Ajatukset

Matkustin torstaina 9.10. kotiin hautaamaan koirat. Samalla junalla, millä vain kaksi viikkoa aiemmin olin tullut tavalliselle viikonlopulle kotiin. Ei mun tuona viikonloppuna pitänyt mennä ollenkaan, vaan pitää kunnon lukuboosti kolmen päivän vapailla. No, onneks oli se vapaapäivä. Tuntui oudolta ostaa vain yksi lemmikkilippu. Kesän aikana ehti jo tottua kahteen. Outoa matkustaa vain yhden kanssa. Miten mä ikinä opin sanomaan, että mulla on koira? Oon aina sanonut, että mulla on kaksi, nyt jo kolmekin, koiraa. Vasta viime viikolla olin partion tutustumisillassa kertonut, että I have two dogs and third one at my parents. 

Asemalla vastassa oli isä, niin kuin aina ennenkin. Kotona vain Ninja, joka ilahtui suuresti kun me tultiin. Se oli kuulemma ollut vähän hukassa yksinään, mutta ne rupesi heti Haltin kanssa leikkimään iloissaan. Mutta olipa outoa, kun ei ollut kahta hepuloivaa senioria vastassa. Ihan kuin olisi mennyt kotiin niin, että joku on koirien kanssa lenkillä ja pian ne tulisivat takaisin. Mutta hihnat oli eteisen laatikossa.
Kun meillä on isovanhempia kuollut, ollaan yleensä laitettu eteisaulan piirongin päälle kuva ja kynttilä. Mietin, että eiköhän äiti ja iskä olleet löytäneet kuvaa koirista kun siinä ei ollut mitään. Sitten menin keittiöön ja näin tän.

Kävin junnujen kanssa lenkillä, naapurin mummo tuli halaamaan ja kysyi, onko koirat jo haudattu. Sanoin, että mennään huomenna mökille ja se sanoi, että ne sytyttää kynttilän niille kotona. Illalla lähdin käymään Joonan kotona. Mennessä kävin kolaripaikalla viemässä tien laitaan kaksi hautakynttilää. Oli pimeää ja rekat ja autot ajoi pelottavan lujaa. Onneksi se ei ollut rekka, koska se ei taatusti olisi edes huomannut koiria saati pysähtynyt. En tiennyt vielä siinä vaiheessa tarkkaa paikkaa, mutta jätin kynttilät kuitenkin.
Tulin kotiin ja vastassa oli äiti, joka sanoi ettei ole viitsinyt imuroida kun lattioilla ja matoilla on varmaan vielä koirien karvoja. Juteltiin kunnolla ja se helpotti. Huomenna olisi rankka päivä. Ninja ja Halti nukkui mun vieressä sängyssä. Halti samassa kohtaa kuin Nemo aina. Pää tyynyllä, mun kainalossa. Sain nukuttua hyvin. Halti on nyt aika saman kokoinen kuin koirat ja kun se kävelee kodin parketilla, sen askellus kuulostaa ihan siltä kuin Nemo tulisi.

Perjantaiaamuna laitettiin junnut autoon ja lähdettiin mökille. Käytiin matkalla ostamassa kaksi kaunista lyhtyä sekä kanervia haudalle. Mökillä oli sumuista ja aivan hiljaista. Päijänne oli tyyni ja harmaa, näytti siltä kuin se olisi jäässä. Samalla lailla jännästi jäässä, kuin silloin maaliskuussa kun ei ollut enää yhtään lunta. Hautapaikalle meni jo melkein polku. Hyvällä paikalla meidän aitan takana.
Kävin liiterissä johon iskä oli vienyt Nemon ja Nitan odottamaan. Olin päättänyt, etten enää katsoisi niitä. Olisi parempi, että mulle jäisi muisto niistä sellaisina kuin ne jäivät kotiin kun lähdin takaisin Joensuuhun. Turha niitä pusseja olisi enää alkanut availla. Iskä oli pakannut ne hyvin. Silitin koiria säkin läpi. Voi rakas Nemo, voi rakas Nita. Kiitos kaikesta. Iipu rakastaa teitä niin kovasti.

Laitettiin Ninja ja Halti autoon hautauksen ajaksi. Kun käveltiin kolmistaan liiterille hakemaan koiria, taivas pudotti sadekuuron. Ei kovan, hentoja pisaroita, mutta paljon. Sillä hetkellä järveltä kuului yksinäisen joutsenen huuto. Pitkä, kaunis, kaikuva. Tuonelan joutsen.
Isä kantoi koirat. Flashback kesältä 2001. Isä tulee ulos eläinlääkäristä, kantaa paperisäkissä Kepaa. Valkoiset käpälät ja kauluskarvat pilkottavat esiin. Tokaluokkalainen minä ei unohda sitä koskaan. Olen tyytyväinen, etten katsonut koiria. Paperisäkkien läpi on tihkunut vain pari veritahraa.
Ensin Nemo, sitten Nita. Vierekkäin, yhdessä nukkumaan. Oltiin edellisiltana mietitty äidin kanssa, tarvitsisiko ne mukaan jonkin viltin tai lelun. Todettiin, että ei. Niillä on toisensa eivätkä ne muuta kaivanneet. 

Peiteltiin koirat yhdessä, kolmisin. Iskä sanoo, että siinä on kavereiden hyvä nukkua. Vaikka me kaikki tiedetään ja sanotaan ääneenkin, että eihän ne siellä kuopassa oo, vaan jossain ihan muualla. Paremmassa paikassa, vapaana juoksemassa.
Lopuksi koristellaan hauta yhdessä. Äiti on tuonut kotoa tuijanoksia, kun ne kaatoi pihalta liian isoksi kasvaneen puun. Nemo aina hautasi sen alle luita. Otettiin koirat autosta ja haettiin vähän kauempaa poronjäkälää, joka on kaunista ja valaisee. Laitettiin kanervat ja lyhdyt. Isä ripottelee kultaisia haavanlehtiä. Koristelen vielä pihlajanmarjoilla. Haudan laidalla kasvaa nuori pihlaja, toivottavasti se jääkin siihen ja kasvaa. Muistan, kuinka päivitin blogia edellisenä sunnuntaina, samoihin aikoihin kuin kolari tapahtui. Enpä olis voinut aavistaa, miten otsikko osui kohdalleen.
Mulla on soinut koko syksyn päässä Uralin pihlaja. Se on musta kaunis, samalla surumielinenkin. Mutta otsikoin silloin ihan vain siksi, koska on niin rankka syksy. Tulikin vielä rankempi.
Itkin pihlajan lailla, on sydän onneton. Missä pihlaja kukkii, taas armaan nähdä mä saan.

