Puoli vuotta collientäyteistä elämää

You and me together we'll be
Forever you'll see
We two can be good company, you and me
Yes, together, we two
Together that's you
Forever with me
We'll always be good company, you and me
Yes, together we'll be

You and me together we'll be
Forever you'll see
We'll always be good company, you and me
Just wait and see
(Tämä on blogin 100. postaus! Huh huh wau. En olisi kyllä mitenkään uskonut, että kun sen aika koittaa, blogin päätähdet eivät enää olisi keskuudessamme. Ikävä on niin kova että sydämeen sattuu. Tämä postaus olisi kuitenkin kirjoitettu joka tapauksessa.)

Muutama julkaisematon kuva elokuulta, (c) Viivi S.

Eilen tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun suurin unelmani toteutui ja minusta tuli pitkäkarvaisen collien omistaja. Toukokuun 30. päivänä ajettiin Joonan kanssa Latovainioon ja allekirjoitin ensimmäistä kertaa elämässäni sopimuksen koiran kaupasta. Tasan 6 kuukautta sitten pääsin vihdoin sukeltamaan colliemaailmaan syvemmin, ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen.

Me ollaan koettu ihan valtavasti asioita yhdessä jo nyt. Monet treenit ja ensimmäinen koulutus"leirikin" jo, ja monta sataa yhdessä matkustettua kilometriä niin junalla kuin autollakin. Halti on kyllä ollut juuri niin ihana kuin odotinkin. Se on reipas ja iloinen, ottaa rennosti uusissa paikoissa eikä tunnu stressaavan mistään. Se on tosi kiitollinen koulutettava, oppii nopeasti ja on todella ahne sekä lisäksi leikkii hyvin. Mulle noi molemmat on tärkeitä, en haluais että koiralla on vaan se yks juttu josta se palkkautuu. Halti on tosi kiltti pentu. Toistaiseksi ei ole tarvinnut vääntää tai "keskustella" mistään sen kanssa, se tekee mitä pyydetään ja oppi arjen asiat kuin itsestään.

Ärrärr anna jo se frisbee!

Koiraton on huoleton -lausahdusta oon pyöritellyt mielessäni moneen kertaan tämän syksyn aikana. Nemon ja Nitan lähdön jälkeen musta on tullut Haltin kanssa melkein vainoharhainen. Leikkiessä ja lenkillä koheltaessaan pelkään, että sille tulee lonkka- tai kyynärvika, kun se liukastelee tai kaatuu. Yliopistolle lähtiessäni pelkään, että se tukehtuu yksinollessaan puruluuhun. Haltille ei saa tapahtua mitään pahaa. Se on mun ainoa ja niin rakas ja tärkeä.
Onneksi en jää näiden ajatusten kanssa yksin, vaan pääsen puhumaan niistä ja se helpottaa. Uskon, kun mulle sanotaan että pennut koheltaa jatkuvasti ja jos sille tulee liukastelusta tai autosta hyppäämisestä lonkka- tai kyynärvika, on sen luustossa ollut lähtökohtaisestikin vikaa :D Nyttemmin se pahin huoli ja stressi on jo vähän helpottanutkin, onneksi. 

Pojoing poing minne se lensi?

Käytiin viikonloppuna 21.-23.11. kasvattajan luona Forssassa yhdessä Sarin kanssa. Mentiin näyttämään Haltia ja Bennyä Johannalle sekä katsomaan Airin suloisia pentuja :3 Perjantaina ajettiin Joroisiin jossa oltiin taas yötä ja lauantaiaamuna lähdettiin kohti Etelä-Suomea. Perillä oltiin alkuiltapäivästä ja oli kyllä kiva reissu! Oli mukava nähdä Haltin sukulaisia sekä ne ällösöpöt pennut. Paikalla oli myös Heini jolla oli mukana Haltin Vuki-sisko ja Villa-serkku, ja jolle muutti toinen trikkitytöistä, Ketku. Myöhemmin tuli vielä Joensuun collieporukan treenikaverimme Katja, joka otti mukaansa Säteen.

