Saanko tarjota konjakkia

Siitä treenimäärästä, mitä olen nyt Nemon kanssa viime viikkojen aikana tehnyt, on ehkä voinut päätellä jotain - ei me nyt ihan huviksemme joka päivä hiota tokoliikkeitä. Syynä siis oli viime lauantaina ollut meidän ensimmäinen virallinen tokokoe. Aloin katsella kyseistä koetta jo talvella, kun Springeri-lehdessä oli siitä mainos; viime kesän leirillähän meitä houkuteltiin jo syksyksi yhdistyksen kokeeseen Tampereelle saatesanoilla "siellä on oikeasti tosi rentoa koska kaikki muutkin tietää, millaista on harrastaa springerin kanssa ja tuomarikin valitaan sen mukaan, että se ymmärtää näitä." :D Syksyllä ei oltu kuitenkaan mielestäni ihan valmiita ja oma elämäkin oli sen verran kiireistä, ettei onnistunut.

kuvituksena sekalaisia kuvia vuosien varrelta; keväällä ei ole tullut hirveästi koiria kuvattua muuten vaan ja nämähän ovat vanhasta blogista joka tapauksessa hävinneet. Nemo elokuussa 2011.

Nyt kuitenkin ilmoittauduin heti kun se oli mahdollista, toukokuun alussa. Alkuvuodesta saatiin vihdoin häiriötreeniä säännöllisemmin ja kevättalvella olin vielä ihan toiveikas, mutta jo viimeisen kuukauden ajan ennen koetta ilmoittautuminen tuntui todella huonolta idealta; lähinnä siksi koska paikallamakuu hajosi sen piippaamisen myötä. Jos järjestäjänä ei olisi ollut oma rotuyhdistys, se kisauran korkkaaminen olisi varmasti vieläkin hamassa tulevaisuudessa, ja tuolla olikin tosi ihanaa aloittaa, kun vastassa oli tutut ihmiset leiriltä :)
Viime viikolla treenasin Nemon kanssa tiistaina ja keskiviikkona. Tiistaina tehtiin Jaatilanrinteellä Nitan kanssa 3 minuutin paikallamakuu sekä jäävät ja luoksetulo. Treenit oli täydelliset. Keskiviikkona tehtiin Miran kanssa kenraaliharjoitus kentällä. Meni surkeasti. Nemo piippasi paikallamakuussa mutta pysyi, eikä välittänyt toisesta koirasta. Seuraamiset oli kamalaa laamailua, toki 23 asteen hellekin vaikutti koiraan. Koe tuntui entistä huonommalta idealta.

toukokuu 2010

Torstaina ja perjantaina ei tehty mitään ja lauantaiaamuna noustiin aikaisin, Hämeenlinnan Renkoon kesti yli kaksi tuntia ajaa. Koepaikka oli pieni kenttä ihan keskellä metsää ja aluksi kun käveltiin Nemon kanssa, se vähän piippaili ja oli hiukan levoton, kuin myös siruntarkastuksessa ja alkupuhuttelussa. Oltiin suoritusvuorossa onneksi vasta yhdeksänsinä ja paikallamakuu oli jaettu kahtia. Jotenkin tokosta tulee mulle aina sellainen mielikuva, että huiput palveluskoirarotuiset suorittaa siellä täydellisesti ja tunnelma on tosi tiukka, mutta muiden suorituksia katsellessa oma olo rentoutui hiukan. Moni koira oli aika pihalla tai jopa karkaili metsästä tulevien hajujen perässä kehästä ulos.