Haudasta tuli tosi kaunis. Ihan älyttömän kaunis kuten se ansaitseekin. Koirat, varsinkin Ninja, haisteli pitkään pressua, jonka alla koirat oli odottaneet. Kynttilät jäi palamaan lyhtyihin kun ajettiin kotiin.
Kotimatkalla ajettiin Edesniemi ympäri ja mietittiin, oliko koirat kiertäneet kauempaa reittiä nelostielle. Ne oli niin kovin kaukana. Aina se auton alle jäämisen pelko on ollut mielessä, kun koirat on karanneet mutta en olisi ikinä uskonut, että se tapahtuu mökiltä. Jotenkin sitä aina ajatteli, että mökillä karussa ollessaan ne juoksee niissä suurissa metsissä, eikä todellakaan lähtis noin monen kilometrin päähän, isolle tielle.
Käytiin vielä viimeisen kerran onnettomuuspaikalla sytyttämässä kynttilät. Rinne on jyrkkä, niiden on täytynyt juosta tajuttoman kovaa kun ovat vielä hypänneet kaiteen yli tielle. Pensaiden läpi oli vieläkin jäänyt koirien kulku-urat ja rinteessä näkyi niiden tassunjälkiä.
Loppujen lopuksi päivä ei ollutkaan niin rankka kuin äidin kanssa pelättiin. Oli hyvä, kun sai tehdä jotain. Hiekan lapiointi oli terapeuttista, kuin asian hoitamista konkreettisesti loppuun. Illalla katsottiin valokuvia ja muisteltiin.

Lauantaina olin yksin kotona koirien kanssa, se oli vähän vaikeampi päivä. Olin pyytänyt Jämsän koiratytöt lenkille ja onneks ne lähti. Helpotti oloa. Haltilla oli tosi kivaa. Se juoksi ja leikki iloisena muiden kanssa. Sunnuntaina käytiin vielä aamupäivällä äidin ja koirien kanssa mökillä. Käytiin lenkillä jäkäläkallioilla ja laittamassa uudet kynttilät haudalle. Puhuttiin taas. Iltapäivällä piti palata Joensuuhun. Ennen lähtöä pesin Nemon pannasta veret pois. 

Monenlaisia ajatuksia viikon aikana pyöri päässä. Keskiviikkona onneksi helpotti, kun pääsin puhumaan ne pois eräälle hyvälle ystävälle. Ja torstaina samat äidille. Kyllä tää kirjoittaminenkin tuntuu auttavan.
Tuntuu vaan jotenkin niin epätodelliselta. Painajaiselta. Oon mä joskus nähnytkin unia, joissa Nemo jää auton alle. Tutuillekin kuulemma tuntui ensimmäisenä siltä, että eihän tää voi olla totta. Ei näin vain voi käydä. Ei nyt, ei tällä tavalla. Ei mun kuulu tehdä tällaista päivitystä vielä moneen vuoteen. Mun piti tehdä kuvakollaasi Nemon 10-vuotissynttärinä, muistellen kaikkia värikkäitä hetkiä spanielin kanssa.


I'd give everything I've got
But the path I seek is hidden from me now
And I pray someone something will come and take away the pain
There's no way out of this dark place
No home, no future
I can't face another day
Tää olis niin paljon helpompi käsitellä, jos ois ollut vaan toinen. Mutta multa vietiin ne molemmat. Se tuntuu niin julmalta ja epäreilulta. Nemon kohdalla se ei olis ollut niin vaikeaa, koska sen suhteen tätä olis voinut odottaakin. Se aina karkaili kotoa ja oli sellainen kohelo, joka ei osannut varoa. Mutta Nita, joka oli aina niin viisas ja varovainen. Miksi piti ottaa mun ihana kultainen Nitakin? Joku tuolla ylhäällä vihaa mua, vihaa niin kovasti. En keksi mitä niin pahaa oon elämässäni tehnyt ansaitakseni tämän, mutta ilmeisesti jotain tosi pahaa.
Joo, elämässä pitää olla huonojakin hetkiä jotta osaa ymmärtää ja iloita niistä onnellisistakin, mutta mä en ihan oikeasti keksi, mikä ilo on niin suurta, hyvää ja sen arvoista että siitä pitää maksaa tällainen hinta.
Joo, joskus ihmiset tarvitsee jonkin järkytyksen elämässään jotta ne saa suhteellisuudentajua ja herää arvostamaan kaikkea sitä hyvää mitä niillä on, mutta mä oon kyllä herännyt siihen jo vajaa vuosi sitten. Ihan oikeasti ja vilpittömästi olin joka päivä älyttömän onnellinen ja kiitollinen Nemosta ja Nitasta, siitä kuinka paljon oon saanut niiden kanssa kokea ja oppia. 


If I never knew you
if I never felt this love
I would have no inkling of
how precious life can be

If I never knew you
I'd be safe but half as real
never knowing that I could be in
a love so strong and true

And I'm so grateful to you
I'd have lived my whole life through
empty as the sky
if I never knew you

There's no moment I regret
Since the moment that we met
If our time has gone too fast
I've lived at last
Lokakuussa 2003 mun isoisä kuoli jäätyään auton alle tavallisella juoksulenkillään. Pitääkö meidän kaikkien rakkaiden lähteä tällä tavoin?
Oon miettinyt niin paljon, mitä olisin voinut tehdä toisin. Jos en olisikaan jättänyt Nitaa kotiin silloin, molemmat olisivat vielä elossa. Jos Nemo ei olisi ollut kipeä, ei olisi tarvinnut ylipäätään jättää sitä. Jos siinä autossa ei olisi ollut peräkärryä, meillä olisi vielä edes Nita. Tai, jos se autoilija ei olis yrittänyt hidastaa, olisko se auto ehtinyt ennen koiria alta pois? Tää nyt on ihan turhaa, tietenkin, mutta kyllä sitä miettii. Ja kuitenkin, mieluummin noin kuin vaikka sinne rekan alle tai suden suuhun.

 Äitikin sanoi ääneen saman asian, mitä itse mietin. Että se tuntuu yhteisitsemurhalta. Kyllähän mäkin aina mietin, että suunnitteleeko koirat noi reissunsa. Että tällä mökkireissulla sit lähetään, livistät tossa vaiheessa ja sit juostaan tuo lenkki. Musta on ehkä kuitenkin mukavampi ajatella niin, kuin että ne olisi vain vanhuuttaan arvioineet nopeutensa väärin. Ehkä kuitenkin mukavampi ajatella, että vain me ihmiset ollaan surullisia niiden lähdöstä.
Mutta miksi juuri nyt oli sopiva hetki lähteä? Kaikki jäi niin kesken. Mä olin vielä ilmoittanut Nemon näyttelyyn ja miettinyt, että voisin ehkä käydä kerran vielä Nitan kanssa agilitykisoissa. Halusin kokea sen joulun, kun meillä pyörii neljä koiraa. Halusin kokea sen, kun mökin jäällä juoksee neljä koiraa vapaana ja onnellisena.