Ällösöpöt illiäiset Ketku (I. Just Too Smart) ja Säde (I. Just You Wait)

Vuki oli kyllä jäätävän kokoinen eläin :-D Sen ja Sälli-veljen, joka siis asuu kasvattajalla, tassut olivat melkein puolet isommat kuin Haltilla ja ne olivat muutenkin paljon jykevämpiä. Halti on pieni ja sievä :D Hassua miten ne pentuajan kokoerot näkyvät vieläkin noin selvästi. Kasvattaja kurkkasi Haltin suuhun ja totesi, että vielä näyttää vähän huolestuttavalta mutta ei toivottomalta. Vasen alakulmuri tulee kyllä oikein ajan kanssa, oikea on sen verran ahtaammalla että on vaikea sanoa. Vuoden ikään asti niitä pitää vielä vääntää. Vuoden. Tuntuu ikuisuudelta, mutta jos se vain auttaa niin yritän. Heini ja Johanna onneksi tsemppasivat, etteivät ne näytä ollenkaan toivottomilta ja kannattaa yrittää :) Ja mikäli purenta nyt jää ahtaaksi, niin muuhunhan se ei vaikuta kuin näyttelyihin.
Sinänsä harmi, kun Halti on kuitenkin aika kivan näköinen, mutta en mä toisaalta kuitenkaan kovin montaa kertaa vuodessa näyttelyissä kävisi :D Ja ensisijaisesti kuitenkin harrastuskoiraa etsin, joten tiedostin ettei se välttämättä ole näyttelykelpoinen. Sen pakollisen H:n se kuitenkin kuulemma varmasti saa noillakin hampailla.
Johanna katsoi myös Haltin kintereet, ja ne oli onneksi ok! :) Haltin sedällä on kuulemma ollut tuossa iässä samanlaiset, ja nyt sillä on tosi hyvät takajalat eikä yhtään ahtaat. Jes. Korvatkin Haltilla on tosi nätit, kuulemma "hemmetin sääli jos se hammas nyt jää tuollaiseksi", mutta sen näkee sitten. 

Airin pennut oli muuten vähän eri maata kuin Raisan - Haltin sisarusparvi oli pienenä kuulemma poikkeuksellisen kiltti, mutta nämä syyspennut oli hurjia petoja :D Murisivat kun käänsi sylissä selälleen, söivät nenät ja juoksivat hurjaa rallia ympäri asuntoa. Halti kurkki niitä pentuhuoneen laidan yli uteliaana, sen mielestä ne olivat suloisia.
Kotimatka pimeässä oli vähän menomatkaa jännempi, kun oli paljon sumua, mutta selvittiin kuitenkin puolenyön aikoihin takaisin Joroisiin. Sunnuntaina käytiin pitkällä lenkillä, ihanaa kun oli lunta! Aivan huippureissu jälleen, suurkiitos Sari! Reissukuvat muuten löytyy täältä.

Hei me juostaan ihan tosikovaa!!

Vrrroum

Joroisten koulun pihalla extreme-agilityä. Raisa on sitä mieltä että se on ihan tykki agiliitäjä, ja kyllä siinä semmoinen asuu! :D Olipa hauskaa pitkästä aikaa ihan juosta itsekin. Haltia harmittaa hirveästi kun äiti pääsee Iipun kanssa.

Viime viikonloppu meni myös colliemaisissa merkeissä, kun käytiin muutaman collieporukkalaisen kanssa Kuopiossa Suomen Collieyhdistyksen Savo-Karjalan alaosaston 20-vuotisjuhlissa ja pikkujouluissa. Kipaistiin mennessä myös IKEAssa ja oli kyllä hauska reissu tämäkin! Vaikka juhla kesti vain kaksi tuntia (illalliselle emme jääneet), tämä ilta oli lähtemisen arvoinen. Ohjelmassa oli ensinnäkin alaosaston historiikkia, ja oli mukavaa nähdä paljon erilaisia kuvia vuosien varrelta. Kokoustilan seinillä oli A3 -valokuvasuurennoksia alaosaston toiminnasta, ja voi kuinka ilahduin kun siellä oli peräti kaksi kappaletta minun ottamia kuvia Haltin sukulaispojasta Ricosta! Sain kuvat vieläpä itselleni, en vaan pääse tästä ylitse! Lisäksi ohjelmassa oli hupimielinen lelukoiranäyttely, johon osallistuin oman bortsunpennun kanssa :D Se kyllä esiintyi tosi laiskasti joten palkinnoille ei päästy, mutta ai että sai nauraa mahansa kipeäksi niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin!

