Ajatukset

Matkustin torstaina 9.10. kotiin hautaamaan koirat. Samalla junalla, millä vain kaksi viikkoa aiemmin olin tullut tavalliselle viikonlopulle kotiin. Ei mun tuona viikonloppuna pitänyt mennä ollenkaan, vaan pitää kunnon lukuboosti kolmen päivän vapailla. No, onneks oli se vapaapäivä. Tuntui oudolta ostaa vain yksi lemmikkilippu. Kesän aikana ehti jo tottua kahteen. Outoa matkustaa vain yhden kanssa. Miten mä ikinä opin sanomaan, että mulla on koira? Oon aina sanonut, että mulla on kaksi, nyt jo kolmekin, koiraa. Vasta viime viikolla olin partion tutustumisillassa kertonut, että I have two dogs and third one at my parents. 

Asemalla vastassa oli isä, niin kuin aina ennenkin. Kotona vain Ninja, joka ilahtui suuresti kun me tultiin. Se oli kuulemma ollut vähän hukassa yksinään, mutta ne rupesi heti Haltin kanssa leikkimään iloissaan. Mutta olipa outoa, kun ei ollut kahta hepuloivaa senioria vastassa. Ihan kuin olisi mennyt kotiin niin, että joku on koirien kanssa lenkillä ja pian ne tulisivat takaisin. Mutta hihnat oli eteisen laatikossa.
Kun meillä on isovanhempia kuollut, ollaan yleensä laitettu eteisaulan piirongin päälle kuva ja kynttilä. Mietin, että eiköhän äiti ja iskä olleet löytäneet kuvaa koirista kun siinä ei ollut mitään. Sitten menin keittiöön ja näin tän.

Kävin junnujen kanssa lenkillä, naapurin mummo tuli halaamaan ja kysyi, onko koirat jo haudattu. Sanoin, että mennään huomenna mökille ja se sanoi, että ne sytyttää kynttilän niille kotona. Illalla lähdin käymään Joonan kotona. Mennessä kävin kolaripaikalla viemässä tien laitaan kaksi hautakynttilää. Oli pimeää ja rekat ja autot ajoi pelottavan lujaa. Onneksi se ei ollut rekka, koska se ei taatusti olisi edes huomannut koiria saati pysähtynyt. En tiennyt vielä siinä vaiheessa tarkkaa paikkaa, mutta jätin kynttilät kuitenkin.
Tulin kotiin ja vastassa oli äiti, joka sanoi ettei ole viitsinyt imuroida kun lattioilla ja matoilla on varmaan vielä koirien karvoja. Juteltiin kunnolla ja se helpotti. Huomenna olisi rankka päivä. Ninja ja Halti nukkui mun vieressä sängyssä. Halti samassa kohtaa kuin Nemo aina. Pää tyynyllä, mun kainalossa. Sain nukuttua hyvin. Halti on nyt aika saman kokoinen kuin koirat ja kun se kävelee kodin parketilla, sen askellus kuulostaa ihan siltä kuin Nemo tulisi.

Perjantaiaamuna laitettiin junnut autoon ja lähdettiin mökille. Käytiin matkalla ostamassa kaksi kaunista lyhtyä sekä kanervia haudalle. Mökillä oli sumuista ja aivan hiljaista. Päijänne oli tyyni ja harmaa, näytti siltä kuin se olisi jäässä. Samalla lailla jännästi jäässä, kuin silloin maaliskuussa kun ei ollut enää yhtään lunta. Hautapaikalle meni jo melkein polku. Hyvällä paikalla meidän aitan takana.
Kävin liiterissä johon iskä oli vienyt Nemon ja Nitan odottamaan. Olin päättänyt, etten enää katsoisi niitä. Olisi parempi, että mulle jäisi muisto niistä sellaisina kuin ne jäivät kotiin kun lähdin takaisin Joensuuhun. Turha niitä pusseja olisi enää alkanut availla. Iskä oli pakannut ne hyvin. Silitin koiria säkin läpi. Voi rakas Nemo, voi rakas Nita. Kiitos kaikesta. Iipu rakastaa teitä niin kovasti.

