Vuosi pakettiin

Vuoden viimeisessä postauksessa laitetaan perinteisesti vuosi pakettiin. Katsaus kuluneeseen vuoteen, suunnitelmat tulevaan. Vuosi vuodelta se tuntuu vain vastenmielisemmältä. Nyt joku sanoo, ettei sellaista ole mikään pakko kirjoittaa vaikka joka koirablogissa se löytyykin. Ei ole ei, mutta toisaalta on ihan kiva tiivistää vuoden aikana tapahtunut. Ja miksi se musta tuntuu jotenkin vastenmieliseltä, niin ihan siksi, koska mussa asuu pieni pessimismiasenne, joka sanoo ettei kannata suunnitella liikaa. Ei kannata iloita etukäteen, koska sit tulee kovaa ja korkealta alas. Ja kun ei aseta tavoitteita liian korkealle vaan vähän alakanttiin, tuntuu vielä mahtavammalta kun ne saavuttaa ja pääsee vähän ylikin niistä.

Voin kertoa että tänä vuonna tuntuu vielä vastenmielisemmältä. Kaikki mikä tapahtui alkuvuodesta, keväällä ja kesällä, tuntuu nyt todella kaukaiselta.
Vuoden 2014 piti olla mun elämän paras vuosi. Opiskelu ja elämä kunnossa, henkinen tasapaino parantumassa koska tänä vuonna unelmia kävisi toteen. Lokakuuhun asti 2014 olikin juuri sitä, mutta syksy toi tullessaan suuren surun ja elämä syöksyi mustaan, pohjattomaan kuiluun. Tämän vuoden aikana rullasin vuoristoradalla koiranomistajan ylimmästä onnesta suurimpaan suruun.

Mitäpä viime vuonna kirjoitin ensi vuoden tavoitteista ja haaveista? En edes mitään varsinaisia tavoitteita, kuten jotkut listaavat kisatuloksia ja titteleitä hyvinkin yksityiskohtaisesti. Haaveilin, että voisin käydä Nitan kanssa muutaman kerran kakkosluokassa kisaamassa ja että Nemokin saisi sen viimeisen puuttuvan nollansa ja pääsisi sertin kanssa kakkosiin. Haaveilin, että päästäisiin Nemon kanssa pitkästä aikaa näyttelyyn ja kaikkien näiden harrastusjuttujen ylitse toivoin, että koirat pysyisivät tänä vuonna terveempinä kuin edellisenä.
Ja vaikken sitä blogiin kirjoittanutkaan, niin ennen kaikkea vuosi sitten haaveilin, että suurin unelmani toteutuisi ja minusta tulisi seuraavana keväänä pitkäkarvaisen collien omistaja. Siihen aikaan Halti oli vielä vain haave kasvattajan, toisten pennunodottajien sekä muiden asianosaisten ajatuksissa.

<3 syksyllä 2010

Agilitytavoitteet täyttyivät vallankin yli odotusten. Nita starttasi helmikuussa kakkosluokassa saaden heti kaksi ihanneaikaan sopivaa nollatulosta, joista toinen oli vieläpä LUVA! Viikkoa myöhemmin Nemo sai vihdoin agilitysertin ja nousi sekin kakkosiin. Ihan huippua <3 Maailman paras NN-tiimi.
Huhtikuussa kisailtiin ekaa kertaa molempien kanssa kakkosissa ja taas Nita sai LUVAn! Nemollakin meni tosi hyvin.
Siinä huhtikuussa myös se kaikkein suurin haave alkoi toteutua, kun pikku-Halti sisaruksineen näki päivänvalon :> Oli niin iloinen kevät! Pienen opiskelijaperheemme elämä oli onnellista, koulussa oli helppoa ja Nita oli sopeutunut pienistä alkuhankaluuksista huolimatta hyvin ainoaksi koiraksemme kerrostaloon. Sen kanssa oli niin helppoa kulkea ja lenkkeillä, ja Nemokin vaikutti tyytyväiseltä oloonsa eläkeläisenä kotonaan. Oli mukavaa odottaa kesää, koska toisella puolen Suomea kölli pentulaatikossa pieni musta riiviö, joka muuttaisi minun omakseni.

Halti 4 viikkoa, (c) Johanna R.