Huvittunutta porukkaa :D Tuomarina alaosaston ensimmäinen puheenjohtaja Taru Tuhkanen (kennel Misty Island). kuva (c) Birgit Halkio.

Illan paras anti oli ehkä kuitenkin kunniavieras Rainer Vuorisen juhlapuhe. Jos olet collieihminen etkä tiedä kuka Rainer Vuorinen on, mene nurkkaan ja häpeä. Mutta niille jotka eivät ole collieihmisiä, niin hän on 80-vuotias mies jolla on ollut collieita 1950-luvulta asti, tunnettu allrounder -näyttelytuomari ja kirjoittanut kirjan nimeltä Elämää Collien kanssa. Sain kyseisen kirjan 12-vuotiaana joululahjaksi, ja voi miten moneen kertaan se onkaan luettu! Kirja vaikutti suuresti mielikuvaani collierodusta ja sen historiasta, koska siinä kerrotaan niin paljon vaikka mitä mielenkiintoista. Suosittelen lukemaan! Sen kirjan myötä muuten mm. opin piirtämään mittasuhteiltaan oikeanlaisia collieita, vaikken koskaan ole ollutkaan kovin innokas piirtäjä. Nykyään ei ehkä onnistuisi enää niin hyvin, mutta aika luonnollisesti collienkuva kynästäni aina tenttipaperiin syntyy :D

Rainerin puhe ei ollut mikään valmiiksi kirjoitettu juttu, vaan hän tarinoi ulkomuistista, omasta päästään, collierodun historian Suomessa sieltä 1950-luvulta tähän päivään saakka. Kertoili rodun tilanteesta nykypäivänä ja ennen. Niin pitkä- kuin lyhytkarvaisistakin, enimmäkseen tietysti ulkomuotoon liittyvistä asioista mutta myös lajeista, joita collien kanssa harrastetaan. Oikeasta collien liikkumisesta ja sen arvostelusta. Sitä kertomusta olisi voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään. Ja kuinka terävä mies! Iästä huolimatta ajatus ja juttu luistaa.
Ulkomuotoasioista jäi mieleen erityisesti se, että edelleen Suomessa ongelmana on kapeat purennat ja heikot alaleuat. Se riesa on ollut jo sieltä 50-luvulta ja pitää hyväksyä, ja luonnollisesti yrittää jalostusvalinnoilla pyrkiä siitä pois. Se kyllä vähän lohdutti, kun oon niitä Haltin hampaita nyt syksyllä murehtinut. Lisäksi jäi mieleen Rainerin kehut siitä, ettei Suomen collieväki ole antanut Keski-Euroopan "modernin collien" (=ne järkyttävät karvapehkot) pesiytyä tänne :D Se mies ei arvosta sitä tyyppiä sitten lainkaan. (Omasta mielestäni liian suuriturkkisia yksilöitä kyllä jonkin verran Suomessakin näkee, mutta onneksi vähemmistönä. Eikä ne kuulemma suomalaisilla tuomareilla pärjää.)