Laitettiin Ninja ja Halti autoon hautauksen ajaksi. Kun käveltiin kolmistaan liiterille hakemaan koiria, taivas pudotti sadekuuron. Ei kovan, hentoja pisaroita, mutta paljon. Sillä hetkellä järveltä kuului yksinäisen joutsenen huuto. Pitkä, kaunis, kaikuva. Tuonelan joutsen.
Isä kantoi koirat. Flashback kesältä 2001. Isä tulee ulos eläinlääkäristä, kantaa paperisäkissä Kepaa. Valkoiset käpälät ja kauluskarvat pilkottavat esiin. Tokaluokkalainen minä ei unohda sitä koskaan. Olen tyytyväinen, etten katsonut koiria. Paperisäkkien läpi on tihkunut vain pari veritahraa.
Ensin Nemo, sitten Nita. Vierekkäin, yhdessä nukkumaan. Oltiin edellisiltana mietitty äidin kanssa, tarvitsisiko ne mukaan jonkin viltin tai lelun. Todettiin, että ei. Niillä on toisensa eivätkä ne muuta kaivanneet. 

Peiteltiin koirat yhdessä, kolmisin. Iskä sanoo, että siinä on kavereiden hyvä nukkua. Vaikka me kaikki tiedetään ja sanotaan ääneenkin, että eihän ne siellä kuopassa oo, vaan jossain ihan muualla. Paremmassa paikassa, vapaana juoksemassa.
Lopuksi koristellaan hauta yhdessä. Äiti on tuonut kotoa tuijanoksia, kun ne kaatoi pihalta liian isoksi kasvaneen puun. Nemo aina hautasi sen alle luita. Otettiin koirat autosta ja haettiin vähän kauempaa poronjäkälää, joka on kaunista ja valaisee. Laitettiin kanervat ja lyhdyt. Isä ripottelee kultaisia haavanlehtiä. Koristelen vielä pihlajanmarjoilla. Haudan laidalla kasvaa nuori pihlaja, toivottavasti se jääkin siihen ja kasvaa. Muistan, kuinka päivitin blogia edellisenä sunnuntaina, samoihin aikoihin kuin kolari tapahtui. Enpä olis voinut aavistaa, miten otsikko osui kohdalleen.
Mulla on soinut koko syksyn päässä Uralin pihlaja. Se on musta kaunis, samalla surumielinenkin. Mutta otsikoin silloin ihan vain siksi, koska on niin rankka syksy. Tulikin vielä rankempi.
Itkin pihlajan lailla, on sydän onneton. Missä pihlaja kukkii, taas armaan nähdä mä saan.

Haudasta tuli tosi kaunis. Ihan älyttömän kaunis kuten se ansaitseekin. Koirat, varsinkin Ninja, haisteli pitkään pressua, jonka alla koirat oli odottaneet. Kynttilät jäi palamaan lyhtyihin kun ajettiin kotiin.
Kotimatkalla ajettiin Edesniemi ympäri ja mietittiin, oliko koirat kiertäneet kauempaa reittiä nelostielle. Ne oli niin kovin kaukana. Aina se auton alle jäämisen pelko on ollut mielessä, kun koirat on karanneet mutta en olisi ikinä uskonut, että se tapahtuu mökiltä. Jotenkin sitä aina ajatteli, että mökillä karussa ollessaan ne juoksee niissä suurissa metsissä, eikä todellakaan lähtis noin monen kilometrin päähän, isolle tielle.
Käytiin vielä viimeisen kerran onnettomuuspaikalla sytyttämässä kynttilät. Rinne on jyrkkä, niiden on täytynyt juosta tajuttoman kovaa kun ovat vielä hypänneet kaiteen yli tielle. Pensaiden läpi oli vieläkin jäänyt koirien kulku-urat ja rinteessä näkyi niiden tassunjälkiä.
Loppujen lopuksi päivä ei ollutkaan niin rankka kuin äidin kanssa pelättiin. Oli hyvä, kun sai tehdä jotain. Hiekan lapiointi oli terapeuttista, kuin asian hoitamista konkreettisesti loppuun. Illalla katsottiin valokuvia ja muisteltiin.

