Pinnalta kultaa, sisältä perkele

Viimeiset kaksi viikkoa on menneet jossain epämääräisessä sumussa. Kisojen jälkeisellä viikolla Nemo lähti pikkuhiljaa paranemaan ja niska taipui entistä enemmän. Palkkapäivän kunniaksi tein myös investoinnin: ostin koirille Back on Track -loimen :--D Oon jo vähän pidempään miettinyt hankkivani sellaisen, ja kun sillä viikolla satuin käymään apteekissa ja jonotusaika oli pitkä, ehdin tutkailla hyllyjä. En ollut muistanutkaan, että siellä myydään BoT-tuotteita, ja aika hyvä sattuma oli että sieltä löytyi juuri oikean kokoinen koiranloimi! Hintakin oli sama kuin jos olisin nettikaupasta tilannut, ja kätevämminhän se sieltä lähti mukaan. Se on siis 55 cm, ehkä vähän reilu mutta eipä haittaa, kun muuten istuu hyvin ja käy varmaankin tulevallekin koiralle ainakin nuoruusvaiheessa mikäli on tarvis.

Viime viikolla Nemo ja Nita pääsivät toista kertaa koirahierojalle. Tällä kertaa otin Nitan ensin, ja yllätys oli suuri, kun neiti malttoi rentoutua pöydällä! Takajalka laski alas ja pääkin pysyi, tais tyttö ihan tykätä siitä :DD Jumit oli aika samanlaisia kuin viimeksi, niskassa ja selässä. Nemon käytös oli sitten ihan outoa, kuten koko viikolla. Se ei osannut rentoutua ja tärisi pitkään pöydällä aluksi?? Mitä ihmettä. Niskasta löytyi tosiaankin oikealta puolelta kaksi jumikohtaa, olivat aika kipeitä mutta lähtivät hyvin aukeamaan. Satu puhui, että Nemolla tuntuu olevan kaula jopa lyhyempi oikealta puolelta, ei nyt tietenkään oikeasti mutta johtuen siitä että ne lihassolut on sillä puolella supistuneempia. Pitäisi opettaa se seuraamaan oikealla puolella, jotta rasitus olisi mahdollisimman tasaista. Ihmettelen tätä vaan suuresti edelleen, koska mä en oikeasti treenaa paljon yhtään sen kanssa tokoa! :D Muutaman kerran viikossa jotain tosi pieniä juttuja. Outoa, mutta niin se vaan on. Hieronta kuitenkin silmin nähden auttoi, Nemo oli hurjan paljon pirteämpi ja innostui vetämään pihalla hepulirallia oikein kunnolla :-D Hyvä hyvä. 

:3

Muuten viikko menikin sitten aika paskasti. Yhdellä nartulla lähiympäristössä on juoksu, joten Nemo on karkaillut. Se on muutenkin ollut minua kohtaan tosi outo, ignooraa melkeinpä kaiken eikä tottele edes perusjuttuja. Torstai oli kamala. Tultiin koirien kanssa lenkiltä, Nita irti ja Nemo liinassa. Vastaan tuli labbisuros, joka on vaikeimpia ohitettavia. Itse ohitus meni kuitenkin hyvin, istutin koirat tien viereen ja pitivät hyvin kontaktin. Sitten kun lähdettiin kotiin päin, en edes tajua miten, mutta Nemo pääsi irti. Sille jäi panta kaulaan, mutta liinan lukko aukesi. Koirat lähti juoksemaan alamäkeen tielle, mutta Nita tuli luo kun huusin ja otin sen kiinni. Nemo painoi kauhukseni metsään labbiksen perään ja säikähdin, että nyt tulee tappelu. Sinänsä aika typerää, koska eihän koirat koskaan vapaana käyttäydy kuten hihnassa. Lähdin tietysti perään, huutaen Nemoa, mutta se ja toinen uros vaan katseli toisiaan vähän matkan päästä ja kun se koira lähti lenkille pururataa pitkin, Nemo lähti omille teilleen metsään. Mentiin Nitan kanssa perässä ja näin siitä kaukaa yhden vilauksen. Puolisen tuntia kuljin metsässä Nitan kanssa huudellen, mutta koska karanneen koiran perässä on aivan turha kulkea, luovutin. Nemo tuli sitten kotiovelle parin tunnin päästä.

 Samana iltana Appu tuli Ninjan kanssa viikonlopuksi meille, oltiin keskenään kotona koirien kanssa. Puhuttiin Nemosta ja kaikesta mahdollisesta, ja päätettiin että Nemo jää nyt hetkeksi kaikesta erityishuomiosta paitsi. En anna sille edes ruokaa, jos se ei ekalla pyynnöllä tule kupille (tavallisesti sen saa komentaa syömään eikä se sitten kuitenkaan ole hyvä -käskyn jälkeenkään syö), enkä ottanut sitä sunnuntaina jatkoryhmän agilitytreeneihin. Tänään ollaan pikkiriikkisen touhuiltu pihalla, mutta muuten se on ollut vähällä huomiolla.

 Mulla on vaan niin paha mieli. Vaikka tuo lenkillä karkaaminen ei ollut periaatteessa kummankaan vika, kun lukko vain petti, ja aika moni koira varmasti lähtisi hetki sitten ohi menneen koiran perään, niin silti. Nää hetket on kaikkein pahimpia walesin omistamisessa. Kun kuljen hysteerisesti itkien metsässä pitkät haistattavan koiran perässä, mietin vaikka mitä asioita. Kuten sitä, että antaisin joka ikisen sertin, ropin, möllisijoituksen, luvan ja onnistuneen kisakokemuksen pois, jos mun koira vain tottelisi luoksetulokäskyä joka tilanteessa. Jos Nemo olisi kuten Nita. En muista, milloin viimeksi olisin kiroillut niin paljon kuin viime viikolla. Enkä ole millekään muulle meidän perheen koiralle sanonut niin montaa kertaa sen elämän aikana, että vihaan sua. En kertaakaan edes Veetille, joka saattoi purra ketä tahansa ja sai kohtauksen vaikka lenkillä olisi mennyt ohi vain auto. Minkään koiran tai ihmisenkään takia en ole itkenyt, suuttunut tai masentunut niin montaa kertaa kuin Nemon. Tai ajatellut että sietäisi jäädä auton alle, ja on ihme ettei ole jäänytkään kun sillä on siihen niin monta kertaa ollut tilaisuus. Ja kaikki se vain siksi, että rakastan sitä koiraa. Appu sanoi melkein heti tullessaan, etten mä sitä oikeasti vihaa. No enpä kai sitten. Se, että otan sen niin henkilökohtaisesti, johtuu juuri siitä että välitän siitä koirasta. Joka ikinen kerta olen myös antanut sille anteeksi, ja veikkaan että niin käy nytkin.

Me tosiaan puhuttiin koirista ja niiden käytöksestä paljon viime viikonloppuna. Appu sanoi, etten saa syyllistää itseäni enkä väittää, että olen pilannut Nemon. Järjellisesti ajatellen en saisikaan, mutta on vaikeaa olla syyttämättä itseään. En muista Nemon pentuajasta juuri mitään - olin 11-vuotias lapsi, joka siinä vaiheessa varmaan vietti enemmän aikaa muovikoirien kanssa. Sen kuitenkin muistan, että se ei ole koskaan hakenut ihmisiin samalla tavalla kontaktia kuin Nita. Sille katsekontakti piti opettaa ihan erikseen. Appu onneksi muistaa paremmin, ja se sanoikin että Nemo on aina ollut paljon itsenäisempi - sen huomasi ihan konkreettisesti siinä keskustelutilanteessakin. Nita ja Ninja oli meidän kanssa sohvalla katsomassa telkkaria, Nemo yksinään jossain muualla. Kun se tuli ovelle jossain vaiheessa ja pyydettiin se huoneeseen, se tuli Nitan luo. Appu sanoi, että Nemo on enemmän koiran koira. Tämä on vain siinä mielessä kummallista, että Nita tuli meille Nemon jälkeen. Aivan huonossa vaiheessa, juuri Nemon murrosiän kynnyksellä, ja tästähän suurin osa meidän ongelmista kumpuaa. Mutta silti - vaikka Nita on elänyt kadulla, vaikka sitä on hakattu, ajettu pois ja kukaan ei ole sen herkimmässä kehitysvaiheessa välittänyt siitä yhtään, silti Nita hakee ihmisiin kontaktia, luottaa perheeseensä ja toimii kuin ihmisen ajatus. Sen kanssa ei ole koskaan ollut mitään ongelmia. Loogisesti ajatellen Nitan pitäisi olla koiran koira, mutta se ei ole. Nemo on, vaikka se on syntynyt ja kasvanut keittiössä, normaalissa lapsiperheen kotioloissa ja tullut meille tavallisessa 7 viikon luovutusiässä. On totta, että Nita on narttu ja Nemo uros. Nemo on metsästävää rotua, jonka kuuluukin elää hajujen maailmassa ja työskennellä itsenäisesti. Totta kai asiaan vaikuttaa varmasti koiran persoonallisuus ja koulutuskin; tai sen puute. Mulla on mielikuva, että Nemon koulutus on aloitettu varsinaisesti vasta sen ollessa 2-vuotias, mutta se on luultavasti väärä, koska en vaan kuollaksenikaan muista. Kävi äitikin sen kanssa koulutuksissa, kun koira oli nuorempi ja on sille aiemminkin perusjuttuja opetettu, mutta murkkuiästä me ei sen kanssa selvitty. Nitalle taas ei koskaan ole tarvinnut opettaa mitään perusjuttuja, koska se on aina osannut olla niin täydellisesti.

