maanantai 30. syyskuuta 2013

Spanieli onnellisimmillaan

Vielä yksi elokuunmuistelupostaus, ennen kuin pääsen vihdoin kirjoittelemaan varsinaisesti syksystä! Nemo pääsi tosiaan kesän lopulla taas kerran hömpöttelemään mukaan sorsametsälle. Joonan isä kyseli, tahtoisinko tuoda Nemoa ja kun sopiva väli löytyi torstaina 22.8., lähdettiin ihan mielellämme. Uusille lukijoille selvennykseksi jälleen, että Nemoa ei ole koskaan koulutettu metsästyshommiin vaan sen mukanaolo on lähinnä hengailua, eikä siltä odoteta mitään. Plussaa tietysti jos jotain edistyksellistä tapahtuu, mutta ensisijaisesti mielenvirkistystä koiralle. Ja spanieli nauttii!

Kuten kuvasta näkyy.. :D

Lähdettiin Joonalle alkuillasta ja Nemo käyttäytyi suht fiksusti, jossain välissä se tosin ehti livahtaa omia aikojaan pihalle jossa se säntäili pitkin rantaa imuroiden hajuja. Kahdeksan maissa lähdettiin kävelemään peltojen yli kohti tuttuja sorsamaita. Vaikka Nemon tottelevaisuudessa ei ole näissä tilanteissa juurikaan kehuttavaa, pakko sanoa että on mukavaa katsoa, kuinka koira nauttii. Nemo on taatusti onnellisimmillaan juuri näin - vapaana pellolla ja metsässä loikkiessa, kun ei tarvitse ajatella vaan voi vain tehdä mitä nenä käskee :-D



Tsekattiin ensin se pikkulampi, josta Nemo kaksi vuotta sitten löysi ja nouti hienosti kaksi sille ammuttua sorsaa. Kasvillisuus lammen ympärillä oli nyt niin tiheää, että mun piti vähän kannustaa Nemoa hakemaan rantatöyräiltä ja kulkea yhdessä sen kanssa. Tosi reippaasti spaanieli haravoi rantoja, mutta vaikka hajuja olikin, mitään elävää ei nähty. Lähtiessä tosin muutama tavi lähti lentoon lammen takaa, paljon kauempaa pellolta, joten eivät olleet edes ampumaetäisyydellä.

truu saalistaja
välillä pitää huolehtia myös nesteytyksestä.
Käveltiin sitten vähän matkaa eteenpäin ja jakauduttiin ennen seuraavaa sorsalampea. Minä, Joona ja Nemo kierrettiin metsäreitin kautta rantaan ja appikokelas toista kautta vastakkaiselle rannalle. Lähestyessämme lampea metsästä pyysin Nemon vierelle ja koira pysyikin hienosti hiljaa, kun saavuimme rantaan. Kuulosteltiin hetki paikallaan ja kokeiltiin käsiä yhteen läväyttämällä, lähtisikö mitään lentoon. Ei, joten päästettiin Nemo tutkimaan rantoja. Ihan kivasti se teki töitä vaikkei kovin kauas lähtenytkään (tämä lampi on aika iso, joten ei kiertänyt sitä kokonaan). Jatkettiin matkaa metsätielle, ja lammen ja metsän välissä Nemo yhtäkkiä ampaisi metsään, ihan samalla lailla kuin vuosi sitten. Taas se jäi haukkumaan sinne jotain, kuten viime vuonnakin. Onkohan siellä jonkun elukan pesä vai mikä, kun tällainen toistuu? Onneksi se sitten tuli takaisin ja jatkettiin matkaa.