Lauantaina olin yksin kotona koirien kanssa, se oli vähän vaikeampi päivä. Olin pyytänyt Jämsän koiratytöt lenkille ja onneks ne lähti. Helpotti oloa. Haltilla oli tosi kivaa. Se juoksi ja leikki iloisena muiden kanssa. Sunnuntaina käytiin vielä aamupäivällä äidin ja koirien kanssa mökillä. Käytiin lenkillä jäkäläkallioilla ja laittamassa uudet kynttilät haudalle. Puhuttiin taas. Iltapäivällä piti palata Joensuuhun. Ennen lähtöä pesin Nemon pannasta veret pois. 

Monenlaisia ajatuksia viikon aikana pyöri päässä. Keskiviikkona onneksi helpotti, kun pääsin puhumaan ne pois eräälle hyvälle ystävälle. Ja torstaina samat äidille. Kyllä tää kirjoittaminenkin tuntuu auttavan.
Tuntuu vaan jotenkin niin epätodelliselta. Painajaiselta. Oon mä joskus nähnytkin unia, joissa Nemo jää auton alle. Tutuillekin kuulemma tuntui ensimmäisenä siltä, että eihän tää voi olla totta. Ei näin vain voi käydä. Ei nyt, ei tällä tavalla. Ei mun kuulu tehdä tällaista päivitystä vielä moneen vuoteen. Mun piti tehdä kuvakollaasi Nemon 10-vuotissynttärinä, muistellen kaikkia värikkäitä hetkiä spanielin kanssa.


I'd give everything I've got
But the path I seek is hidden from me now
And I pray someone something will come and take away the pain
There's no way out of this dark place
No home, no future
I can't face another day
Tää olis niin paljon helpompi käsitellä, jos ois ollut vaan toinen. Mutta multa vietiin ne molemmat. Se tuntuu niin julmalta ja epäreilulta. Nemon kohdalla se ei olis ollut niin vaikeaa, koska sen suhteen tätä olis voinut odottaakin. Se aina karkaili kotoa ja oli sellainen kohelo, joka ei osannut varoa. Mutta Nita, joka oli aina niin viisas ja varovainen. Miksi piti ottaa mun ihana kultainen Nitakin? Joku tuolla ylhäällä vihaa mua, vihaa niin kovasti. En keksi mitä niin pahaa oon elämässäni tehnyt ansaitakseni tämän, mutta ilmeisesti jotain tosi pahaa.
Joo, elämässä pitää olla huonojakin hetkiä jotta osaa ymmärtää ja iloita niistä onnellisistakin, mutta mä en ihan oikeasti keksi, mikä ilo on niin suurta, hyvää ja sen arvoista että siitä pitää maksaa tällainen hinta.
Joo, joskus ihmiset tarvitsee jonkin järkytyksen elämässään jotta ne saa suhteellisuudentajua ja herää arvostamaan kaikkea sitä hyvää mitä niillä on, mutta mä oon kyllä herännyt siihen jo vajaa vuosi sitten. Ihan oikeasti ja vilpittömästi olin joka päivä älyttömän onnellinen ja kiitollinen Nemosta ja Nitasta, siitä kuinka paljon oon saanut niiden kanssa kokea ja oppia. 


