Miksi juuri collie?

Vihdoin sain tämän tekstin valmiiksi. Siitä tuli hirveän pitkä, junamatka meni ihan siivillä kun viikko sitten kirjoittelin tämän matkalla kotiin. Niinpä päädyin jakamaan tekstin kahteen osaan, ensin yleiseen rotuvalintaan ja sitten siihen, miten juuri Halti päätyi minulle. Jälkimmäisestä siis luvassa tarinaa myöhemmin. Mutta siis. Monet blogin lukijoista, ketkä ei mua sen syvemmin tunne, ei varmaankaan tiedä tän colliejutun taustoja, ja vaikka kotisivujen Haltin sivulle jotain sen tulosta oonkin jo kirjoitellut, mulla olisi juttua paljon tarkemminkin. Siispä ajattelin nyt kertoa, miksi mulle tuli walesinspringerin ja rescueseropin jälkeen juuri pitkäkarvainen collie. 

Rotuvalintaani on tasan yksi syy: Kepa. Siis Fallow-Field’s Black Flintstone, joka eli 21.9.1989-18.7.2001. Kepa oli meidän perheen eka koira ja noin kolmivuotias kun synnyin. Se oli perhekoira ja lenkkikaveri, mitä nyt iskä kävi sen kanssa tottistreeneissä jonkin verran. Mun muistot Kepasta on varsin rajalliset, koska olin vain 8-vuotias kun se kuoli mutta silti se on jotenkin tehnyt muhun ihan lähtemättömän vaikutuksen. Kepa vahti mua kun vauvana nukuin yksin ulkona (mitä en tietenkään muista) ja jaksoi aina pelata mun kanssa sählyä pihalla ja toi palloa heitettäväksi vielä aika vanhanakin. Sen kanssa opettelin koiran lenkitystä lähiympäristössä ja se oli yksinkertaisesti paras lapsuudenystäväni, kun ei mulla silloin kauheasti kavereita ollut, lähellä tai ylipäätään. 

Luulen, että Kepan kuolema vaikutti mun ikävään ihan eri tavalla kuin siskoihin ja veljeen – olin elänyt sen kanssa niin vähän aikaa ja kun kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen lemmikin kuolema, jota surin ja josta ylipäätään pystyin tajuamaan jotain, en varmaan ikään kuin ”ollut ehtinyt kokea Kepaa tarpeeksi”. Joka tapauksessa, vaikka olin niin pieni, mulla oli ihan hirveä ikävä sitä ja tosi pitkään. Sitten kun ruvettiin perheen kesken miettimään uutta koiraa, olisin toivonut että meille otettaisiin toinen collie. Vanhemmat ei kuitenkaan innostuneet ajatuksesta, colliella on kuulemma liikaa karvaa jonka hoitamisessa on iso vaiva ja se haukkuu ihan liikaa. (Kepa tykkäsi käyttää ääntään erityisesti silloin, kun lapset riehui tai kun mökillä joku meni uimaan tai soutelemaan. Se inhosi vettä.) Veikkaan myös, että muut eivät innostuneet ajatuksesta senkään takia, koska ei kukaan voisi korvata Kepaa, ja siksi olisi parempi ottaa joku erirotuinen koira.

Kepan jälkeenhän meille tuli sitten pyrtsi Veeti, ja kun se jouduttiin lopettamaan, äänestin taas collieta rotuvaihtoehdoksi, ja hävisin taas. No, joku koira oli parempi kuin ei koiraa ollenkaan, mitenkään Nemoa väheksymättä. Olen siis halunnut uutta collieta siitä lähtien, kun Kepa kuoli. Voidaan kai puhua intohimosta :D Vaikka on se vähän typerää ehkä; oon monesti miettinyt, että kun meidän vanhemmilla oli collien lisäksi silloin rotuvaihtoehtona berninpaimenkoira, niin  jos meille oliskin tullut sellainen, olisinko nyt koko ikäni haaveillut bernistä? Tai jos kokemukset Veetistä ja Nemosta eivät olisi olleet niin huonot, tai jos olisin ollut vähän vanhempi kun Kepa kuoli ja osannut nähdä sen puutteet, olisinko myöhemmin tutkinut avoimesti eri rotuvaihtoehtoja, mielessä vaikka joku bc tai aussi harrastuksia ajatellen? No, mutta collie meillä oli kun mä olin pieni, enkä jostain 9-10-vuotiaasta saakka ole yksinkertaisesti osannut ajatella mitään muuta! Aina jos lenkillä näin collien, ihan jo pienenäkin, se herätti ihan erilaiset tuntemukset kuin muut rodut ja näyttelyissä käydessä aina ihastelin niitä. Ja tietty keräsin kaikkia collietavaroita ja –krääsää jo ala-asteella :D