Kokeessa oli tuomarina Marja Ala-Nikkola, joka vaikutti toisaalta aika tiukalta ja toisaalta lepsulta. Ehkäpä luettelen taas liike (kyllä, ne tehtiin tuossa järjestyksessä) kerrallaan selitykset.
Luoksepäästävyys: 10, nousi ja meni vastaan mutta oli kiltisti. Ohjaajalle huomautettiin, että hihnan tulee kulkea ohjaajan edestä. Jaa.
Paikallamakuu: 0, lähti heti kun itsekin. Aaaargh voi %&#@, mitä ihmettä mä voin tälle tehdä? Se on lähtenyt nyt kahdessa möllitokossa (2012 huhtikuussa & nyt toukokuussa) mun perään ja nytkin. Mutta kuinka helkkarissa mä voin tuota treenata, kun ei se treeneissä ikinä lähde?
Seuraaminen kytkettynä: 0,voi luoja. Käveli se alussa mun vierellä, mutta ei kyllä kuunnellut niin mitään. Ei pysähtynyt kertaakaan, käännökset ihan kamalia ja oma paniikki nousi. Tuomari sanoikin sitten joko tässä tai seuraavassa liikkeessä (olin niin sumussa etten edes muista) että hengitä. "Oot ihan kalpea, näytät ihan siltä että pyörryt siihen paikkaan. Nyt hengität syvään - et hengitä vieläkään syvään, huokaa kunnolla! Noin. Puhu koiralle normaalilla äänellä, älä korota sitä yhtään koska heti kun se nousee, se ajattelee ettet ole vakavissasi. Nyt lopetat sen kontaktin pitämisen koiraan ja katsot vaan suoraan eteenpäin ja sanot reippaasti koiralle sen seuraa."
Liikkeestä maahanmeno: 0, jäi seisomaan. Mitähän helvettiä taas? Liikkeestä maahanmeno on yksi Nemon varmimmista liikkeistä, mutta ei se kyllä seurannut edelleenkään. Annoin kaksoiskäskyn kun näin ettei mennyt, mutta se tuli liian myöhään joten siksi nolla.
Seuraaminen vapaana: 0, ei taaskaan yhtään kuulolla, karkasi about kolme kertaa kehästä laidalle haistelemaan. En muista, oliko kaikki tän seuraamisen aikana, ekan kerran varmaan lähti jo edellisessä liikkeessä. Tuomari sanoi etten saa mennä perään vaan pitää vaan huutaa koiran nimeä. Ihan kuin se olisi hyödyttänyt, ja sitten sainkin luvan sanoa rumemmin. Ihme kyllä, Nemo tuli joka kerralla iloisesti luo.
Luoksetulo: 8, Jäi hyvin ja tuli nätisti, tuomari huomautti että kunniakierros ennen perusasentoa on aivan liian suuri joten siksi rokotti.
Liikkeestä seisominen: 7,5, se taisi jopa seisahtaa, ohhoh. Eikä ennakoinut istumista.
Estehyppy: 0, ei mitään reaktiota. Jäin koiran kanssa liian kauaksi, ei kolmannella käskylläkään hypännyt ja tuomari sanoi, että menkää lähemmäs ja näytä kädellä. Ja kysyi, onko hypännyt aiemmin. Vastasin, että on.
Kokonaisvaikutus: 5, "ei oikein toiminut."

heinäkuu 2010, kuvat Viivi S.

Sanon ihan rehellisesti, että mua alkoi melkein itkettää siellä kehässä, varsinkin kun tuomari jäi juttelemaan liikkeiden jälkeen. (Se puhui tosi paljon kaikille muillekin liikkeiden välissä ja jälkeen.) Ensimmäinen kommentti: "Tää ei varmaan oo sun kouluttama koira?" Vastasin että on, mutta sitä on alettu kouluttaa vasta 2-vuotiaana. Mä en edes tarkasti muista, mitä kaikkea se mulle sanoi. Jotain siitä, että mun pitäisi nyt alkaa lueskella kirjallisuutta koirien käyttäytymistä ja alkaa itse olla itsevarmempi ja määrätietoisempi. "Miksi villakoirien kimppuun käydään? Koska ne liikkuu siksakkia eikä muut koira tiedä, mitä ne viestii. Varmimmat koirat on kaikkein rauhallisimpia." Sanoin tietysti, että ei ole mitenkään uutta ja oli ihan odotettavissakin. Oon kirjoittanut tästä aiheesta niin lukemattomat kerrat vanhaan blogiin ja varmaan tähänkin. Kerroin, että ongelmana on auktoriteetin puute ja juuri se, että voimakasluontoinen uroskoira ja tällainen pieni herkkä tyttö ei ole oikein paras yhdistelmä. Sitten se tuomari alkoi selittää, että ei auktoriteetti ole fyysisestä olemuksesta kiinni (en mä nyt sitä tarkoittanutkaan, mutta en jaksanut alkaa tarkentaa). Ja kehotti käyttäytymään itsevarmemmin ja rauhallisemmin, puhumaan matalammalla äänellä ja tarkkailemaan miten koirat käyttäytyy. Muuta en oikein muista. Paitsi sen, kun sanoin vielä lopussa että jännitän aina hirveästi. Sitten se vaan sanoi, että älä jännitä. Ja koska se kätteli kaikki, se kätteli mutkin. Ja sanoi, että "Katso nyt. Et edes purista kättä kunnolla. Kättele uudestaan ja lujempaa." No, rutistin sen kättä sitten lujemmin toisella kerralla.