If I never knew you
if I never felt this love
I would have no inkling of
how precious life can be

If I never knew you
I'd be safe but half as real
never knowing that I could be in
a love so strong and true

And I'm so grateful to you
I'd have lived my whole life through
empty as the sky
if I never knew you

There's no moment I regret
Since the moment that we met
If our time has gone too fast
I've lived at last
Lokakuussa 2003 mun isoisä kuoli jäätyään auton alle tavallisella juoksulenkillään. Pitääkö meidän kaikkien rakkaiden lähteä tällä tavoin?
Oon miettinyt niin paljon, mitä olisin voinut tehdä toisin. Jos en olisikaan jättänyt Nitaa kotiin silloin, molemmat olisivat vielä elossa. Jos Nemo ei olisi ollut kipeä, ei olisi tarvinnut ylipäätään jättää sitä. Jos siinä autossa ei olisi ollut peräkärryä, meillä olisi vielä edes Nita. Tai, jos se autoilija ei olis yrittänyt hidastaa, olisko se auto ehtinyt ennen koiria alta pois? Tää nyt on ihan turhaa, tietenkin, mutta kyllä sitä miettii. Ja kuitenkin, mieluummin noin kuin vaikka sinne rekan alle tai suden suuhun.

 Äitikin sanoi ääneen saman asian, mitä itse mietin. Että se tuntuu yhteisitsemurhalta. Kyllähän mäkin aina mietin, että suunnitteleeko koirat noi reissunsa. Että tällä mökkireissulla sit lähetään, livistät tossa vaiheessa ja sit juostaan tuo lenkki. Musta on ehkä kuitenkin mukavampi ajatella niin, kuin että ne olisi vain vanhuuttaan arvioineet nopeutensa väärin. Ehkä kuitenkin mukavampi ajatella, että vain me ihmiset ollaan surullisia niiden lähdöstä.
Mutta miksi juuri nyt oli sopiva hetki lähteä? Kaikki jäi niin kesken. Mä olin vielä ilmoittanut Nemon näyttelyyn ja miettinyt, että voisin ehkä käydä kerran vielä Nitan kanssa agilitykisoissa. Halusin kokea sen joulun, kun meillä pyörii neljä koiraa. Halusin kokea sen, kun mökin jäällä juoksee neljä koiraa vapaana ja onnellisena.


Things we lost
the things we couldn't share
Another rainbow's end
another memory
Fortuna favet fortibus!
Hold on to all that's near to you
as the last sled to Dawson finally arrives
Jotenkin ajattelin, että näiden koirien kanssa pääsen ensimmäistä kertaa näkemään sen koko koiranomistajuuden elinkaaren. Kepa oli jo ennen kuin synnyin, Veetin elämä todellakin jäi kesken. Ajattelin, että saan nähdä sen kaaren luovutusikäsestä pennusta viimeiseen henkäykseen asti, mutta en mä saa. Okei, voin hyväksyä että ne lähti tällä tavoin. Voin hyväksyä, että ne lähti yhdessä. Mutta miksi juuri nyt? Miksei jo vaikka joskus 5-vuotiaana, miksei vuoden tai kahden päästä? Kaikki jäi niin kesken.
Mä vaan mietin, että ei kai ne ajatelleet että niitä ei enää haluta tai tarvita, kun Halti tuli. 

Kaikki sanoo, että ei varmasti ajatelleet. Että ennemmin niin päin, että nyt Nita ja Nemo saattoi lähteä turvallisin mielin, kun Halti pitää Iipusta huolen. Ehkä Nemo on aavistanut, että se oireilu enteilee jotain pahempaa. Ennemmin niin päin, että Nemo on sanonut että tää ei oo enää kivaa - jos mä lähden, niin lähdetkö mun kanssa? Ja totta kai Nita on lähtenyt, koska kaikkein eniten koirat rakasti olla yhdessä. Aina yhdessä. 

