lauantai 23. marraskuuta 2013

Mitä meille kuuluu

Viimeiset postaukset ovat keskittyneet lähinnä kotona vierailuihin ja siihen, mitä ollaan siellä tehty, niin josko nyt olisi vihdoin aika kunnolla kertoa, miten meillä on täällä Joensuussa mennyt. Lyhyesti vastattuna, hyvin ja huonosti.
Aavarannassa lenkillä 30.10.
 Ihan ekana tosin kerron yhden jutun viimeisimmältä reissulta, jolloin oltiin kotona käymässä silloin kuun alussa. Käväistiin  nimittäin Nemon kanssa eläinlääkärissä poistattamassa siltä pari syylää. Nemollahan ilmestyi ensimmäinen, irtonainen syylä mahaan parisen vuotta sitten ja se ei ole sitä juuri haitannut, mitä nyt välillä ehkä kutittanut. Viime vuonna Nemolle puhkesi kyynärpäähän toinen ja kolmaskin, ja niitä se on tänä vuonna ruvennut rapsuttelemaan sen verran paljon, että välillä jalasta tuli vertakin. Katsoin siis parhaaksi poistattaa syylät siitä ja samalla leikattiin myös mahan syylä pois.
Ei ihan oo enää toiminut meidän "koirat ei tuu täällä sänkyyn" -sääntö...
Siinä ne on aina kun silmä välttää ja joka aamu herätessä meitä onkin siinä sängyssä neljä.
 Lääkärireissu meni ihan hyvin, Nemo vain ei aluksi meinannut millään nukahtaa ja operaation jälkeen heräämisessäkin meni tosi kauan :D Nemo oli vaan ihan säälittävä kun piti lähteä kotiin, raukka vaan liukasteli tokkurassa muovilattialla ja kaatuili koko ajan :( Automatka takaisin Joensuuhun meni kuitenkin hyvin, Nemo nukkui koko matkan takapenkillä. Tikkejä tuli jalkaan kolme ja mahaan neljä, syylät oli hyvälaatuisia eivätkä kuulemma todennäköisesti uusiudu. Kovin pitkään ei pidetty Nemolla kauluria, kun ennemmin se rapsutteli kuin nuoli haavoja. Koitettiin sitten pitää sukkia takajaloissa mutta eihän ne pysyneet, joten annettiin olla ja vaan kiellettiin rapsuttamasta. Hyvin parani haavat ja viime viikolla poistettiin tikit, tervetuloa syylätön elämä siis! Nyt tuota on kiva rapsuttaakin mahasta :D
Tässä mä oon JSPKH:n johtokunnan kokouksessa Skypen välityksellä ja koirat tuli kattomaan, mitä päätöksiä tehdään. Nemo ois halunnut rapsutuksia.
"Yes?" Oli muuten kirkas auringonpaiste yhtenä päivänä :)
Mutta sitten siihen, mikä nyt eniten meidän elämässä on pinnalla: Arki ja sopeutuminen, jotka tuntuvat menevän jatkuvaa vuoristorataa. Nitan kanssa nyt ei ole mitään ongelmia, se nukkuu kiltisti sohvalla meidän ollessa poissa eikä ole enää ihan niin hepulissa kuin aiemmin syksyllä kotiin tullessa. Nemo taas tuntuu menneen huonompaan suuntaan siitä, kun koirat ekaa kertaa elokuussa olivat täällä :( Se haukkuu postia ja käytävässä kulkijoita etenkin öisin, jotenkin sillä se vahtiminen korostuu aina yöaikaan. Kyllä se aina lopettaa kun komentaa, mutta onhan se aika rasittavaa joka yö herätä komentamaan sitä. Sitten taas välillä menee paremmin, joinain öinä Nemo ei hauku lainkaan mutta esim. viime viikolla kyllä ihan joka ikinen yö.

Lisäksi Nemo ei taida hyväksyä viihteellä käymistä, sillä jos ollaan myöhään poissa kotoa, se merkkaa. Viime lauantainakin oli nostanut jalkaa sohvaan, vaikka käytin sen pihalla vähän ennen lähtöä. Toki sinänsä hauskaa että se huolehtii ettei pikkuIipu ole liian myöhään poissa kotoa, mutta on se vaan ärsyttävää protestia, koska pystyyhän se kokonaisenkin yön pidättämään normaalisti.
Lenkkikäytös on ollut pääsääntöisesti hyvää, pari kertaa Nemo on meinannut alkaa rähistä vastaantulevalle koiralle mutta silloin aina vastaantuleva on räyhännyt jo hyvän aikaa ensin. Ajoittain molemmilla esiintyy ihmeellistä sikailua hihnakäytöksessä, etenkin jos lenkkeillään ihan uusissa maastoissa, tuppaavat kiskomaan hihnassa.