Jos jatkan rehellisellä linjalla, niin mua itkettää jo tämän kirjoittaminen tänne. En tiedä miksi sielläkin; oliko se tilanne jotenkin niin nolo, ei periaatteessa juuri siksi koska ne kaikki tutut siellä on kyllä nähneet kuinka hienosti Nemo toimii parhaimmillaan. Mutta oli se ehkä kuitenkin jotenkin häpeällistä, saada nyt saarna siitä että luepas vähän koirakirjoja ja ota selvää miten koirat käyttäytyy. Montakohan koirakirjaa mä olen elämäni aikana lukenut? Niin monta, etten edes viitsi ruveta laskemaan. Kehästä tullessa teki mieli vain kaivautua autoon itkemään, mutta sain laitettua koiran häkkiin ja juotua vettä. Sitten kävelin rauhallisesti katsomaan loput suoritukset ja naurahdin Elinalle, joka koulutti meille tokoa viime kesän leirillä, että sellainen esitys. Elina sanoi, että odotas vaan, pahempaa on luvassa :') Onneks en oo ainoa, jonka walesilta voi odottaa mitä tahansa. Kun kokeen lopussa menin hakemaan kilpailukirjaa, tuomari kysyi että "Ootsää täysi-ikäinen, saanko tarjota sulle konjakkia? Näytät edelleen siltä, että pyörryt." Pystyin jo vähän hymyilemään, että oon joo täysi-ikäinen. Tulos tietysti ALO0, 54 pistettä mutta oltiin vaan toiseksi viimeisiä eikä viimeisiä, oho :D Tavoitetta eli kehässä pysymistä ei saavutettu, mutta ainakaan tuomari ei keskeyttänyt koetta.

toukokuu 2011, kuva Viivi S.

Kotimatkalla ja näiden parin päivän aikana on tullut ajateltua asioita hyvin paljon. Kaikkein eniten tuomarin kommentit aiheutti pahan mielen siksi, koska mä en oikeasti voi luonteelleni mitään. Tätä on hankala selittää, mutta kuten olen vanhan blogin puolellekin kirjoittanut, minun ja Nemon suhteen perusongelma on mun henkinen heikkous. Nemo on tosi voimakasluonteinen, kova, jopa dominoiva. Minä olen herkkä ja hiljainen, jolle sopii paremmin käteen ainakin näistä kahdesta Nitan tapainen pehmeä koira. Agikoutsi Kaitsukin puhui tästä paljon silloin kun meillä oli agilityssä se perseilykausi: Nemo tarvitsee selkeää ja tiukkaa käskytystä jotta se ymmärtää että olen tosissani. Siltä on pakko vaatia. Se kyseenalaistaa heti käskyt ja tekemisen kanssani, jos se vain aavistaakin etten ole täysin tosissani. Mä en vaan voi sen kanssa lepsuilla yhtään, vaikka tahtoisinkin. Totta kai jännitin tuolla, mikä aiheutti muutoksen omassa käytöksessä ja sitä myötä Nemossakin. Jännitin enemmän tiedostamattani kuin tietoisesti, mutta en oikeastaan koiran karkaamista vaan ihan suoritusta itsessään, mikä on sinänsä erikoista. Ja totta kai Nemo aisti, että en ole varma tilanteesta, joten se ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan minua.
Tiedän että mun pitäisi olla aina ehdottoman tarkkana Nemon kanssa. Sen kanssa ei voi olla kuten Nitan, joka pysyy jatkuvasti hanskassa ja kuulolla, vaikka se olisi muutaman sadan metrin päässä musta. Tiedän, että spanieli vaatii jämäkkyyttä ja käyttää tilaisuuden häikäilemättä hyväkseen jos se vain saa sen. Perfektionistina minua itseänikin luonnollisesti harmittaa hirveästi, etten muista tätä jatkuvasti. Unohdan jatkuvasti koutsin sanat, vaikka niiden pitäisi tulla tekoina selkärangasta asti.

pujotteludemonstraatiota alkeiskurssille 2.6. Kuva Mira Ä.