Vaikka tuntuukin siltä, että kaikki jäi kesken ja on hirveää että multa vietiin ne molemmat, oon kuitenkin saanut siitä lohtua. Ehkäpä kaikki ei jäänytkään niin kesken. Ihanaa, että vielä nyt syksyllä käytiin siellä Joensuussa Nitan kanssa agilitykisoissa. Oli niin kiva olla sen kanssa radalla, Nipsulla oli hauskaa ja meni hyvin. Nitan ruoka oli juuri syyskuussa ehtinyt loppua ja ajattelin, että se voi syödä samaa kuin Halti koska se syö jo aikuisruokaa. Nita tiesi, että Halti osaa nyt olla Iipun kanssa. Halti on nyt jo niin iso, että se osaa kulkea lenkillä fiksusti niin hihnassa kuin vapaanakin. Halti pärjää jo koulupäivän ajan yksin kotona. Nita ehti opettaa Haltille, että lumi on kivaa ja siinä on ihana juosta.

 Loppujen lopuksi tuntuu siis aika lohdulliselta, että koirat saivat lähteä yhdessä. Vaikka suru onkin kaksinkertainen. Oon mä itse asiassa miettinyt, melkeinpä siitä asti kun tajusin että koirat vanhenee, että pitäiskö niiden saada lähteä yhdessä sitten joskus, kun ne on vanhoja ja huonokuntoisia. Olis kamalaa, jos ensin pitäisi luopua toisesta ja sitten toinen kuolisi parin kuukauden päästä suruun. Ja Nemo ja Nita lähtivät yhdessä. Ne oli aina -tätä lyhyttä puolen vuoden jaksoa lukuunottamatta- yhdessä, ja eniten ne rakasti olla yhdessä. Ikään kuin, näinhän sen kuuluikin mennä.


There's more to see than can ever be seen
more to do than can ever be done

Some of us fall by the wayside
and some of us soar to the stars
And some of us sail through our troubles
and some have to live with the scars

There's far too much to take in here
more to find than can ever be found
On totta, että olisi ollut kamalaa jos toinen olisi nähnyt kaverin kuolevan. Tai jos ne olisi jääneet kitumaan ja poliisin olis pitänyt lopettaa ne. Kuolema on varmasti ollut nopea ja kivuton, koirat ei varmasti ole ehtineet tajuta mitään.
Myös se lohduttaa, että Nita ja Nemo saivat lähteä varmasti onnellisina, tehden sitä mitä ne kaikkein eniten tässä maailmassa rakastivat - juosten vapaana yhdessä, täysillä. Ei ne olleet sellaisia koiria, joita olisi kestänyt katsella pitkään huonokuntoisina. Ehkä oli parempi, että niiden ei koskaan tarvinnut kokea sitä aikaa, kun jalat eivät enää kanna ja kipu haittaa elämää. Ehkä oli parempi, että aktiiviset veteraanit sai elää täysillä loppuun asti. 

Siskot teetti mulle ja itselleen Azoreilla korun. Turkoosi sydän, jota ympäröi kaksi mustaa laavakiveä.
Azorien mustaa laavakiveä, kevyttä, sileää ja kaunista.

 Mutta sellaisen koiran, joka elää pitkän vanhuusajan, kanssa varmasti osaa paremmin valmistautua siihen lähtöön. Tähän ei vaan millään lailla voinut varautua. Onneksi niillä oli kuitenkin enemmän elämä takana kuin edessäpäin. Mutta olisi sitä kuitenkin voinut jatkua vielä vuoden tai pari.
Jotenkin mä aina ajattelin, että sitten kun vien koiran viimeiselle piikille, halaan ja silitän vielä viimeisen kerran. Kuiskaan vielä viimeisen kerran silkkiseen korvaan, että rakastan niin kovasti. Nyt en päässyt sitä tekemään, mutta tiedän että Nemo ja Nita tietää sen. Oon onneksi tehnyt sen niin monta kertaa niiden elämän aikana, ettei se jää siitä kiinni.
Ja mietin, että kun sanoin että miksei tää voinut tapahtua jo vuosia aiemmin, niin se johtuu siitä että oon kokenut koirien kanssa niin paljon. Joskus aiemmin se ei ois ehkä sattunut niin paljon, kun ei olis ollut niin paljon yhteisiä muistoja. Kyllä mä väitän, että tällaisen harrastuskoiran kanssa niitä muistoja ja kokemuksia kertyy paljon enemmän kuin koiran, joka viettää koko elämänsä kotipihalla. Kouluttaessa ja kisoja kiertäessä oppii siitä koirasta niin paljon.