Pääsääntöisesti kuitenkin mennään kiltisti, poden vain itse huonoa omatuntoa siitä, että koirat eivät saa tarpeeksi liikuntaa kun tällä kelillä ja tässä kaamosmasennuksessa en viihdy ulkona kovin paljon. Nita nyt ajoittain juoksentelee vapaana läheisellä pellolla, mutta Nemolla ei ole sitäkään mahdollisuutta - kotona se sentään saisi rellestää aidatulla takapihalla. Pitäisi käyttää niitä erikseen lenkillä, kävellä Nemon kanssa vaikka kunnolla ihmisten ilmoille ja viedä Nita metsään vapaana, mutta toistaiseksi sopivaa rakoa erikseen lenkittämiselle ei ole vielä tullut.

Enää ei oo ollut moneen viikkoon tietoakaan näin hienoista keleistä.. Kuvien ottopäivänä kyllä lokakuu näytti kaunista puoltaan.
 Puhuessani puhelimessa aina vanhempien kanssa, molemmat ovat sitä mieltä että Nemo pitäisi viedä takaisin, että ei se kerrostaloon sopeudu. Minä tahdon nyt ainakin jouluun asti vielä pitää molemmat täällä ja katsoa, kuinka käy. En tiedä itsekään, mitä mieltä olen tällä hetkellä asian suhteen - olisiko Nemo onnellisempi tutussa ympäristössä ilman minua ja jos se menee takaisin, pitäisikö Nitankin? Yhden koiran kanssa elämä olisi paljon helpompaa niin minulla kuin kotonakin eikä Nitalla täällä mitään ongelmia varmaan olisikaan, mutta onko oikein erottaa niitä, kun ne ovat olleet koko elämänsä yhdessä, aina siitä asti kun Nita tuli Nemon ollessa vain puolivuotias? Yhtenäkin iltana tullessani kotiin oli tosi liikuttavaa kun molemmat olivat niin hepulissa, että rupesivat leikkimään keskenään meidän pienessä olohuoneessa. Joona nauroi, että eihän ne koskaan leiki ja vastasin että kylläpäs, mutta normaalisti se tapahtuu meidän takapihalla.  
Söpöt siinä syö/juo sopuisasti vierekkäisistä kupeista :>

Jotenkin vain tuntuu inhottavalta ajatukselta "hylätä" koirat kotiin muuton vuoksi, vaikka eihän kyse ole sellaisesta ja moni jättää koiran kotiin muuttaessaan pois.. Ja onhan 9-vuotiaalle koiralle sopeutuminen kerrostaloon omakotielämästä varmasti paljon vaikeampaa kuin vaikka 3-vuotiaalle ja tiesin jo kesällä, että se ei ole varmaa. Olisihan se niin paljon helpompaa, mutta koiratonkaan elämä ei houkuttele. Tuntuu, että nämä ovat liian vaikeita asioita pienen ihmisen päätettäväksi. Tekisi mieli vain lykätä päätöksentekoa tai antaa se jonkun muun tehtäväksi. 
väsynyt juhlija
Kaikesta Nemon aiheuttamasta huolesta huolimatta olen kuitenkin tässä hetkessä onnellinen. Vaikka Nemon tai oikeastaan Nitankaan jääminen meidän luo ei ole kiveen hakattua, vaikka pimeys ja märkyys väsyttävät ja masentavat, vaikka opiskelu aiheuttaa toisinaan stressiä, rahahuolet mietityttävät välillä ja vaikka ahdistus palaa aina ajoittain mieleen, olen tosi onnellinen. Tässä ja nyt minulla on oikeastaan kaikki, mistä olen jo lukiovuosista lähtien unelmoinut ja odottanut. Haaveilemani opiskeluala ja -paikka, kiva asunto, ihana Joona ja ihanat koirat. Pitää osata nauttia pienistä iloista - siitä, kun on sen verran pakkasta ettei koirien tassuja tarvitse pestä ulkoilun jälkeen tai siitä, kun Nemo nukkuu koko yön hiljaa. Siitä, kun koulujutut on tehty ja voidaan viettää rauhallista koti-iltaa. Kun katson pimenevässä illassa tuikkujen valossa telkkaria Nita kainalossa sohvalla, kaikki stressi Nemosta ja tulevasta keväästä tuntuu hyvin kaukaiselta, mikä rauhoittaa mieltä. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti