se helpottaa. Uskon, kun mulle sanotaan että pennut koheltaa jatkuvasti ja jos sille tulee liukastelusta tai autosta hyppäämisestä lonkka- tai kyynärvika, on sen luustossa ollut lähtökohtaisestikin vikaa :D Nyttemmin se pahin huoli ja stressi on jo vähän helpottanutkin, onneksi. 

Pojoing poing minne se lensi?

Käytiin viikonloppuna 21.-23.11. kasvattajan luona Forssassa yhdessä Sarin kanssa. Mentiin näyttämään Haltia ja Bennyä Johannalle sekä katsomaan Airin suloisia pentuja :3 Perjantaina ajettiin Joroisiin jossa oltiin taas yötä ja lauantaiaamuna lähdettiin kohti Etelä-Suomea. Perillä oltiin alkuiltapäivästä ja oli kyllä kiva reissu! Oli mukava nähdä Haltin sukulaisia sekä ne ällösöpöt pennut. Paikalla oli myös Heini jolla oli mukana Haltin Vuki-sisko ja Villa-serkku, ja jolle muutti toinen trikkitytöistä, Ketku. Myöhemmin tuli vielä Joensuun collieporukan treenikaverimme Katja, joka otti mukaansa Säteen.

Ällösöpöt illiäiset Ketku (I. Just Too Smart) ja Säde (I. Just You Wait)

Vuki oli kyllä jäätävän kokoinen eläin :-D Sen ja Sälli-veljen, joka siis asuu kasvattajalla, tassut olivat melkein puolet isommat kuin Haltilla ja ne olivat muutenkin paljon jykevämpiä. Halti on pieni ja sievä :D Hassua miten ne pentuajan kokoerot näkyvät vieläkin noin selvästi. Kasvattaja kurkkasi Haltin suuhun ja totesi, että vielä näyttää vähän huolestuttavalta mutta ei toivottomalta. Vasen alakulmuri tulee kyllä oikein ajan kanssa, oikea on sen verran ahtaammalla että on vaikea sanoa. Vuoden ikään asti niitä pitää vielä vääntää. Vuoden. Tuntuu ikuisuudelta, mutta jos se vain auttaa niin yritän. Heini ja Johanna onneksi tsemppasivat, etteivät ne näytä ollenkaan toivottomilta ja kannattaa yrittää :) Ja mikäli purenta nyt jää ahtaaksi, niin muuhunhan se ei vaikuta kuin näyttelyihin.
Sinänsä harmi, kun Halti on kuitenkin aika kivan näköinen, mutta en mä toisaalta kuitenkaan kovin montaa kertaa vuodessa näyttelyissä kävisi :D Ja ensisijaisesti kuitenkin harrastuskoiraa etsin, joten tiedostin ettei se välttämättä ole näyttelykelpoinen. Sen pakollisen H:n se kuitenkin kuulemma varmasti saa noillakin hampailla.
Johanna katsoi myös Haltin kintereet, ja ne oli onneksi ok! :) Haltin sedällä on kuulemma ollut tuossa iässä samanlaiset, ja nyt sillä on tosi hyvät takajalat eikä yhtään ahtaat. Jes. Korvatkin Haltilla on tosi nätit, kuulemma "hemmetin sääli jos se hammas nyt jää tuollaiseksi", mutta sen näkee sitten. 

Airin pennut oli muuten vähän eri maata kuin Raisan - Haltin sisarusparvi oli pienenä kuulemma poikkeuksellisen kiltti, mutta nämä syyspennut oli hurjia petoja :D Murisivat kun käänsi sylissä selälleen, söivät nenät ja juoksivat hurjaa rallia ympäri asuntoa. Halti kurkki niitä pentuhuoneen laidan yli uteliaana, sen mielestä ne olivat suloisia.
Kotimatka pimeässä oli vähän menomatkaa jännempi, kun oli paljon sumua, mutta selvittiin kuitenkin puolenyön aikoihin takaisin Joroisiin. Sunnuntaina käytiin pitkällä lenkillä, ihanaa kun oli lunta! Aivan huippureissu jälleen, suurkiitos Sari! Reissukuvat muuten löytyy täältä.

Hei me juostaan ihan tosikovaa!!

Vrrroum

Joroisten koulun pihalla extreme-agilityä. Raisa on sitä mieltä että se on ihan tykki agiliitäjä, ja kyllä siinä semmoinen asuu! :D Olipa hauskaa pitkästä aikaa ihan juosta itsekin. Haltia harmittaa hirveästi kun äiti pääsee Iipun kanssa.