Things we lost
the things we couldn't share
Another rainbow's end
another memory
Fortuna favet fortibus!
Hold on to all that's near to you
as the last sled to Dawson finally arrives
Jotenkin ajattelin, että näiden koirien kanssa pääsen ensimmäistä kertaa näkemään sen koko koiranomistajuuden elinkaaren. Kepa oli jo ennen kuin synnyin, Veetin elämä todellakin jäi kesken. Ajattelin, että saan nähdä sen kaaren luovutusikäsestä pennusta viimeiseen henkäykseen asti, mutta en mä saa. Okei, voin hyväksyä että ne lähti tällä tavoin. Voin hyväksyä, että ne lähti yhdessä. Mutta miksi juuri nyt? Miksei jo vaikka joskus 5-vuotiaana, miksei vuoden tai kahden päästä? Kaikki jäi niin kesken.
Mä vaan mietin, että ei kai ne ajatelleet että niitä ei enää haluta tai tarvita, kun Halti tuli. 

Kaikki sanoo, että ei varmasti ajatelleet. Että ennemmin niin päin, että nyt Nita ja Nemo saattoi lähteä turvallisin mielin, kun Halti pitää Iipusta huolen. Ehkä Nemo on aavistanut, että se oireilu enteilee jotain pahempaa. Ennemmin niin päin, että Nemo on sanonut että tää ei oo enää kivaa - jos mä lähden, niin lähdetkö mun kanssa? Ja totta kai Nita on lähtenyt, koska kaikkein eniten koirat rakasti olla yhdessä. Aina yhdessä. 

Vaikka tuntuukin siltä, että kaikki jäi kesken ja on hirveää että multa vietiin ne molemmat, oon kuitenkin saanut siitä lohtua. Ehkäpä kaikki ei jäänytkään niin kesken. Ihanaa, että vielä nyt syksyllä käytiin siellä Joensuussa Nitan kanssa agilitykisoissa. Oli niin kiva olla sen kanssa radalla, Nipsulla oli hauskaa ja meni hyvin. Nitan ruoka oli juuri syyskuussa ehtinyt loppua ja ajattelin, että se voi syödä samaa kuin Halti koska se syö jo aikuisruokaa. Nita tiesi, että Halti osaa nyt olla Iipun kanssa. Halti on nyt jo niin iso, että se osaa kulkea lenkillä fiksusti niin hihnassa kuin vapaanakin. Halti pärjää jo koulupäivän ajan yksin kotona. Nita ehti opettaa Haltille, että lumi on kivaa ja siinä on ihana juosta.

 Loppujen lopuksi tuntuu siis aika lohdulliselta, että koirat saivat lähteä yhdessä. Vaikka suru onkin kaksinkertainen. Oon mä itse asiassa miettinyt, melkeinpä siitä asti kun tajusin että koirat vanhenee, että pitäiskö niiden saada lähteä yhdessä sitten joskus, kun ne on vanhoja ja huonokuntoisia. Olis kamalaa, jos ensin pitäisi luopua toisesta ja sitten toinen kuolisi parin kuukauden päästä suruun. Ja Nemo ja Nita lähtivät yhdessä. Ne oli aina -tätä lyhyttä puolen vuoden jaksoa lukuunottamatta- yhdessä, ja eniten ne rakasti olla yhdessä. Ikään kuin, näinhän sen kuuluikin mennä.


There's more to see than can ever be seen
more to do than can ever be done

Some of us fall by the wayside
and some of us soar to the stars
And some of us sail through our troubles
and some have to live with the scars

There's far too much to take in here
more to find than can ever be found
On totta, että olisi ollut kamalaa jos toinen olisi nähnyt kaverin kuolevan. Tai jos ne olisi jääneet kitumaan ja poliisin olis pitänyt lopettaa ne. Kuolema on varmasti ollut nopea ja kivuton, koirat ei varmasti ole ehtineet tajuta mitään.
Myös se lohduttaa, että Nita ja Nemo saivat lähteä varmasti onnellisina, tehden sitä mitä ne kaikkein eniten tässä maailmassa rakastivat - juosten vapaana yhdessä, täysillä. Ei ne olleet sellaisia koiria, joita olisi kestänyt katsella pitkään huonokuntoisina. Ehkä oli parempi, että niiden ei koskaan tarvinnut kokea sitä aikaa, kun jalat eivät enää kanna ja kipu haittaa elämää. Ehkä oli parempi, että aktiiviset veteraanit sai elää täysillä loppuun asti. 

Siskot teetti mulle ja itselleen Azoreilla korun. Turkoosi sydän, jota ympäröi kaksi mustaa laavakiveä.
Azorien mustaa laavakiveä, kevyttä, sileää ja kaunista.

 Mutta sellaisen koiran, joka elää pitkän vanhuusajan, kanssa varmasti osaa paremmin valmistautua siihen lähtöön. Tähän ei vaan millään lailla voinut varautua. Onneksi niillä oli kuitenkin enemmän elämä takana kuin edessäpäin. Mutta olisi sitä kuitenkin voinut jatkua vielä vuoden tai pari.
Jotenkin mä aina ajattelin, että sitten kun vien koiran viimeiselle piikille, halaan ja silitän vielä viimeisen kerran. Kuiskaan vielä viimeisen kerran silkkiseen korvaan, että rakastan niin kovasti. Nyt en päässyt sitä tekemään, mutta tiedän että Nemo ja Nita tietää sen. Oon onneksi tehnyt sen niin monta kertaa niiden elämän aikana, ettei se jää siitä kiinni.
Ja mietin, että kun sanoin että miksei tää voinut tapahtua jo vuosia aiemmin, niin se johtuu siitä että oon kokenut koirien kanssa niin paljon. Joskus aiemmin se ei ois ehkä sattunut niin paljon, kun ei olis ollut niin paljon yhteisiä muistoja. Kyllä mä väitän, että tällaisen harrastuskoiran kanssa niitä muistoja ja kokemuksia kertyy paljon enemmän kuin koiran, joka viettää koko elämänsä kotipihalla. Kouluttaessa ja kisoja kiertäessä oppii siitä koirasta niin paljon.

Darling don't be afraid
I have loved you for a thousand years
I'll love you for a thousand more

Time stands still
Beauty in all they are
I will be brave
I will not let anything take away
what's staying as a memory
Oon ollut tosi hämmentynyt siitä, kuinka monia ihmisiä tämä on koskettanut. Sellaisia ihmisiä, joiden en edes tiennyt seuraavan meidän kuulumisia. Ihmiset on olleet ihania. Oon saanut ihania viestejä ja sanoja, oon saanut viestejä tuntemattomilta walesi-ihmisiltä eri puolilta maailmaa. Toisaalta sellaiset ihmiset, joilta olisin ehkä odottanut soittoa tai viestiä, ei ole laittaneet mitään. Ehkä ne ei ole uskaltaneet, tai kehdanneet kysyä. Nyt varmaan vielä vähemmän, kun oon täällä kertonut miten kaikki kävi. Mutta joskus niin käy.
En haluaisi velloa surussa, mutta ihan oikeasti tiedän että tässä surutyössä menee kauan. Joo, pystyn ajattelemaan muitakin asioita ja se on itse asiassa ihan mukavaa, mutta ei se tarkoita että olisin jo päässyt yli. Joo, pystyn hymyilemään, pystyn nauramaan tyhmille YouTube-videoille ja olemaan Haltin kanssa treeneissä iloinen, mutta ei se tarkoita että olisin jo päässyt yli ja kovassa vauhdissa eteenpäin.
Kun kaikki muistuttaa. Jos lähdetään ihan vaikka meidän sateenvarjoista. Mölli- ja mätsäripalkintoja. Ruokaämpäri, jonka kannessa on vieläkin teippi että pun1. Nitan kuppi lattialla, vieläkin odottamassa että se tulee takaisin meidän luo. Joensuun lenkkimetsissä on aina se fiilis, että ai Halti tuli tuossa, mihinkähän Nita jäi, kohta se juoksee tuolta. Haluisin ehkä muuttaa tosta kämpästä toiseen. Toisaalta kotikotona muistoja tulee vielä enemmän mieleen. 