Mutta kun mä en millään tahtoisi olla jatkuvasti jämäkkänä. Mulle olisi paljon mukavampaa, jos voisin vaan olla niin kuin aina Nitan kanssa - iloisena ja rentona, luottaen koiraan lähes sataprosenttisesti. On niin paljon helpompaa tulla suoraan autosta kentälle koiran kanssa touhuamaan ajattelematta sen kummemmin, kuin virittää itsensä tietoisesti itsevarman auktoriteetin rooliin. Olenko siis laiska? Ehkäpä. Ja totta puhuen, mun ei ole nyt keväällä tarvinnut olla jämäkkänä. Kun helmikuussa kävi niitä kurjia juttuja ja lähdettiin siitä taas nousemaan kevättä kohden, meillä on ollut Nemon kanssa tosi hyviä hetkiä tosi pitkään. Se on ollut agilitytreeneissä hienosti kuulolla ja mun itse asiassa melkein piti nyt keväällä kirjoittaa sille helmikuun purkuviestille vastapainoksi postaus, jossa kerron että hei, meillä menee hyvin: Nemon kanssa on ilo treenata ja yhä useammin tulee niitä hetkiä, kun tuntuu että meidän välinen suhde on taas hienolla mallilla. Mutta ilmeisesti se oli vaan väliaikaista, ja se kyseenalaistaminen vain uinui pinnan alla, noustakseen taas. Ehkä juuri sen takia paikallamakuussa alkoi piippaaminen, ja perusasentokin tuntuu ajoittain unohtuneen? Ehkä juuri siksi, etten ollut jämäkkänä vaan iloisen rentona enkä puuttunut natsina heti epäkohtiin?

jatkoryhmän treeneistä 26.5. Kiitos kuvista Sunnalle!

Kylläpäs tämä teksti menee sekavaksi. Miten tämä nyt sitten liittyy siihen, mistä mulle tuli eniten paha mieli? Siten, että kun perusluonne on herkkä ja epävarma, on vaikea ottaa erikseen jämäkän ja itsevarman ihmisen roolia koiran kanssa. Kun todellisuudessa oma itsetunto on huono, niin totta kai se heijastuu muuhunkin elämään. Totta kai se epävarmuus on koko ajan taustalla, vaikka osaankin sen peittää eri tilanteissa. Osaan joo aika hyvin näiden koirien kanssa pelata, onhan siihen ollut pakko oppia viimeisten kahdeksan vuoden aikana, mutta en edelleenkään sen perusluonteeni takia osaa aina, esim. joka ikisiin treeneihin ja lenkeille lähtiessä, naksauttaa sitä rauhallista jämäkkyyttä päälle.

Toinen asia, mistä kritisoin tuomaria, on se jännityskommentti. Jännittäjälle, sellaiselle kuin vaikka minä, ei vaan auta sanoa että älä jännitä. Piste. Ihan samalla lailla kuin olisi hirveän kiva olla luonnostaan itsevarma ihminen, olisi tosi kiva myös osata olla jännittämättä. Mutta se ei lähde pois sanomalla, vaan ainoastaan siten, että käy kisoissa. Niin mulla kävi agilitynkin kanssa ja oon siitä tosi iloinen :)
Tää teksti on muutenkin ihan älyttömän pitkä, mutta loppuun mun on pakko sanoa, että mulle tuli heti siellä kokeessa mieleen mun ja Nemon ihka ensimmäiset agilitykisat. Se epäonninen heinäkuun päivä kesällä 2011, jolloin Nemo meni ehkä kymmenen estettä radalla ja lähti sitten huitelemaan metsään, molemmilla radoilla. Silloin vannoin, etten enää ikinä kisaisi sen kanssa agilityssä. Mutta vuoden päästä koira toimi paljon paremmin, ja syksyllä 2012 uskalsin lähteä sen kanssa uudestaan.

Nyt en vanno, etten enää kisaa Nemon kanssa tokossa. Silloin agilityssä vein ehkä keskeneräisen koiran kisoihin, ja sinä kesänä oli muutenkin alkanut olla hallintaongelmia. Nyt en vienyt tokokokeeseen keskeneräistä koiraa. Tässä ei ollut kyse mistään muusta kuin ohjaajan vedättämisestä 6-0, Nemo kyllä osaa kaikki liikkeet ja tiedän sen. Homma kaatui vain omaan jännitykseen, minkä koira vaistosi, minkä seurauksena se löi lekkeriksi. Siispä, jos meidän tokoura tämän kuoppaisen alun jälkeen jatkuu samoin kuin agilityssä, en ole huolissani :D Tärkeintä on, että kisakynnys on ylitetty, luultavasti ensi kerralla jännitän vähemmän. Nyt me vain pidetään hetki taukoa tokosta (oltaisiin pidetty joka tapauksessa, vaikka koe olisikin mennyt hyvin) ja katsellaan myöhemmin kesällä uudelleen, missä mennään. En aio luovuttaa.