Musta oli myös jännää, että Appu sanoi Nitan olevan agilityyn paljon motivoituneempi. Kuulemma joka kerta kun ollaan kisoissa, Nita nauttii siitä tekemisestä mun kanssa, mutta Nemo on stressaantunut jo siitä tilanteesta. En ole koskaan aiemmin ajatellut noin, vaikka onhan ehdottoman totta että Nemo ei kestä häiriötä niin hyvin kuin Nita. Mutta en tiiä. Toisaalta Nemonkin tekeminen on musta kivan näköistä, ja tyypillisenä walesina se tahtoo luonnollisesti osallistua kaikkeen. Sille on ihan sama mitä tehdään kun vain saa olla mukana. Asiaan voi vaikuttaa myös minä itse; Nitan kanssa oon paljon rennompi, koska sen kanssa voi olla niin vapaasti, mutta Nemon kanssa hermoilen paljon enemmän, esim. karkaako se ja pitäähän se nyt kontaktin minuun. Nemo olisi varmaan onnellisimmillaan jos se vain saisi rymeltää metsässä ja käyttää nenäänsä - ehkä mun ei pitäisi yrittääkään harrastaa sen kanssa yhtään mitään.

Nita hymyilee aina luoksetulossa koska juokseminen on niin kivaa ja koska mamman luo tuleminen on niin kivaa!

Palatakseni siihen itsesyyttelyyn, niin sen juuret on aika syvällä. Muistan, kun silloin seiskaluokkalaisena Nemon ollessa 2v, hakkasin päähäni hokemaa, että mun on pakko kouluttaa Nemosta yhteiskuntakelpoinen, koska kukaan muu ei siihen pysty. Ja oonhan mä sen kanssa hirveästi töitä tehnytkin ja se näkyy. Mutta koska se ei vieläkään ole niin tottelevainen kuin koira voisi olla, syytän itseäni, etten ole tehnyt sen kanssa tarpeeksi töitä. Tiedän, että periaatteessa se on tosi tyhmää koska 12-vuotiaalta tytöltä ei voi minun mielestäni odottaa sen hallitsevan nuoren, kovapäisen uroskoiran täysin, varsinkin kun sitä koiraa on siihen saakka kouluttanut koko perhe eikä edes kovin tavoitteellisessa mielessä. Mutta silti syytän itseäni, koska joka ikisessä kirjassa ja koulutusneuvoissa sanotaan, että vika on aina taluttimen toisessa päässä, ei koirassa. Koska itse uskon tähän, loppujen lopuksi sanoessani Nemolle vihaavani sitä, sanon sen oikeasti itselleni. Sanon vihaavani itseäni siksi, että en ole silloin yläasteikäisenä panostanut meidän koiran koulutukseen tarpeeksi, minkä takia se karkailee ja haistattaa mulle pitkät.  

jee :)

En oo varmaan ikinä kirjoittanut näin sekavaa blogitekstiä. Tätä kirjoittaessa itketti, mutta pakko sanoa että helpotti! En tiedä oonko koskaan edes avautunut aiheesta aiemmin. Tiiän, että menneitä on turha jossitella, mutta ihmisellä on tapana etsiä syitä ja perusteita menneestä. En myöskään halua vertailla koiriani, mutta fakta vaan on näin että Nita on maailman helpoin koira. Täysi kymppi, kuten treenikaveri sanoi jo vuosia sitten. Muutama vuosi takaperin en olisi varmaan kehdannut kirjoittaa näitä asioita julkisesti - mua olisi hävettänyt myöntää oma laiskuus. Mutta kun fakta on näin, niin miksipä sitä ei uskaltaisi sanoa ääneen.

 Tahtoisin oikein kovasti uskoa ihanan isosiskon sanoja. Uskoa, että myös koiran persoona vaikuttaa sen käytökseen, eikä vaan kouluttaja. Mutta edellä mainituista syistä johtuen se on vaikeaa, vaikka mun omat koirat todistaa juuri sitä. Ei me olla Nemoa ja Nitaa koskaan mitenkään eri tavoin kohdeltu arjessa, vaan samanlaista elämää ne on eläneet aina tässä perheessä. Jos se vika olisi kouluttajassa, loogisesti ajateltuna mulla olisi kaksi karkailevaa ja oman mielensä mukaan tottelevaa koiraa. Onneksi ei ole. Mutta silti, silti minua pelottaa jo nyt tulevaisuus. Muutaman vuoden kuluttua mulla on toivottavasti ensimmäinen pennusta asti oma koira (paimenkoira, palveluskoira), ja vaikka oonkin näiden vuosien aikana oppinut koirista ihan sairaasti, vaikka tiedän miten aion sitä kasvattaa ja kouluttaa, niin silti mua pelottaa, että teen siitäkin remmirähjän*, kovakorvaisen ja karkailevan. Koska olen niin huono kouluttamaan koiraa.

*En oikein tiedä, määritelläänkö Nemo enää remmirähjäksi. Se oli sitä 1-2v. iässä, pahimmoillaan, mutta nykyään ohitukset sujuu kun käskee sen seuraamaan. Tietynlaisten (esim. pienten koirien) tullessa vastaan ei tarvi välttämättä tehdä mitään. 

Kirjoituksen tarkoitus ei ole rypeä itsesäälissä, enkä sitä niin tarkoittanutkaan. Oli vain pakko purkaa ajatukset jotenkin jäsenneltyyn muotoon.