Muovikoiria keräilin muutenkin, collieita löytyy 13 kappaletta. (Tässä kuvassa osa noista on naapurin kaverini) :D

Kun sitten vähän kasvoin ja opin käyttämään internettiä siinä vitos-kutosluokalla, löysin Suomen Collieyhdistyksen ja eri kenneleiden kotisivut. Imin itseeni kaiken mahdollisen tiedon mitä collieista löytyi niin netistä kuin kirjallisuudestakin. Mun onneni on, että collie on maailmanlaajuisestikin niin suosittu rotu, että siitä löytyy tosi paljon kirjallisuutta. Yläasteella vietin ihan hävettävän paljon aikaa colliekasvattajien kotisivuilla, KoiraNetissä ja ties missä, ja kinusin äidiltä collieta. Jos olisin ollut fiksu, olisin käyttänyt colliesivuilla roikutun ajan yleisiin koulutusjuttujen lukemiseen ja työstänyt Nemoa paremmin ja enemmän, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi joten turhapa sitä on enää surkutella – ja teinhän mä spanielin kanssa töitä, mutta perfektionisti miettii että aina ois voinut tehdä enemmän.

Tässä ei oo edes kaikkia niitä colliekirjoja, mitä itse tiedän olevan. Kolme ylintä on omia, kaks alinta kirjaston.

Nyt olen todella kiitollinen mun vanhemmille siitä, ettei ne suostuneet silloin ottamaan kolmatta koiraa – sittenhän se elämä vasta hirveetä ois ollutkin, kun noidenkin kanssa oli omat ongelmansa :D Ja ennen kaikkea, ties miltä kasvattajalta olisin sitten sen pennun mennytkään valitsemaan… Lukion alettua ja agilityn tultua meidän vakituiseksi harrastukseksi pätevällä koutsilla älysin vihdoin keskittyä senhetkisiin koiriin ja hautasin haaveen odottamaan aikaa, jolloin jotain konkreettista voisi tapahtuakin. 

Pohjoismaiden Voittajassa 2010 opettelemassa ekaa kertaa järkkärin käyttöä

Silloin yläasteaikoinani näin collieita lähinnä näyttelyissä, kyllä niissä tulikin monta kertaa istuttua :D Ja muistan sen puutumisen tuskan, kun niitä noissa kansainvälisissä oli ja on aina niin hullusti, että koko rodun arvostelun katsomiseen meni 5-6 tuntia putkeen. Lähipiirissä mulla ei ollut collieita, en tuntenut yhtään henkilökohtaisesti ennen kuin vasta 16-vuotiaana. Silti kuitenkin tiesin netin välityksellä vaikka kuinka monta, ja seurasin rodun tilannetta edelleen melko aktiivisesti vaikken enää siihen niin paljon aikaa käyttänytkään kuin aiemmin. Muistan, kuinka mun oli kuitenkin sitten aika vaikea muodostaa Suomen pehkoista mitään kokonaiskuvaa, koska kasvattajia (ja ”kasvattajia”) on niin hemmetin paljon ja koirat varsin erityyppisiä. Jossain vaiheessa halusin jenkkilinjaisen ja aika pitkään tietysti suunnittelin näyttelykoiraa, koska se oli mulle tutuin harraste. Niin, ja jostain syystä olin kehitellyt päässäni ihan järkyttävän epärealistisesti romantisoidun kuvan koko rodusta :D Mitään parempaa koiraa kuin collie ei ole ja ne on niin viisaita ja täydellisiä jne. Huh huh, vähänpä tiesin. 