Puhuminen helpottaa, kyllä multa saa kysyä ja pääsääntöisesti haluunkin puhua. Haluun vaan että mua halataan. Kysyttäis, miten jaksan tänään ja oonko saanut nukuttua.
Suru on tosiaankin fyysinen tila. Mulla on koko ajan niin kylmä. Päätä särkee, välillä on maha tai kurkku kipeä. On ollut vaikea nukkua, tai oikeastaan vaikea mennä nukkumaan. Ekalla viikolla pelotti, että nään unia. Onneks en nähnyt, vaan nukuin oikeasti tosi hyvin. Toivottavasti saan unirytmin taas joskus kohdalleen. Opiskelu on aika tuskaa, en tajua mitään kun on niin vaikeita kursseja ja hankala keskittyä.
Välillä on parempia päiviä, välillä huonompia. On jo ollut useampia, joina en ole itkenyt lainkaan. Kun en ajattele koiria, tuntuu jo välillä melkein ihan normaalilta, mutta sekin muistuttaa taas sellaista fiilistä, että koirat on vaan jossain hoidossa ja nään ne taas kun meen seuraavan kerran kotiin käymään. Ja toisaalta tuntuu myös jotenkin syylliseltä, pahalta olla ajattelematta.

Luojan kiitos on Halti. Mä en tiedä mitä tekisin ilman sitä. Olis ihan hirveää, jos nyt ei olisi ollenkaan koiraa. Olis tosi vaikeaa ottaa pentua, tai ylipäätään palata koiraharrastusmaailmaan. Oon niin iloinen, että se pentue toteutui. Niin iloinen, että otin sen. Halti pitää nyt musta huolta. On joku, joka pakottaa lähtemään ulos lenkille. Vaikka musta tuntuukin, että Halti ei kyllä ihan ymmärrä että Nemo ja Nita on menneet. Se on niin pieni, vasta lapsi. Mutta se tulee mun luo halattavaksi ja lipaisee kielellään nenänpäästä. Heiluttaa häntää ja tuo leluja, leikitään!



To be rich is
To still remember
To treasure your beloved ones
To have a chance to say farewell

Story of your life
Time of happiness and strife
Freedom of an open road
Hope, and many miles to go

Promises to keep
Countless agility tracks to leap
To be rich is to seek
To relive a memory
~ A Lifetime of Adventure ~

Elämäni hirvein viikko - mitä tapahtui

Tää blogi on kuukauden myöhässä. Harmittaa hirveästi, kun en ehtinyt kirjoittaa postausta meidän kotiviikonlopusta silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Se on luonnoksissa edelleen, ja julkaisen sen kyllä. Haluan kaiken ajan tasalle. Aikanaan. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että ensin täytyy purkaa kaikki viimeisen kahden viikon ajatukset alta pois. Palataan sen jälkeen tavallisiin postauksiin.
No niin. Käytiin siis syyskuun viimeisenä viikonloppuna 25.-28.9. Jämsässä. Nemo on sairastellut tänä syksynä ja ollut öisin levoton, joten päätimme kokeilla jättää Nitan vaihteeksi kotiin spanielin seuraksi. Josko se auttaisi öiseen vaelteluun ja Nemikaali voisi nukkua rauhassa. Tulisin kotiin seuraavan kerran 23.10, joten seniorit saisivat viettää ainakin kuukauden keskenään ja selviäisi, auttaisiko Nitan seura Nemoa. 

6.10.2013. En mitenkään, millään tavalla olisi voinut uskoa, että vuoden päästä niitä ei enää ole.

Se oli kiva viikonloppu. Kävin koirien kanssa agilitykentällä itsekseni treenaamassa, käytiin Himoksessa lenkillä ja siskoni oli käymässä Ninjan kanssa. Samoin kuin veljeni avovaimonsa kanssa, joita näin viimeistä kertaa ennen heidän lähtöään maailmanympärysmatkalle. Sanoin, että onkohan Nemo hengissä enää kun ensi vuonna tulette takaisin Suomeen. Niin kuin joskus aiemminkin, kun se vaikuttaa jo välillä niin vanhalta ja huonokuntoiselta ja mietin, kuinkahan pitkään se vielä porskuttaa. Että milloinkohan siltä menee nivelet tms. kunto romahtaa. Joppu ja Moni sanoi, että tietysti se on hengissä. Nemohan on sitkeä ja virkeä. Syyskuun viimeisenä sunnuntaina lähdettiin siis takaisin Joensuuhun Haltin kanssa. Nähdään kolmen viikon päästä, sanoin koirille. Kolmen viikon päästä, kun vanhempani tulisivat meidän luo käymään. 

Joulupäivä 2011.

 Viikon verran koirat ehtivät elellä kotona kuin aina ennenkin. Tosin ilman minua ja äitiä, joka oli kuntoutuksessa, mutta yhdessä. Kahdestaan. Iskä lenkitti niitä ja korjasi aitaa, Nemon lenkitettyä itse itseään jälleen kerran.. Torstai-iltana 2.10. se lähti illalla pihalta karkuteille ja perjantaiaamuna tuttu naama löytyi mun Facebook-syötteestä jostain karkurit -ilmoituksesta. Joku oli ottanut Nemon kiinni n. puolen kilsan päästä kotoa, jossa se oli meinannut yhdessä risteyksessä jäädä auton alle ja oli peloissaan. Tämä henkilö oli toimittanut Nemon löytöeläinkotiin, jossa se vietti yönsä ja isä haki sen aamulla kotiin, jo ennen kuin itse tuota kuvaa somessa huomasin. Nita oli ollut vähän ihmeissään kun kaveri ei tullutkaan yöksi kotiin :D (Suoraan sanottuna vähän omituinen juttu, kun tämä Nemon löytänyt henkilö on meidän entinen naapuri, niin luulis että sen koiran ois voinut käyttää vaikka meillä näytillä. Mutta joo).