Viime viikonloppu meni myös colliemaisissa merkeissä, kun käytiin muutaman collieporukkalaisen kanssa Kuopiossa Suomen Collieyhdistyksen Savo-Karjalan alaosaston 20-vuotisjuhlissa ja pikkujouluissa. Kipaistiin mennessä myös IKEAssa ja oli kyllä hauska reissu tämäkin! Vaikka juhla kesti vain kaksi tuntia (illalliselle emme jääneet), tämä ilta oli lähtemisen arvoinen. Ohjelmassa oli ensinnäkin alaosaston historiikkia, ja oli mukavaa nähdä paljon erilaisia kuvia vuosien varrelta. Kokoustilan seinillä oli A3 -valokuvasuurennoksia alaosaston toiminnasta, ja voi kuinka ilahduin kun siellä oli peräti kaksi kappaletta minun ottamia kuvia Haltin sukulaispojasta Ricosta! Sain kuvat vieläpä itselleni, en vaan pääse tästä ylitse! Lisäksi ohjelmassa oli hupimielinen lelukoiranäyttely, johon osallistuin oman bortsunpennun kanssa :D Se kyllä esiintyi tosi laiskasti joten palkinnoille ei päästy, mutta ai että sai nauraa mahansa kipeäksi niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin!

Huvittunutta porukkaa :D Tuomarina alaosaston ensimmäinen puheenjohtaja Taru Tuhkanen (kennel Misty Island). kuva (c) Birgit Halkio.

Illan paras anti oli ehkä kuitenkin kunniavieras Rainer Vuorisen juhlapuhe. Jos olet collieihminen etkä tiedä kuka Rainer Vuorinen on, mene nurkkaan ja häpeä. Mutta niille jotka eivät ole collieihmisiä, niin hän on 80-vuotias mies jolla on ollut collieita 1950-luvulta asti, tunnettu allrounder -näyttelytuomari ja kirjoittanut kirjan nimeltä Elämää Collien kanssa. Sain kyseisen kirjan 12-vuotiaana joululahjaksi, ja voi miten moneen kertaan se onkaan luettu! Kirja vaikutti suuresti mielikuvaani collierodusta ja sen historiasta, koska siinä kerrotaan niin paljon vaikka mitä mielenkiintoista. Suosittelen lukemaan! Sen kirjan myötä muuten mm. opin piirtämään mittasuhteiltaan oikeanlaisia collieita, vaikken koskaan ole ollutkaan kovin innokas piirtäjä. Nykyään ei ehkä onnistuisi enää niin hyvin, mutta aika luonnollisesti collienkuva kynästäni aina tenttipaperiin syntyy :D

Rainerin puhe ei ollut mikään valmiiksi kirjoitettu juttu, vaan hän tarinoi ulkomuistista, omasta päästään, collierodun historian Suomessa sieltä 1950-luvulta tähän päivään saakka. Kertoili rodun tilanteesta nykypäivänä ja ennen. Niin pitkä- kuin lyhytkarvaisistakin, enimmäkseen tietysti ulkomuotoon liittyvistä asioista mutta myös lajeista, joita collien kanssa harrastetaan. Oikeasta collien liikkumisesta ja sen arvostelusta. Sitä kertomusta olisi voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään. Ja kuinka terävä mies! Iästä huolimatta ajatus ja juttu luistaa.
Ulkomuotoasioista jäi mieleen erityisesti se, että edelleen Suomessa ongelmana on kapeat purennat ja heikot alaleuat. Se riesa on ollut jo sieltä 50-luvulta ja pitää hyväksyä, ja luonnollisesti yrittää jalostusvalinnoilla pyrkiä siitä pois. Se kyllä vähän lohdutti, kun oon niitä Haltin hampaita nyt syksyllä murehtinut. Lisäksi jäi mieleen Rainerin kehut siitä, ettei Suomen collieväki ole antanut Keski-Euroopan "modernin collien" (=ne järkyttävät karvapehkot) pesiytyä tänne :D Se mies ei arvosta sitä tyyppiä sitten lainkaan. (Omasta mielestäni liian suuriturkkisia yksilöitä kyllä jonkin verran Suomessakin näkee, mutta onneksi vähemmistönä. Eikä ne kuulemma suomalaisilla tuomareilla pärjää.)