Onneks sitten lukion ekalla tutustuin Evieen, jota itse asiassa voin kiittää muutamasta järjen sanasta :D Muistan oikeasti vieläkin yhden meidän mesekeskustelun keväältä 2010, kun pohdiskelin, pikkuhiljaa agilitystä yhä enemmän ja enemmän innostuneena, että haluaisinko näyttelykoiraa vai harrastuskoiraa. Kysyin jotain tyyliin ”mutta onhan niillä näyttelysukuisillakin aivot päässä, että jotain voi niiden kanssa harrastaa?” ja Evie tyrmäsi, että ”no ei niillä kaikilla todellakaan ole aivoja päässä” XD aijaa. Mutta mä en ihan oikeasti tiennyt, että rodun tilanne on noin huono – mistäpä olisinkaan, kun en käytännössä ollut Kepan jälkeen tavannut henkilökohtaisesti kuin ihan muutaman collien. Ja kyllä, myös niistä ”näyttelysukuisista” löytyy koiria, joilla pää pelittää vaikka nyt agilityyn ja tokoon.  

No, onneksi oli hyvin vielä muutama vuosi aikaa miettiä ja pohdiskella rauhassa. Siinä lukion aikana agility vei yhä enemmän ja enemmän mennessään, ja näyttelyinnostukseni laantui. (En tiiä olisko laantunut niin paljon jos Nemolla olis ollut paremmat mahikset pärjätä, mutta sitähän ei kukaan voi tietää :D). Jossain vaiheessa sitten vaan tajusin, että kyllä tää kouluttaminen ja oikeasti yhdessä tekeminen koiran kanssa kehässä pyörimisen voittaa, ja että tahtoisin myös sitten tulevaisuudessa sellaisen koiran, jonka kanssa voisi harrastaa.
Tietysti kun välillä tuli treenikavereiden kanssa puhetta seuraavasta koirasta, multa kyseltiin että varmaan haluan sitten jonkun bordercollien seuraavaksi, mutta eii :D Ehkä mä joskus voisin kokeilla bortsua pehkon ohella, mutta vakavissani en oo miettinyt mitään muuta rotua. Niin, ja mun ekan collien täytyi olla tricolour ja uros.. Trikki on Kepan takia ollut aina mun lempiväri, ja auta armias jos jollain colliella/sheltillä, oli minkä värinen vaan, on piirto päässä, niin mun sydän sulaa. 

Lapsuudenystäväni vahvan perustajavaikutuksen lisäksi collie miellyttää mua rotuna muutenkin. Se on sopivan iso, ”koiran kokoinen” (koska isot koirat <3), rakenteeltaan terve (ei omasta mielestäni mitenkään liioiteltu), ja myös perinnöllisiltä sairauksiltaan suhteellisen terve. Lonkka- ja kyynärtilanne on hyvä, ja tiedän kyllä myös CEA:n tilanteen – mutta kun ottaa huomioon, että suurin osa ”sairastaa” sen lievintä muotoa CRD:tä, joka ei vaikuta koiran näkökykyyn millään lailla, voidaan miettiä, onko se sairautena koiran elämään niin suuresti vaikuttava. Ja jos sitä toden teolla tahdottaisiin jalostaa pois, siihen tarkoitukseen olisi löydyttävä paljon enemmän oikeasti geneettisesti terveitä koiria, joita on kovin vähän. Tilanne on tämä ja tiedostan sen. 

Mutta takaisin collien kiehtovuuteen: kun luonne on oikeanlainen, harrastusmahdollisuudet ovat monipuoliset, pk-oikeudet löytyy jne. Eikä ole kuitenkaan niin aktiivinen (tai ehkä oikea sana ois vietikäs), kuin millainen mielikuva mulla joistakin muista roduista on – ei juokse pitkin seiniä jos oon pari päivää kipeänä enkä pysty treenaamaan sen kanssa hulluna. Haltin kasvattajan sanoja lainaten: ”collie on pk-kokeessa samalla viivalla arvostelussa kuin muutkin palveluskoirarodut, mutta sen tulee yltää kilpailukykyiselle tasolle niiden kanssa omilla avuillaan, ei sovittamalla samaan muottiin kuin joku pk-kenttien valtaroduista.” Oon kuullut ja lukenut collien luonteesta mitä ihanimpia juttuja, uskollisempaa koiraa saa kuulemma hakea ja viisaina ne oppivat arjen perusjutut kuin itsestään.