Toukokuun viimeisinä päivinä se sitten tapahtui - Halti tuli kotiin! Kesä oli varmasti tähän asti mun onnellisin. Olin lomalla ja nautin ihanista koiristani. Nita ja Halti olivat hyvä tiimi, mutta vietimme toki paljon aikaa kotonakin Nemon kanssa, Nipsu itse asiassa koko alkukesän. Kävin ensimmäistä kertaa Lontoossa. Elokuussa koitti kauan odotettu ekologian kenttäkurssi, joka oli paras opintojakso ikinä. Kaiholla muistelen Mekrijärveä ja kaikkea sitä ihanaa, mitä tyttöjen kanssa koin.
Syksyllä käytiin vielä Nitan kanssa täällä Joensuussa agilitykisoissa - en olisi vuosi

sitten ikinä uskonut, että Nipsun kanssa päästäisiin melkein kolmosluokkaan asti! Minun pikku portugalilaiseni, jonka ei ikinä pitänyt pärjätä edes kakkosissa :D

Toivoin vuosi sitten sydämeni pohjasta, että koirat pysyisivät tänä vuonna terveenä. Nita pysyikin, kuten jokaisena elämänsä vuotena aiemminkin. Nemo ei aiheuttanut niskansa puolesta huolta, niitä ihmeellisiä jumeja ei enää tullut - onneksi. Liekö syy sitten oikeasti treenaamisessa, kun tokoilut ja käytännössä agilitytkin jäivät pois? Korvatulehdus sillä kuitenkin taas tuli, ja syksyllä kaikkein pahin sairastelu. Sisälle merkkailu, pissatulehdus ja taas sisälle merkkailu, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Oon miettinyt, että jos Nemo ei olisi sairastunut, Nitaa ei olisi tarvinnut jättää kotiin silloin syksyllä. Jos se ei olisi ollut kotona, mulla olisi vielä molemmat seniorit. Tai Nita ainakin. Mutta ne lähtivät yhdessä ja onnellisina. Jossittelu on maailman turhin asia.

Tämän kuvan ottamisesta tulee muuten tänään tasan 9 vuotta! Uudenvuodenaattona 2005.

Tuli syksy. Koulussa oli helvetillisen vaikeaa. Sitten koko kaikesta muustakin elämästä tuli helvetillisen vaikeaa. Se lokakuun ilta muutti elämäni. On aika ennen sitä, ja aika sen jälkeen. Tästä loppuvuodesta ei jää kovin tarkkoja muistoja. Loka- ja marraskuu ovat sumuista puuroa, tuskailua mantsan ja pedagogisten kanssa, opeharjoittelu Norssilla ja ajatuksia, jotka saavat aikaan halun räjäyttää päänsä avaruuteen. Jotenkin kuitenkin räpiköin kaikki kurssit läpi, lähinnä kakkosilla mutta sain yhden kolmosenkin ja sentään ruotsista hyvät taidot. En olis selvinnyt tästä ilman ihania ystäviäni.
Koirien kuoleman jälkeen kaikki muukin tuntui menevän päin honkia. Haltin hampaat kasvoivat liian suoraan ja niitä on oiottu sieltä lokakuusta lähtien. Kamerani hajosi eikä ihmissuhteissakaan ole vahvasti mennyt. Kamera tuli sitten onneksi kuntoon, mutta korjaus kesti 5 viikkoa vaikka luvattiin 2 viikkoa. Tänä vuonna multa muuten hajosi myös läppärin virtajohto ja pyörän lukko, täytyy sahata se auki kun pääsen takaisin kotiin. ":D"
Oon monesti miettinyt, miksi juuri mulle piti käydä näin. Sanotaan, ettei kenellekään anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, mutta en tiedä miten tällaisesta voi ikinä päästä täysin yli. Miten ihmeessä voin jaksaa tämän, minä säälittävä onneton? Mä oon aina ollut niin heikko. Huono itsetunto, huono hermorakenne (koiratermi koska en tiedä mitä sanaa ihmisten kohdalla käytetään), HSP. Masennus ja romahtaminen on käyneet ennenkin lähellä, mutta ei koskaan aiemmin niin lähellä kuin nyt. Pelottaa että pää hajoo. 

Light in my dark

Viime aikoina ajatukset ovat tosin helpottaneet. Uskon, että vuodenvaihteen jälkeen pääsen helpommin taas eteenpäin koska en ole ehtinyt suunnitella elämää vielä sinne asti. Suunnittelen nimittäin tosi paljon etukäteen ja mulla menee pasmat sekaisin helposti, jos suunnitelmat muuttuu vähänkin. Oonkin ollut tän syksyn sekaisin. Mun unirytmi on ollut aivan päin seiniä kesästä asti. Ensin oli kesäloma, alkusyksy ei muuten vaan onnistunut ja sitten tuli ahdistus. Unirytmi ei vaan oo kuulunut enää niihin asioihin, joilla olisi merkitystä mun arjessa. 
Se, jolla on ollut merkitystä arjessa, on Halti. En pysty selittämään, kuinka paljon tuo koira minulle merkitsee. Kuinka paljon se on merkinnyt erityisesti lokakuusta eteenpäin. Vaikka oon ollut collienomistaja vasta seitsemän kuukautta, olen ehtinyt kokea pienen skotlantilaisen kanssa jo vaikka mitä. Koulutusviikonloppu, pari collie-roadtrippiä sukulaiskoiria tapaamaan sekä monia ihania treenejä. Käytiin ekassa näyttelyssäkin marraskuussa, hienolla menestyksellä. Nemonkin piti tulla, mutta sen näyttelyhaave tälle vuodelle ei toteutunut. 

