Itkettää.

piti melkein heti viivata "joulun jälkeen" yli ja korvata se "ennen joulua", koska tajusin että mehän lähdetään joululomalle 18.12.

En oikein tiedä mitä sanoa. Loppujen lopuksi päätös ei ollutkaan niin vaikea, ja näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, että ollaan tiedetty tämä jo pitkään. Nimetön lappu naapurilta oli vain se lopullinen niitti, joka sinetöi päätöksen ja antoi minulle varmuuden.

Ollaan puhuttu asiasta Joonan kanssa paljon ja olen keskustellut myös siskon ja vanhempien kanssa. Miettinyt, pitäisikö Nemon kanssa vielä yrittää ja luovutanko nyt liian helpolla. Miettinyt kuinka vaikeaa on tehdä päätöksiä, kun ei tiedä, merkitseekö sille enemmän tuttu, oma koti jossa tutut vanhemmat hoitamassa vai minä, joka olen sille tärkeämpi ihminen.

 Mutta loppujen lopuksi, 9-vuotias koira joka on koko elämänsä elänyt isossa omakotitalossa ja tottunut aidattuun takapihaan viihtyy varmasti paremmin siellä, missä se on saanut koko ikänsä asua, kuin kerrostalokaksiossa. Minun ei liiemmin tekisi mieli kokeilla mitään sitruunapantoja, ja kun Nemo on jo toimintamallinsa -haukkumisen käytävän ääniä kohtaan ja ehkä muutenkin- kehittänyt ja mennyt huonompaan suuntaan, sitä on hyvin vaikea lähteä opettamaan pois - varsinkin, kun ei me voida sitä päivisin olla kieltämässä kun ollaan koulussa. 

Nitan suhteen en ole vielä ehtinyt miettiä asiaa kovin pitkälle. En usko, että sillä mitään ongelmia olisi olla meidän kanssa yksinään, mutta pyörittelen edelleen mielessäni, onko koiria oikein erottaa, kun ne ovat aina olleet yhdessä. Pitää katsoa joulun jälkeen, miten asiat järjestyvät.

Tiedän, että kamala ikävä tulee mutta uskon että tämä on oikea päätös. Loppujen lopuksi pitää olla iloinen, että voin viedä Nemon takaisin kotiin. Pahemmassa tapauksessa vaihtoehtoina voisi olla luopuminen koirasta kokonaan tai häätö.

Olihan tämä tiedossa jo kesällä kun sain tietää opiskelupaikasta ja muutosta - tiesin, ettei sopeutuminen välttämättä onnistuisi. Mutta silti se tuntuu pahalta, ja sen viimeisen niitin eli naapurin lapun jälkeen ei vaan voinut estää itkun tuloa, etenkin siinä hetkessä kun kirjoitin omaa vastauslappuani alaoven ilmoitustaululle.