Haltin emä Raisa (Irokon Quartz) esineruudussa

Ja, (sori nyt vaan kaikki truu käyttölinjaharrastajat), lisäksi collie on mun mielestä yksinkertaisesti maailman kaunein koira. Tykkään collien päästä, ilmeestä ja korvista, ja turkista. Minä nyt satun tykkäämään pitkäkarvaisista koirista enkä voi sille mitään :D Mutta totta kai liika on liikaa – mun mielestä esim. Keski-Euroopassa ollaan karvan jalostuksen suhteen menty ihan överiksi, mutta suurimmalla osalla niistä suomalaisista collieista, mitä tällä hetkellä tunnen, on minusta aivan sopivan pituinen, liioittelematon turkki. Oonpa muuten rotuvalintani suhteen onnekas myös näiden harrastusjuttujen takia – jos meillä olis silloin 90-luvulla ollut berni, tuskin harkitsisin sellaista nyt kun tahdon koiran kanssa harrastaa :D
Ai niin, Joona on suhtautunut tähän mun koiranhankintaan myöntyvästi ja positiivisesti. Se on tietenkin tiennyt jo vuosia, että minä haaveilen colliesta palavasti ja hankin kyllä sellaisen heti kun mahdollista. Innoissaan se on, vaikka ei Haltin koulutukseen niin paljon osallistukaan. Melkein joka päivä se sanoo, että on se todella suloinen. Ja leikkii sen kanssa ja tykkää siitä kovasti.

Siinäpä se oikeastaan taisi olla. En ainakaan tähän hetkeen keksi enempää sanottavaa rotuvalinnastani –  pitkäkarvainen collie siksi, koska oon halunnut sellaista jo pikkutytöstä asti, se on mun intohimoni, mun pitkäaikaisin ja suurin haaveeni, jonka toteutumista odotin yli puolet elämästäni. Se on haave, joka auttoi mua jaksamaan elämää; kun joskus teininä koulukiusaaminen tai masennus ihmissuhteiden vuoksi aiheutti niin pahan olon, etten välillä tahtonut nousta aamuisin sängystä ylös tai mietin jotain tosi typeriä juttuja, tämän unelman takia aina ajattelin että ei – en haluu lopettaa elämistä, koska tahdon vielä joskus kokea sen, mistä eniten haaveilen. Koska tahdon vielä joskus vihdoin omistaa sen collien. Pitkäkarvainen collie siksi, koska se on niin viisas, hyväluonteinen, sopivan kokoinen, sen kanssa voi harrastaa, se on maailman kaunein koira. 

Haltin sukulainen Rico (Irokon Trick of The Light)

Siksi tämä pentu, pikku Halti, on niin erityinen. Koska oon odottanut sitä niin pitkään, koska tiesin jo vuosia sitten, ennen kuin mulla oli tietoakaan kasvattajasta, yhdistelmästä tai siitä, milloin se koira tulee, tiesin että siitä tulee mun elämäni koira, että rakastaisin sitä ihan valtavasti sitten kun vihdoin saan sen omakseni.

Tämä mun collienhankinta ei siis ollut mikään sellainen tavallinen tarina, että halutaan uusi koira, mietitäänpäs jotain nykyisiä paremmin harrastuksiin/näyttelyihin soveltuvaa. Eikä myöskään niin, että noo nuo edelliset rupeaa olemaan jo sen verran vanhoja että voisi alkaa harkita uutta pentua, katellaanpas nyt joku kiva eri rotu mitä ei aiemmin oo ollut. Ei, vaan tämä on jotain aivan erityistä. Halti on mun ensimmäinen ikioma koirani, suurin ja pitkäaikaisin unelmani, joka vihdoin on käynyt toteen. Jota varten säästin rahaa koko elämäni, ja jota odotin niin pitkään. Oon niin kiitollinen, että se on nyt tässä.