Haltin kanssa on ennen kaikkea opeteltu elämistä ja oppimista. Ja ollaanhan me molemmat opittukin tänä vuonna aika paljon :-) Tottista on tehty melko säännöllisesti, joskin nyt loppuvuodesta ollaan pidetty taukoa. Marraskuussa aloitettiin Haltin kanssa agility pentukurssilla, ja jatketaan tätä harrastusta ensi vuonnakin. Hakua päästiin tekemään harmittavan vähän, vain kaksi kertaa. Olisi ollut kiva päästä useamminkin opettelemaan, mutta jotenkin autottomana ei oikein kehtaa ehdottaa/kysellä treenejä, ja loppujen lopuksi mulla tuli nyt loppuvuodesta hirveästi kotiviikonloppuja, joten voin katsoa peiliinkin. Mutta mitäpä tuosta, ehkäpä uusi vuosi tuo tullessaan paremmat mahdollisuudet. Meillä on aikaa, Halti on vielä niin nuori ja se oppii kyllä.

Tänä vuonna sain lisäksi ikuisuusprojektini, koirien kotisivut valmiiksi. Tässä joululomalla tein vielä viimeiset puuttuvat jutut sinne, ja nyt ne on lopullisesti, ihan oikeasti valmiit. Käykää lukemassa sieltä lisää ja katsomassa, mitä kaikkea siellä on. Ne saavat jäädä olemaan, samoin kuin tämä blogikin. Pitäisi tehdä Haltille ihan oma ja uusi, mutta se vie jonkin verran aikaa. Oon miettinyt sitäkin, josko lopettaisin blogin kirjoittamisen kokonaan. Se vie aikaa mm. oleelliselta eli koiralta, enkä tiedä, kuinka moni jaksaa näitä tolkuttoman pitkiä jorinoita oikeasti lukeakaan. Mutta toisaalta, blogia on hauska lukea itse jälkikäteen ja sieltä on helppo kaivaa treenejä ja -varsinkin nyt pennun kanssa- edistymistä sitten joskus kun tarvitsee. Joten ehkäpä jatkan bloggaamista kuitenkin ensi vuonnakin. Rupean väsäilemään Haltille omaa alkuvuodesta.

2015 kolkuttelee pian ovella. Mitään tulostavoitteita tyyliin kokeessa starttaaminen en aio listata, koska en mä voi sellaista "luvata" edes itselleni :D Halti on vielä niin nuori ettei ensi vuonna vielä todellakaan tarvitse kisata missään. En aio listata tavoitteita edes siitä, mitä liikkeitä se ensi vuoden aikana oppii. Mutta voin sanoa tavoitteeksi, että opetellaan mahdollisimman paljon uutta, erilaista ja monipuolista :) Agilityssä alkaa tosiaan viikoittaiset treenit pienryhmässä joten siellä käydään, toivottavasti päästään tekemään sitä hakua enemmänkin ja jaksan pitää yllä motivaatiota tottiksen treenailuihin.

En tiedä, käykö Halti terveystarkeissa vielä ensi vuonna. Collie on niin iso koira ja kehittyy sen verran pitkään että on parempi odottaa lähemmäs kahta vuotta, joten Halti kuvataan aikaisintaan loppuvuodesta. En oikein tiedä, uskallanko edes toivoa terveyttä koiralleni. Viimeksi kun sitä toivoin tulevalle vuodelle, meni vain pahempaan suuntaan. Jo nyt välillä mietityttää Haltin luusto, mutta toisaalta sitä on ihan turha murehtia etukäteen kun sitten aikanaan ne röntgenissä selviävät joka tapauksessa. En siis varmaan ajattele sitä sen suuremmin. Eletään ja treenataan normaalisti.

Otan tavoitteeksi itselleni, että saan pääni kuntoon ensi vuoden aikana, ja että saan taas normaalin arjen ja unirytmin. Että vietän aikaa Haltin ja Joonan kanssa, ja että jaksan. Että olisin itselleni armollisempi. Pahin piiskuri on oma itseni.

Parempaa uutta vuotta 2015.