Samaisena perjantaina kun Nemo palasi kotiin, palasi myös äiti kylpyläreissulta ja toi Ninjan tullessan meille hoitoon, kun Appu lähti Azoreille lomalle. Kaisa-siskon, joka toi Nitan meille, luo. Viikonloppuna oli siis tuttu kolmen tiimi äidin ja isän kanssa kotona.
Se lokakuun eka viikko oli ensimmäinen mukava kouluviikko mulle koko syksynä. Kuten oon kertonut, opiskelu on ollut ja on todella rankkaa tällä hetkellä. Silloin lokakuun ekalla viikolla kuitenkin tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että mä selviän. Menin aikaisin nukkumaan joten kesästä saakka hukassa ollut unirytmi alkoi korjaantua, ja jaksoin jopa kuunnella, keskittyä ja olla kiinnostunut luennoilla. Se taisikin jäädä sitten ainoaksi kivaksi viikoksi.

Lokakuun ensimmäinen viikonloppu. Perjantaina collieporukan saunailta, huippuhauskaa! Ajan auringonpaisteessa laulaen ja ajattelen miten ihanaa elämä tässä hetkessä on. Lauantaina kaverin ja sen kämppiksen kanssa reissu Ikeaan, josta ostin pitkään suunnittelemani ledivalot. Pimeä hylly valaistui. Ostin myös vihdoin Haltille kunnollisen, hienon nahkahihnan. Eipä olis tarvinnut. Sunnuntaina Marikin ja Riepun sekä Miinan ja Pepin kanssa lenkillä, Halti leikki kavereiden kanssa. Sunnuntai-ilta. Päivitin blogia, enää yksi postaus olisi sen jälkeen myöhässä ja sitten olisi taas vihdoin ajan tasalla. Normi datailua. Puoli kymmenen ja kymmenen välillä sain haalarimerkin ommeltua. Halusin saada tietyt merkit kiinni ennen torstain 9.10 fuksiaisia.
Oon juuri saanut merkin kiinni, kun isä soittaa. Mietin, että mikähän sillä on hätänä kun kello on jo kymmenen. Se kuulostaa puhelimessa hermostuneelta, niillä on kaiutin päällä. Äiti sanoo taustalta "surullisia uutisia". Isä kysyy, oonko kotona. "Ota nyt oikein rauhallinen asento, istu johonkin ja ota rauhallisesti." Mun sydän hakkaa, pelottaa. Tiedän jo, että se koskee koiria. Nemolle on varattu seuraavalle päivälle lääkäriaika, kun se on edelleen jatkanut omituista oireiluaan. Mietin, onko siihen selvinnyt jokin syy, syöpä? Onko se loukkaantunut?

Isä alkaa selittää. "Oltiin tänään mökillä ja oltiin lähdössä kotiin. Oltiin rannassa ja sanottiin koirille, että lähetään, mennään autolle. Sitten kun päästiin autolle --" toistan niin, niin, joo, joo. Päässä vilisee ajatuksia. Jostain on ilmestynyt joku irtokoira ja raadellut koiria, joku kesä meidän mökkinaapurissa oli nöffi joka oli vihainen koirille. Koirat on karanneet ja..
"--, niin molemmat koirat oli karanneet. Me etsittiin niitä joka paikasta, ajeltiin ympäriinsä ja käytiin vielä illalla etsimässä uudestaan eikä löydetty. Tultiin yöks kotiin ja aateltiin mennä huomenna aamulla etsimään uudestaan. Sitten soitti poliisi." Sydän hakkaa, epätoivo nousee.

"Ne oli olleet isolla tiellä, lähellä Arvajan risteystä, hypänneet sen reunakaiteen yli ja juosseet aivan päättömästi tielle, jääneet auton alle ja molemmilta henki pois." Romahdan. Itken hysteerisesti. Eikä, ei voi olla totta, ei! Onko se varmasti totta, onko ne varmasti meidän koirat? Molemmat? Nitakin? Saanko mä nähdä ne vielä? Älkää haudatko ennen kuin oon saanut nähdä ne, haluun vielä sanoa heippa. Kuoliko ne heti? Ei kai ne joutuneet kitumaan?
"Kyllä se on totta, on ne meidän koirat. Niin poliisi sanoi, Nitakin. Ne on kuolleet ihan heti, ei varmasti oo joutuneet kitumaan. Se on ollut tosi nopea. Katsotaan nyt, kannattaako niitä katsoa enää kun ei vielä edes tiedetä missä kunnossa ne on. Mä käyn huomenna hakemassa ne. Onko sulla Halti siellä? Pidät siitä nyt hyvää huolta. On tosi hyvä, että otit sen. Ota se vierees nukkumaan."

Äiti sanoo, että surettaa se meitäkin. Kysyy, onko mulla millainen viikonloppu, tahdonko tulla kotiin. Totta kai tahdon, täytyy. Tietysti menen hautaamaan koirat. Perun fuksiaiset ja siirrän auton katsastuksen. "Soitellaan huomenna lisää kun tiedetään enemmän ja on haettu koirat. Saatkohan sä nukuttua?" No en todellakaan saa. Tiedän sen. Muistan, kun mun hamsteri kuoli 8 vuotta sitten. Se tapahtui myös illalla, juuri ennen nukkumaanmenoa mikä on pahinta ikinä. En todellakaan saa enkä edes yritä.
Romahdan, sekoan, itken. En osaa kuvailla sen puhelun jälkeistä tunnetta, enkä halua sitä muistellakaan. Käyn jossain vaiheessa suihkussa, sytytän kynttilät koirien kuvien eteen. En pysty meneen nukkumaan, laitan kovalevyn kiinni koneeseen ja alan käydä läpi kuvia. Niitä kuvia, mitä kovalevyllä on, eli järkkäriajasta vuodesta 2010 eteenpäin ja joitain vanhempia. Suurin osa vanhemmista kuvista on cd-levyillä kotona. Itken, kuuntelen joitain biisejä ja käyn läpi kuvia. Copy. Paste. Joskus kahden maissa alkaa tuntua siltä, että täytyy mennä sänkyyn. Menen, mutten saa unta. Oon hereillä vielä neljän aikaan, kun posti tulee, kuulen sen kolahtavan. Herään ennen seitsemää, vaikkei tarvitsisi niin aikaisin. Sanon Joonalle, että näen ihan kamalaa painajaista. Koska herään? 

Laitan iskälle tekstarin, että ota niiden pannat talteen jooko. Isä vastaa että joo, mene bussilla kouluun. En mene, vaan ajan autolla. Pakko mennä yliopistolle, pakollinen geokarton harkka ja ruotsi. Enkä haluu jäädä yksin kotiin. Kaverit halaa, itku iskee aina toisinaan pitkin päivää. Vaikee keskittyä. Pakotan itseni syömään lounasta, vaikka se on vaikeaa eikä maistu miltään. Meinaan nukahtaa iltapäivällä mantsan luennolle, koska oon nukkunut edellisyönä kaks tuntia. Tuun kotiin ja äiti soittaa. Se itkee puhelimeen. Iskä oli hakenut koirat ja vienyt mökille. Kysyn, miltä ne näytti. Oliko ne ihan tohjona. "En tiedä, en mä katsonut niitä. Nemo oli kai ihan ok, mutta Nita oli kuulemma aika pahan näköinen. Kävin mä siellä liiterissä, mutta iskä oli pakannut ne tosi hyvin, ne on siellä paperipusseissa odottamassa. Oon Ninjan kanssa lenkillä täällä purkkarilla. Onpa tosi hyvä että se on täällä meillä. Nään vieläkin edessäni Nemon selän." Voi itku. Minun ihana kaunis Nitani.