Tutkittiin kaivuriojan laidat, jonka kasvillisuus oli taas niin tiheää että edes sinnikäs spaanieli ei meinannut päästä sukeltamaan sen sekaan; eipä sieltä tosin mitään löytynytkään. Lopuksi saavuttiin taas pellon kautta toiselle pienelle sorsalammelle, ja Nemo lähti hienosti hakemaan rannalta. Mitään ei lähtenyt lentoon, mutta kierrettiin vielä yhdessä lampi ympäri kaislikkoja pitkin, kun Nemo ei itse tajunnut irrota toiselle puolelle. Parista läheltä piti -tilanteesta huolimatta en onneksi horjahtanut lampeen :D Harmi kyllä olalleni heittämä hihna putosi jonnekin pöheikköön siellä taiteillessani, ärsyttää koska se oli meidän toinen pitkä (=paras) nahkahihna! Milloinkohan oppisin ottamaan tuollaisiin hommiin mukaan ne nysät jotka sietäisivätkin hukkua? Enkä löytänyt vaikka etsin :(



Alkoi olla jo pimeää ja oltiin lähdössä kotiin päin ajatellen, ettei saatu saalista tälle illalle, kun kaksi sorsaa lensikin suoraan lammelle. Me ihmiset oltiin toisella laidalla ja Nemo vielä lammen päässä tulossa perässä. Miehet ampuivat ja kumpikin sorsa putosi peltoon, ja samantien perässä juoksi Nemo. (Oonkohan ikinä nähnyt sen pinkovan niin lujaa?) Olin tosin positiivisesti yllättynyt että se malttoi pysyä paikallaan ja lähti liikkeelle vasta lintujen pudottua.
Mentiin sitten etsimään sorsia pellosta ja Nemon nenä kävi hienosti, mutta Joona löysi silti ensimmäisenä toisen. Annettiin Nemon löytää se, ja sorsa olikin vielä hengissä! Nemo nappasi sen suuhunsa aivan liian rajusti, mutta päästi onneksi irti ja Vesa väänsi linnulta niskat nurin. Nemo oli liian kiinnostunut sorsasta, mutta lähti kyllä hyvin käskystä etsimään toista. Löysi hienosti eikä puhettakaan että olisi sitä yrittänyt omia, heilutteli vain häntää ja haisteli samalla lailla kuin kaatoa taipparijäljellä. Hyvä hyvä.

voi että kun kuvaaja ei kerennyt siihen kun se vielä katsoi kameraan!

Kuten aina näillä reissuilla, Nemon käytös lähinnä nolotti :D Vaikka nämä jutut on tosiaan sille vaan höntsäilyä eikä sille ole mitään odotuksia, kun ei sille ole näitä hommia opetettukaan, on se nyt silti vähän säälittävä. Joonan isä kyllä lohdutti, että kuulemma sen kuuluisikin tappaa haavakko jos se on hengissä ja kehui, että kuolleen sorsan kanssa ei osoittanut mitään omimista vaan oli tosi hienosti. No jaa, ihan kivahan se oli että saatiin koiralle onnistuminen ja taas "palkka", että sieltä metsältä voi olla jotain tuomisinakin. Voitiin siis tyytyväisinä kävellä kotiin poistamaan sorsilta rintalihat ja sitten nukkumaan.




Aamulla Joonan isä ehdotti, että lähdettäisiin pellolle treenaamaan noutoa kuolleilla sorsilla. Olin aika skeptinen ja kun pellolle päästiin, niin ihan syystä :D Vesa meni edeltä piilottamaan sorsat kaislikkoon ja ammuttiin haulikolla ilmaan. Hyvin Nemo löysi raadot mutta ei se niitä suuhun suostunut ottamaan. Varsinaiset noutoharjoitukset menivät vielä onnettomammin, kun ammuttiin ja heitettiin sorsa pellolle. Nyt Nemo kyllä lähti hienosti ja otti jopa suuhun, mutta ei se sitä meille tuonut vaan vei sen metsänreunaan ja yritti haudata sen maahan?!? Voi juma.. No, enhän mä sille maanoutoa olekaan läheskään niin paljon vahvistanut kuin vesinoutoa, ja nekin kaikki on tehty vaan riistapukilla eikä linnulla. Muistelenpa että muutama vuosi sitten Nemo ei suostunut edes ottamaan kokonaista lintua suuhunsa. Mutta voi urpo..