Rainerin puheen jälkeen yleisö sai kysellä vapaasti. Voi kun olis tämän tiennyt, olisin kirjoittanut etukäteen listan kysymyksiä! Onneksi muut keksivät niitä, mielenkiintoista oli kuunnella. Itse juhlan päätyttyä päästiin vielä Sarin kanssa yhdessä vaihtamaan pari sanaa Rainerin kanssa. Siitä, kuinka suuren vaikutuksen hänen kirjansa teki meihin molempiin pieninä tyttöinä, ja kuinka onnellinen olenkaan kun 12 vuoden odotuksen jälkeen mulla vihdoin on se oma collie, joka niin pitkään oli vain kaukainen haave. Rainer kehui uskollisuudesta rodulle ja totesi, että meissä on tulevaisuuden kasvattajat :D

Jos yläasteikäinen minä tietäisi tästä, se varmaan pyörtyisi ja sekoaisi onnesta. Minä Iipu ihan oikeasti pääsin tapaamaan Rainer Vuorisen ja juttelemaan hänen kanssaan. Elämää Collien kanssa -kirjan jälkeen on tullut luettua muutakin kirjallisuutta collierodusta, ja aika paljon muutakin tietoa. Välillä mietin, ovatko muutkin koiria omistavat tuttuni perehtyneet oman rotunsa historiaan ja vaiheisiin yhtä tarkasti, vai olenko jotenkin poikkeuksellinen friikki :D Toisaalta luulenpa, että historiaan perehtyminen ei ole yhtään huono asia, päinvastoin. Suosittelen sitä lämpimästi, sillä ilman historian ymmärtämistä et voi ymmärtää tulevaisuuttakaan, edes koira-asioissa. Kyllä minä ihailen ihmisiä, jotka tuntee koiriensa sukutaulut vaikka sinne 50-luvulle asti. Mietipä sitä: osaatko itse esimerkiksi nimetä rotusi ensi vuosikymmeniltä Suomessa muutamankin kasvattajan?

Taidan näköjään pikkuhiljaa alkaa tajuta, että mulla tosiaan on se oma collie. Jonka kanssa iloita ja treenata, joka on kaunis katsella ja jonka merkityksen voi täysin ymmärtää kenties vain minä itse. Kuinka iso asia se mulle on, kun niin pitkään sitä odotin ja haaveilin. Kasvoin lapsesta aikuiseksi se unelma ja päämäärä koko ajan kirkkaana mielessä. Ala-asteikäisestä asti mielsin itseni aina ensisijaisesti collieihmiseksi, enkä uskonut silloin enkä usko vieläkään että tulen rotua vaihtamaan. Voisin ihan hyvin joskus kokeilla collien rinnalla useitakin muita kiinnostavia rotuja, mutta toivon että collie tulee aina pysymään. Tämä rotu on mulle niin rakas ja tärkeä, niin merkityksellinen, niin iso juttu mulle.

Tuli Haltille ahdas purenta tai ei, hampaista huolimatta se on minulle ihan tosi rakas. Sen perusteella millaisen käsityksen olen Haltin veljistä nyttemmin saanut, Pikkupoika oli meille juuri oikea pentu siitä pentueesta. Minun näköinen koira. Oli tarkoitettu, että meille tuli juuri Halti ja juuri viime kesänä. Vaikka etukäteen jännitin, olisinko sittenkään vielä valmis pennun tuloon, niin heti sen tultua tiesin että olin. Enkä ole katunut päivääkään.
Mun unelma pitkäkarvaisesta colliesta oli joinakin synkkinä aikoina ainoa asia, joka sai nousemaan ylös sängystä ja jatkamaan elämää, ja vielä toteuduttuaankin sen kohtalona on näköjään toimia sellaisena. Ikävä Nemoa ja Nitaa on niin valtava ja tuska niin suuri, etten olisi selvinnyt tästä syksystä ilman pientä pörröistä suippokuonoa. Halti pakottaa nousemaan sängystä ylös ja jatkamaan elämää, se pitää mut siinä kiinni. Se saa mut jälleen hymyilemään.


Every part in my heart I'm giving out
Every song on my lips I'm singing out
Any fear in my soul I'm letting go
And anyone who asks I'll let them know

He's the one, he's the one
I say it loud
He's the one, he's the one
I say it proud

Ring a bell, ring a bell
For the whole crowd
Ring a bell, ring a bell

I'm telling the world
That I've found a friend
The one I can live for
The one who deserves

To give all my heart
A reason to smile
The one I can live for
A reason for life

Saanko itkeä.