Iskä on laittanut aamulla tekstarit sisaruksille. Ne oli halunneet kuitenkin soittaa mulle ensin heti illalla, ajatelleet että mun täytyisi tietää heti ja ensimmäisenä. Saara soittaa ja kysyy miten menee. Aika heikosti, vastaan. Jutellaan. Appu soittaa. "Kyllä tää tais nyt olla tarkoitettu juttu. Kun ne yhdessä lähti ja iskä oli just hetkeä aiemmin ajanut siitä paikasta ohi. Mutta on se vaan julmaa, että molempien piti lähteä. Yritä olla ajattelematta sitä itse tapahtumaa." Joo. Yritän, mutten voi sille mitään. Epätietoisuus on hirveää.  
Alan tehdä kuvakollaaseja. Tuntuu, että kuvien jäsentely helpottaa oloa, kuin järjestelisi muistoja. Itken ihmisten viesteille.
Tiistaina on yliopiston liikuntailtapäivä. Meen kavereiden kanssa Kolille retkelle. On hiljaista ja sumuista. Kivaa, kun ei tarvi olla yliopistolla ihmisvilinässä, muttei myöskään yksin kotona. Kolilla on kaunista ja mukavaa, mutta en voi olla miettimättä, että meidän piti silloin ensi viikolla tulla tänne äidin, iskän ja koirien kanssa yhdessä. Kuinka kivaa koirilla olisi täällä.
Puhun iskän kanssa puhelimessa ja käsitys tapahtumista selviää. 

 Nemo ja Nita karkasivat mökiltä yhden aikoihin iltapäivällä. Niin kuin niin monesti ennenkin, kymmeniä kertoja ne on sen tehneet. Niitä ei voi pitää yhdessä vapaana kuin jäällä, koska kahdestaan ne joutuu jonkinlaiseen vapauden hurmokseen ja lähtevät. Ne on olleet pisimmillään kuusi tuntia karussa, juosseet metsissä riistan perässä ja hurmoksessa ja tulleet takaisin joko yhdessä tai erikseen. Aina tulleet takaisin. Jollain ihmeen onnen kaupalla aina selvinneet, vaikka ne on kotoakin karanneet ja kaupungissa tietysti ollut iso riski jäädä auton alle. Oon monesti ihmetellyt, miksi Nemolle ei ole niin käynyt koska se on ollut monta kertaa lähellä. Joskus karkureissun jälkeen lenkillä auton ohittaessa yhtäkkiä, Nemo on säpsähtänyt kovasti.

Viimeinen kuva Nemosta, silloin aamupäivällä mökiltä. Alareunassa vilahtaa Ninjan häntä. Isä otti puhelimella. Voi että se näyttää tässä vanhalta ja kipeältä.

Ei siitä voi ketään syyttää. Kaikilta meiltä ne on joskus päässeet karkuun. Se tilanne tulee niin äkkiä, kun Nemo livistää ja ne Nitan kanssa lähtee. Tällä kertaa koirat ei päässeet takaisin. Ne oli olleet todella kaukana, usemman kilometrin päässä. Meidän mökki on Edesniemessä ja koirat oli olleet Hassin puolella. Ne oli olleet tulossa vanhan nelostien, joka menee Lahteen, yli takaisin mökille päin. Ne on siis joutuneet ylittämään sen jo kerran aiemmin samalla reissulla. Arvajan kosken vieressä, paikassa jossa ylämäki nousee, katuvalot päättyy ja nopeusrajoitus kasvaa, koirat oli lähteneet ylittämään tietä. Kello oli suunnilleen seitsemän illalla, oli jo pimeää. Isä oli alle puoli tuntia aiemmin ajanut sen kohdan ohi, etsien.

Auto oli tullut alamäkeen kohti Jämsää. Kuljettaja oli nähnyt koirat ja yrittänyt jarruttaa, muttei voinut tehdä mitään. Nemo ja Nita oli juosseet ihan täyttä vauhtia tielle. Autoilija oli pysähtynyt ja lähtenyt hakemaan lähitaloista apua. Jostain oli löytynyt joku koiramies, jolla oli sirunlukija. Se oli katsonut Nemon sirun ja saanut siitä isän tiedot, en tiedä mitä kautta. Iskä puhui Googlesta, enkä tiiä oliko se ees se mies vai poliisi joka ne tiedot sai. Poliisi tuli tarkistamaan tilanteen ja soitti isälle. Onneks ne katto Nemon sirun, koska se on isän nimissä. Jos ois katsoneet Nitalta, joka on mun nimissä, ne ois soittaneet mulle ja olis ollut vielä kamalampaa koska en siinä vaiheessa ees vielä tiennyt, että koirat oli karanneet. Nitan siru on hankalampi löytääkin, koska se on valunut aika alas, vasemmalle lapaan. Ehkä ne ajatteli, että rotukoiralla varmemmin on siru. 

Oikeasti isä kuvasi sitä, kuinka alhaalla vedenpinta on jo. Tässä näkyy vain Nitan jalat.

 Kysyin iskältä, oliko koirat juosseet kylkeen vai jääneet ihan alle. Isä vastasi, että kylkeen ne on juosseet. Autossa oli peräkärry. Nemo oli juossut auton kylkeen ja Nita peräkärryn. Ihan varmasti kuolleet heti. Se on lohdullista. Onneksi niiden ei tarvinnut kitua. Sovin äidin kanssa, että menen junalla kotiin torstaina. Se ei halunnut, että ajan autolla yksin ajatusteni kanssa.
Olisin jotenkin luullut, että poliisi olis ottanut koirat yöksi talteen, mutta ei. Isä olis lähtenyt saman tien silloin kymmenen aikaan hakemaan niitä tienposkesta, mutta poliisi kielsi. Liian vaarallista, huono näkyvyys ja autot ajaa sillä kohdalla lujaa, eikä saa autoa kovin hyvin lähelle. Aamulla se haki ne. Mun rakas iskä parkani joutui hakemaan meidän rakkaat Nemon ja Nitan sieltä. Poliisi, sirumies ja kuljettaja oli laittaneet ne tien sivuun, alas pientareen juureen. Pajukon keskelle, vierekkäin nukkumaan. Vähän peitelleet niitä, ja Nemon panta oli ripustettu puun oksaan. Nitalla ei pantaa ollutkaan kaulassa, koska se oli Ninjalla lainassa.