Nemo tärkeänä

Saatiin me tosin pari onnistumista siten, että aloitin ihan samanlaisista perusjutuista kuin kapulan ja pukinkin kanssa, eli laitoin linnun koiran suuhun ja peruutin kauemmas vauhdilla, jolloin se toi hyvin käteen, mutta heti kun käänsin selkäni, suunta vaihtui taas pellonreunaa kohti. Joonalle palattuamme otettiin vielä pari vesinoutoa rannassa, mutta vaikka ne meni paremmin, oli sekin aika säälittävää räpellystä. En saanut heitettyä sorsaa tarpeeksi kauas ja koska se oli tosiaan jo teurastettu edellisiltana, ei Nemo oikein tiennyt mistä se ottaisi kiinni - päästä vai kenties rintalastasta? Voi pientä hassua :D

nousiskohan se tästä..?
näin sujuukin helpommin.
Vaikka sorsareissuilla mukana hengailu onkin hauskaa aktivointia koiralle ja ihanaa luonnossa liikkumista minulle, en usko että enää ensi vuonna viitsin Nemoa niille viedä. Jos se sitten tekeekin jotain oikeasti typerää, vaikka jotain positiivisia yllätyksiä aina tuleekin. Ehkä metsästysjutut kuitenkin olis parempi jättää niille koirille, joilla on riistavietin lisäksi myös se tottelevaisuus- ja malttipuoli täysin hanskassa. Vaikka toisaalta voihan Nemon kaltainen hengailukoirakin olla parempi kuin se, että linnut jää maastoon? Vaikka jossittelu on turhaa, mietin aina välillä, millainen metsästyskoira Nemo olisi jos se olisi oikeasti sellaiseksi otettu ja sille olisi ne asiat opetettu. Taippareiden ja käytännön kokemuksen perusteella sen vahvuuksia varmasti olisivat laaja haku sekä toimiva nenä; tottelevaisuuden voisin kuvitella joka tapauksessa asettaneen haasteita Nemon suhteellisen kovan ja itsenäisen luonteen vuoksi.

taas mennään ja vauhdilla...

Niin tai näin, tämänkin reissun paras anti oli ehdottomasti se, että spanieli pääsi toteuttamaan itseään ja olemaan niin onnellinen kuin mahdollista; plussana vielä se, että peltoon tippui pari sorsaakin. Minustakin on aina ihan mahtavaa päästä raikkaaseen syksyiseen metsään kulkemaan ja nauttimaan luonnosta - tällä kertaa erityisen mukavaa oli valoisa sää, uusi ihana kamera ja hyvät kuvausolosuhteet sille. Kerrankin tällaiselta reissultakin sai kuvia! :)

Jostain syystä pidän kovasti tästä kuvasta - ehkä siitä välittyy sellainen syksy- ja metsästyskausifiilis niin hyvin.
Ylipäätään olin varsin tyytyväinen reissun kuviin (ja no, ihan siihen että vihdoin sain tähänkin aiheeseen kuvia) :D
Kun tämä postaus nyt käsittelee vain Nemoa, voisin kertoa vielä pari siihen liittyvää juttua menneeltä kesältä. En ole maininnutkaan, että päästiin taas Springeri-lehden kuvitukseen. Kyseinen Salme Mujusen kirjoittama artikkeli käsittelee positiivisen asenteen ja iloisen yhteistyön välittymisen/ ulkoasun tärkeyttä tokossa, ja lehden päätoimittaja kehui tätä Viivin elokuussa 2012 ottamaa kuvaa juuri täydelliseksi juttuun, koska siitä välittyy niin hyvin iloinen tekeminen. Olen täysin samaa mieltä - kyseiset treenit joissa kuva otettiin, olivatkin ihan täydelliset <3 Juttu julkaistiin kesän alussa lehdessä, joka ilmestyi piakkoin meidän katastrofaalisen ensimmäisen tokokokeen jälkeen. Se piristi hyvin ja auttoi muistamaan, että harrastaminen Nemon kanssa on oikeasti enimmäkseen oikein mukavaa ja yksi pilalle mennyt tokokoe ei sitä faktaa muuta. On se ihana :>