Rainerin puheen jälkeen yleisö sai kysellä vapaasti. Voi kun olis tämän tiennyt, olisin kirjoittanut etukäteen listan kysymyksiä! Onneksi muut keksivät niitä, mielenkiintoista oli kuunnella. Itse juhlan päätyttyä päästiin vielä Sarin kanssa yhdessä vaihtamaan pari sanaa Rainerin kanssa. Siitä, kuinka suuren vaikutuksen hänen kirjansa teki meihin molempiin pieninä tyttöinä, ja kuinka onnellinen olenkaan kun 12 vuoden odotuksen jälkeen mulla vihdoin on se oma collie, joka niin pitkään oli vain kaukainen haave. Rainer kehui uskollisuudesta rodulle ja totesi, että meissä on tulevaisuuden kasvattajat :D

Jos yläasteikäinen minä tietäisi tästä, se varmaan pyörtyisi ja sekoaisi onnesta. Minä Iipu ihan oikeasti pääsin tapaamaan Rainer Vuorisen ja juttelemaan hänen kanssaan. Elämää Collien kanssa -kirjan jälkeen on tullut luettua muutakin kirjallisuutta collierodusta, ja aika paljon muutakin tietoa. Välillä mietin, ovatko muutkin koiria omistavat tuttuni perehtyneet oman rotunsa historiaan ja vaiheisiin yhtä tarkasti, vai olenko jotenkin poikkeuksellinen friikki :D Toisaalta luulenpa, että historiaan perehtyminen ei ole yhtään huono asia, päinvastoin. Suosittelen sitä lämpimästi, sillä ilman historian ymmärtämistä et voi ymmärtää tulevaisuuttakaan, edes koira-asioissa. Kyllä minä ihailen ihmisiä, jotka tuntee koiriensa sukutaulut vaikka sinne 50-luvulle asti. Mietipä sitä: osaatko itse esimerkiksi nimetä rotusi ensi vuosikymmeniltä Suomessa muutamankin kasvattajan?

Taidan näköjään pikkuhiljaa alkaa tajuta, että mulla tosiaan on se oma collie. Jonka kanssa iloita ja treenata, joka on kaunis katsella ja jonka merkityksen voi täysin ymmärtää kenties vain minä itse. Kuinka iso asia se mulle on, kun niin pitkään sitä odotin ja haaveilin. Kasvoin lapsesta aikuiseksi se unelma ja päämäärä koko ajan kirkkaana mielessä. Ala-asteikäisestä asti mielsin itseni aina ensisijaisesti collieihmiseksi, enkä uskonut silloin enkä usko vieläkään että tulen rotua vaihtamaan. Voisin ihan hyvin joskus kokeilla collien rinnalla useitakin muita kiinnostavia rotuja, mutta toivon että collie tulee aina pysymään. Tämä rotu on mulle niin rakas ja tärkeä, niin merkityksellinen, niin iso juttu mulle.

Tuli Haltille ahdas purenta tai ei, hampaista huolimatta se on minulle ihan tosi rakas. Sen perusteella millaisen käsityksen olen Haltin veljistä nyttemmin saanut, Pikkupoika oli meille juuri oikea pentu siitä pentueesta. Minun näköinen koira. Oli tarkoitettu, että meille tuli juuri Halti ja juuri viime kesänä. Vaikka etukäteen jännitin, olisinko sittenkään vielä valmis pennun tuloon, niin heti sen tultua tiesin että olin. Enkä ole katunut päivääkään.
Mun unelma pitkäkarvaisesta colliesta oli joinakin synkkinä aikoina ainoa asia, joka sai nousemaan ylös sängystä ja jatkamaan elämää, ja vielä toteuduttuaankin sen kohtalona on näköjään toimia sellaisena. Ikävä Nemoa ja Nitaa on niin valtava ja tuska niin suuri, etten olisi selvinnyt tästä syksystä ilman pientä pörröistä suippokuonoa. Halti pakottaa nousemaan sängystä ylös ja jatkamaan elämää, se pitää mut siinä kiinni. Se saa mut jälleen hymyilemään.


Every part in my heart I'm giving out
Every song on my lips I'm singing out
Any fear in my soul I'm letting go
And anyone who asks I'll let them know

He's the one, he's the one
I say it loud
He's the one, he's the one
I say it proud

Ring a bell, ring a bell
For the whole crowd
Ring a bell, ring a bell

I'm telling the world
That I've found a friend
The one I can live for
The one who deserves

To give all my heart
A reason to smile
The one I can live for
A reason for life

Saanko itkeä.