Isä sanoi, ettei mun kannata niitä enää katsoa sen näköisinä, on parempi etten näkisi niitä siinä kunnossa. On parempi, että mulle jäisi hyvä muisto niistä sellaisina, kuin ne olivatkin. Mutta mun rakas iskä parkani joutui näkemään ne siinä kunnossa. Sovittiin, että haudataan koirat mökille. Tuhkaus veisi liian paljon aikaa ja mökillä ne rakasti olla. Se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Sanoin, ettei saa haudata niin kauas metsään kuin Veeti ja Nami on haudattu. Äiti ja isä sanoi, ettei nekään halua niin kauas vaan laitetaan Nemo ja Nita pihapiiriin, meidän aitan taakse. Keskiviikkona ne kävi katsomassa hautapaikkaa mökillä ja kaivamassa sitä.
Nyt tää on taas niin pitkä, että laitan poikki. En saanut purettua ajatuksiani, mutta kerroinpa edes sen, mitä kävi. Ajatukset ja loppuviikko sitten ensi kerralla.

Joka päivä herään painajaiseen

Nemo 1.11.2004 – 5.10.2014

Nita 1.4.2005 – 5.10.2014

On niin kova ikävä.

Ei tän pitänyt päättyä näin. Ei pimeänä syysiltana Arvajan tiellä, kovassa vauhdissa auton alle.
Ei tän pitänyt päättyä vielä. Piti vielä juhlia molempien kymmenvuotissynttäreitä, käydä vielä metsässä lenkillä, jäällä juoksemassa, agilitykentällä hauskaa pitämässä. Piti vielä monta kertaa käpertyä rakkaiden lapsuudenystävien viereen, halata ja silittää silkkistä karvaa. 

Mulla on niin kova ikävä, niin paha olla. Oon niin pahoillani, niin kiitollinen näistä melkein kymmenestä vuodesta. 

Voi Nemo. Maailman paras spanieli, ihana höntti. Kunpa voisin vielä pyytää anteeksi kaikkia niitä virheitä ja epäoikeudenmukaisuuksia joita tein. Vaadit niin paljon, mutta annoit vielä enemmän. Opetit enemmän kuin mikään muu koira maailmassa, kiitos ihan hirveästi kaikesta.

Voi Nita. Maailman ihanin, viisain, kaunein Nita. Lumottu prinsessa katukoiran muodossa, sanoin pienenä. Enkelikoira. Opetit niin paljon ja toit meille niin valtavan paljon iloa. Kiitos niin paljon kaikesta. 

Ainakin saitte lähteä yhdessä ja onnellisina. Niin onnellisina kuin voi kaksi erottamatonta ystävystä olla.

Ihan vain copypastaus facebookista viime maanantailta, että nekin jotka ei vielä asiasta tiedä, tietää. Tällä viikolla blogin kävijämäärä on mennyt yli kymppitonnin rajan. Ei se väärin oo, mutta ihan kuin mä oikeasti heti jaksaisin selostaa tänne kaiken. Viikon takaisten tapahtumien kulku kerrotaan kyllä täälläkin, mutta vielä ei pysty. En vaan jaksa. Mitään.

Syksyn punaiset marjat kuin kyynel pihlajan on

Voihan yliopisto. Vielä pari viikkoa sitten tää oli vaan sellasta naureskelua että ehheh, harmi kun opiskelu haittaa harrastuksia. Hah hah, minä entinen kympin tyttö laittaa nykyään koiratouhut koulujuttujen edelle (tietysti, ei yliopiston arvosanoilla oo mitään merkitystä kun ei tarvi hakea sen jälkeen enää mihinkään :-D). Syyskuun mittaan tunneskaala on kuitenkin edennyt siitä tavanomaisesta koulukiireestä ahdistavaan stressi-itkuun, tunteeseen, että mä en pysty. En vaan pysty! En edes opiskele koko syksynä biologiaa, vaan opettajaopintoja ja ihmismaantiedettä, jotka on helvetillisen työläitä. Ei paljon jää aikaa ajatella jotain blogikirjoittelua. Mutta joo.

Pepin kanssa riekkumassa 5.9.

Perjantaina 12.9. nousin ensimmäisen collien omistajuudessa uudelle tasolle. Postiluukkuun kolahti ihka ensimmäinen mun nimellä varustettu Colliesanomat, ja hain apteekista glyserolit korvaan. Haltin korvat tosiaan hoidettiin silloin syyskuun ekana viikonloppuna kuntoon, eli poskella roikkunut vasen korva nostettiin ponnarilla pään päälle jossa sen kuuluukin olla. Oikeanlainen collieilme syntyi, mutta seuraavan viikon edetessä se oikea korva, joka jo kesäkuussa nousi taitteella pään päälle, nousikin pystyyn :D Aluksi se taisi johtua ihan siitä vasemman ponnarista, joka tukisti karvan välityksellä oikeankin ylemmäs mutta kun keskiviikkona leikkasin kumilenkin irti, oikea jäi edelleen pystyyn.

Haltin korvat kävi viikon sisällä tällaisen muodonmuutoksen.. 1

2

3. Kukkuu! Tää kuva on musta jotenkin tosi ihana :D

Pari päivää sitä katselin ja kysyin kasvattajalta, pitäisikö hankkia painosalvaa mutta hän neuvoi että aluksi riittäisi hyvin jos kastan korvankärjen glyseroliin joka pehmentää rustoa. Sitten jos se ei auttaisi, voitaisiin harkita painoja. Tuolloin kolmisen viikkoa sitten hain siis apteekista pullon glyserolia, joka ei tuntunut ensin auttavan yhtään mutta kun keksin, että sitähän pitää laittaa myös korvankärjen ulkopuolelle eikä vain sisäpuolelle, niin johan toimi! Vasen korvakin on pysynyt pään päällä hyvin, ei tarvinnut siis pitää kumilenkkiä kuin sen neljä päivää. Välillä sekin yrittää jopa pystyyn, mutta pääsääntöisesti Haltilla on tällä hetkellä oikein nätit korvat :) Jos selviän näin vähällä hoitamisella, niin olen tosi kiitollinen :D

<3

 Tiistaina 16.9. käytiin Haltin kanssa ensimmäistä kertaa match show:ssa! Se oli ihan täällä Joensuussa ja päästiin mukaan Annin kyydillä, suurkiitos! :) Saatiin naapurilta näyttelyhihna lainaan ja meni tosi hyvin siihen nähden kuinka vähän ollaan kehäjuttuja harjoiteltu. Halti osallistui tietysti pentuihin ja käyttäytyi mätsäripaikalla ihan nätisti, olisi kovasti leikkinyt tuttujen pentujen kanssa. Kehän laidalla odotellessa ei vain aivan koko aikaa meinannut malttaa, pari kertaa se haukahteli ja jopa pomppi hihnassa! :o :D Hassu. Kun sitten vihdoin päästiin kehään, käytös oli onneksi oikein mallikasta :)

jooh elikkäs kuinkas tätä collieta oikein esitetään

Tässä oli hieno!

"Älä siinä käpälöi, haluun ton namin!"