<3
Kesä pidettiinkin tokon suhteen aika lailla taukoa, kuten kokeen jälkeen kerroinkin. Pienten kotitokoilujen lisäksi tuli yhden kerran oikeasti lähdettyä treenaamaan, joskus heinä- tai elokuussa. Otin koirat jollain kerralla mukaan alkeisryhmän agitreeneihin ja sitä ennen kävin palauttelemassa Nemon mieleen tokojuttuja toisessa päädyssä kenttää. Ja spanieli toimi muuten oikein pätevästi! Tehtiin muistaakseni kaikki alokasluokan liikkeet ja kivasti sujui, vaikka vähän häiriötäkin oli kun joku lähti useamman koiran kanssa lenkille kentän parkkipaikalta. Tehtiin myös noutoa, Nemo on ihan paras kun se vaan rakastaa sitä kapulaa :D Pidän sitä vielä pannasta kiinni ennen käskyä, ja hienosti se sinkoaa noutamaan, vaikkei saakaan enää lähteä heti kapulan lentäessä. Ekaa kertaa tein sille myös palautuksen sivulle ja maailman paras pappakoira tajusi homman nimen kuin olisi tehnyt sitä jo monta kertaa aiemmin! Kapula ei tippunut mun jalkoihin eikä pahemmin mälvännytkään.

ja tässä sitten sitä astetta urpompaa noutamista

Voi että kun tulisi lähdettyä useammin treenaamaan tokoa, tarvisin siihen oikeasti myös ryhmän kun en vaan yksin saa itseäni potkittua menemään. Joskin tällä hetkellä tuntuu vähän tyhmältä kirjoittaa näin ylipäätään, kun täällä Joensuussa ei oo vieläkään sitä koiraa eikä nyt alkusyksystä ylimääräistä aikaakaan, kun opiskelukiireet painaa päälle.. :D Mutta oli kiva muistella vielä kesää ja mun hönttiä ihanaa spanielia! Ikävä <3
kukkuu, tuutteko te sieltä perästä?
Tää takiaisten karstaaminen on muuten se paras juttu koko sorsastuksessa, kuten ilmeet kertoo
"Ja pah sanon minä!"

4 kommenttia:

  1. Hehe, meillä Ryti on täyttä päätä metsällä mukana, vaikkei sillä tottelevaisuus- eikä varsinkaan malttipuoli oikein hanskassa :D meille on riittävä suoritus, että sorsat noudetaan asiallisesti eikä hääräämällä säikytetä ihan kaikkia sorsia pois :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai jaa, teidän jahtipostauksesta välittyi niin paljon tätä asiantuntevampi fiilis! :D Mutta kiva kuulla ettei olla ainoita joilla se tottelevaisuus ja maltti ei ole täydellisiä, ja mikäs siinä jos hommat hoituu kuten halutaan :D (Todennäköisesti oon itsekin ensi syksynä taas ihan yhtä innoissani lähdössä uudestaan..)

      Poista
  2. Noutava lintukoira ei saisi koskaan vahingoittaa noutamaansa riistaa, oli se vielä hengissä tai ei, mielummin liian pehmeä, entä kuin liian kova nouto-ote :) Haavakon lopettaminen on siis aina ampujan tehtävä. Siinä mielessä Nemo teki appiukontekeleen ohjetta paremmin sen linnun kanssa. Walspat on tosi herkkiä suustaan, ja mun mielestä jopa rasisteja :D Niillä on melko kova henkinen kynnys ottaa jotain uutta ja todella erikoista (kylmä riista, lämmin riista, uusi riistalaji) suuhun, joten siihen nähden Nemo on ihan tyypillinen walesin. Meilläkin piti käyttää noutajan esimerkkiä kovasti apuna ja huijata ensimmäisten riistalintujen noutoon, eikä se kylmän riistan noutaminen vieläkään ole ihan spontaania. Lämmintähän emme ole vielä edes walspan kanssa kokeilleet... :) Kyllä koirasta on aina metsällä apua, nimenomaan ettei jää riistaa hukkaan. Noutaa voi ihminenkin, kunhan vaan löytyy ensin se riista koiran toimesta. Ei muuta ku ensi vuonna uudestaan! :) PS. Tuo takiaiskuva on NIIN tuttu... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, kiitos! :) Lohduttavaa kuulla ettei se vierastaminen olekaan niin tavatonta. Ja onhan se totta, että mitä vähemmän riistaa jää hukkaan, sen parempi. Joten ehkäpä me sitten lähdetäänkin ensi vuonna taas piristämään pappakoiraa :) Ja joo, takiaiset on lievästi sanottuna rasittavia! Walesin koristekarvat tuntuu ihan imevän niitä puoleensa :D

      Poista