 Seistessä Halti ei välillä malttanut pysyä paikallaan, mutta ajoittain napotti kauniisti pitkiäkin aikoja. Tuomarin tullessa tutkimaan pentu oli ystävällinen, mutta vähän peruutti kun ei ole tottunut tunnusteluun. Antoi kuitenkin tosi nätisti käsitellä :-) Liikkeitä arvosteltaessa Halti piti melkein koko ajan kontaktia, hölkötteli menemään "lallallaa tehdään tottista joo, seuraan nätisti!" mikä nyt olikin ihan arvattavissa, kun ei olla vielä näyttelyravia juurikaan harjoiteltu. Tokalla kierroksella siellä kuitenkin tuli välillä tosi nättiäkin ravia! Ja on sillä kyllä lennokkaat liikkeet. (mikä on suvun perusteella kyllä odotettavissakin.) Mulla oli niin kivaa. Niin monta vuotta oon haaveillut, millaista sitten joskus on esittää collieta, ja siellä jossain vaiheessa vaan tajusin että hei wau, mulla lentää hihnan päässä ihan ikioma musta collie <3

:D

Ai niin, saatiin tosiaan punainen nauha! Olin kyllä ihan varma että meille tulee sininen, koska meidän parina oli kettuterrieri, jonka kanssa oli selvästi harjoiteltu esiintymistä. Se ei kuitenkaan antanut tuomarin koskea pöydällä lainkaan, joten siksi Halti sai punaisen. (Ja purutikun, jonka se kiskaisi suuhunsa ennen kuin hädin tuskin oltiin kehästä ulkona..) Nauhakehässä ei enää sijoituttu, mutta en sitä uskonutkaan koska pentuja oli tosi monta ja niin moni esiintyi tosi hienosti. Hyvää harjoitusta lähdettiin hakemaan ja sitä saatiin. Oli mukava ilta tuttujen kanssa, kiitos seurasta kaikille! :)

Ja suurkiitos Joselle meidän kuvaamisesta! (:

Samana aamuna käytiin muuten Nitan kanssa lääkärissä. Olin pari päivää aiemmin, silloin kisapäivän iltana, huomannut sen vasemmassa kainalossa/mahassa nestemäisen, liikkuvan patin. Säikähdin tietysti heti, että nyt sillä on joku kamala syöpäkasvain ja soitin seuraavana päivänä eläinlääkärille, että pitäisikö tulla näyttämään. Lääkäri antoi sitten ajan sille tiistaiaamulle ja käytiin Nitan kanssa tarkastuksessa. Eläinlääkäri diagnosoi patin olevan lipoma, hyvälaatuinen rasvakasvain jonka ei pitäisi muuttua syöväksi tai lähettää etäpesäkkeitä. Jos se kasvaa niin isoksi että haittaa etujalan liikkeitä, pitää leikata pois mutta Nitan iän vuoksi tulee tuskin koskaan häiritsemään koiraa. Jippii, ei syytä huoleen siis! Tarkastus ei muuten maksanut mitään - kun menin kassalle, lääkäri käveli ohi ja sanoi että älä, laskutetaan vasta sitten kun oikeasti tutkitaan jotain :D :D Hyvä palvelu! Ihanaa että mummokoira on kunnossa <3

Multa pyydettiin joskus videota koirien touhuiluista ja syyskuussa sitten koitin kuvailla sellaista tossa meidän lähipellolla. Nita haastaa jo Haltia leikkiin, mutta sitä taitaa vähän hirvittää Nipsun vauhti.. Teräsmummo! <3 Videoita on enemmänkin mutta vasta nämä kaksi on ladattuna, niin laitan ensi kerralla ehkä lisää.

Pikku Haltipentu kasvaa. Se on jo vähän Nitaa korkeampi ja painaa 13 kiloa, mikä on yllättävän vähän, olisin veikannut että painaa enemmän. Mutta sisarukset on suunnilleen samanpainoisia, joten mitäpä siitä huolehtimaan. Kaikki maitohampaat on vaihtuneet ja rimppakinttujen vauhti on kova. Mitään murkku/mörköikää ei ole toistaiseksi havaittavissa, Halti ei edelleenkään esim. metsälenkillä lähde kauas minusta vaikka muita koiria olisi mukana. Nitan kanssa tosin irtoaa vähän enemmän. 

http://iipu.pic.fi/kuvat/Peppi+ja+Halti/Lenkill%C3%A4+5.9.2014/

Treenailut on menneet meillä ihan kivasti. Halti leikkii nykyään paljon paremmin/ yhteistyöhaluisemmin kuin loppukesällä! Se repii lelua tosi hyvin ja voitettuaan tulee tuomaan sitä uudestaan kiskottavaksi, kun vielä elokuussa se lähti rallattelemaan lelu suussaan omin päin :D Kehitystä tapahtuu joo, mutta en oo huomannut että missä välissä se tapahtui! Hieno pentu <3
Joskus tässä syksyllä treeneissä oli tosi paljon collienpentuja ja kaikki pennut teki yhtä aikaa kentällä, niin silloin Halti otti oikeastaan ensimmäistä kertaa häiriötä toisista. Meinasi lähteä moikkaamaan kavereita, mutta tuli onneksi takaisin heti kun kutsuin. Samaisissa treeneissä pennulta irtosi kolme maitohammasta, joten ehkä senkin takia ihan ymmärrettävää ettei leikkiminen mun kanssa ollut silloin niin kivaa.. Kuitenkin kun lopuksi tehtiin kujaluoksetulo toisten koirien kanssa, ei ottanut yhtään häiriötä vaan kirmasi vauhdilla luo :>

Mihin keppi lensi?

Lisää lenkkikuvia Islan kanssa täältä.

Ollaan harjoiteltu collieleiriviikonlopun jälkeen nyt sitä esineruutua joillakin metsälenkeillä. Joonan kanssa ollaan vuorotellen pidetty Haltia kiinni ja toinen on pennun nähden vienyt lelun piiloon. Hyvin tuo pieni kyllä on hoksannut idean, se pinkaisee vauhdilla etsimään ja tuo lelun joka kerta käteen asti. Musta se on hämmentävää, koska ei Halti osaa vielä noutaa käskystä :D
Toki ollaan treenattu myös sitä noutoa, tai lähinnä kapulan pitoa. Näyttää siltä, että se lähtee kuin lähteekin sujumaan! Naksuttimen avulla kapula nousee jo lattialtakin ja kulkeutuu mulle. Hassua, pentuhan oppii! Musta ei taatusti koskaan tule mitään himonaksuttelijaa joka opettais koiralleen kaiken sheippaamalla mutta on jännä huomata, kuinka erilaista oppimista se on kun joitain juttuja on sillä opettanut. Kun oon Nitaa aktivoidessani yrittänyt opettaa sille jotain uusia temppuja naksuttimella, niin ei se tajua yhtään. Tai siis, kyllä Nita ymmärtää naksun merkityksen muttei osaa tarjota käytöksiä vaan käy esim. maahan ja vain napittaa silmiin, kun taas Halti yrittää koko ajan.

Sellaista syksyä tällä kertaa.

"Tänne!" Tai luokkakaverin sanoin: "Lassie come home!"