Darling don't be afraid
I have loved you for a thousand years
I'll love you for a thousand more

Time stands still
Beauty in all they are
I will be brave
I will not let anything take away
what's staying as a memory
Oon ollut tosi hämmentynyt siitä, kuinka monia ihmisiä tämä on koskettanut. Sellaisia ihmisiä, joiden en edes tiennyt seuraavan meidän kuulumisia. Ihmiset on olleet ihania. Oon saanut ihania viestejä ja sanoja, oon saanut viestejä tuntemattomilta walesi-ihmisiltä eri puolilta maailmaa. Toisaalta sellaiset ihmiset, joilta olisin ehkä odottanut soittoa tai viestiä, ei ole laittaneet mitään. Ehkä ne ei ole uskaltaneet, tai kehdanneet kysyä. Nyt varmaan vielä vähemmän, kun oon täällä kertonut miten kaikki kävi. Mutta joskus niin käy.
En haluaisi velloa surussa, mutta ihan oikeasti tiedän että tässä surutyössä menee kauan. Joo, pystyn ajattelemaan muitakin asioita ja se on itse asiassa ihan mukavaa, mutta ei se tarkoita että olisin jo päässyt yli. Joo, pystyn hymyilemään, pystyn nauramaan tyhmille YouTube-videoille ja olemaan Haltin kanssa treeneissä iloinen, mutta ei se tarkoita että olisin jo päässyt yli ja kovassa vauhdissa eteenpäin.
Kun kaikki muistuttaa. Jos lähdetään ihan vaikka meidän sateenvarjoista. Mölli- ja mätsäripalkintoja. Ruokaämpäri, jonka kannessa on vieläkin teippi että pun1. Nitan kuppi lattialla, vieläkin odottamassa että se tulee takaisin meidän luo. Joensuun lenkkimetsissä on aina se fiilis, että ai Halti tuli tuossa, mihinkähän Nita jäi, kohta se juoksee tuolta. Haluisin ehkä muuttaa tosta kämpästä toiseen. Toisaalta kotikotona muistoja tulee vielä enemmän mieleen. 

Puhuminen helpottaa, kyllä multa saa kysyä ja pääsääntöisesti haluunkin puhua. Haluun vaan että mua halataan. Kysyttäis, miten jaksan tänään ja oonko saanut nukuttua.
Suru on tosiaankin fyysinen tila. Mulla on koko ajan niin kylmä. Päätä särkee, välillä on maha tai kurkku kipeä. On ollut vaikea nukkua, tai oikeastaan vaikea mennä nukkumaan. Ekalla viikolla pelotti, että nään unia. Onneks en nähnyt, vaan nukuin oikeasti tosi hyvin. Toivottavasti saan unirytmin taas joskus kohdalleen. Opiskelu on aika tuskaa, en tajua mitään kun on niin vaikeita kursseja ja hankala keskittyä.
Välillä on parempia päiviä, välillä huonompia. On jo ollut useampia, joina en ole itkenyt lainkaan. Kun en ajattele koiria, tuntuu jo välillä melkein ihan normaalilta, mutta sekin muistuttaa taas sellaista fiilistä, että koirat on vaan jossain hoidossa ja nään ne taas kun meen seuraavan kerran kotiin käymään. Ja toisaalta tuntuu myös jotenkin syylliseltä, pahalta olla ajattelematta.

Luojan kiitos on Halti. Mä en tiedä mitä tekisin ilman sitä. Olis ihan hirveää, jos nyt ei olisi ollenkaan koiraa. Olis tosi vaikeaa ottaa pentua, tai ylipäätään palata koiraharrastusmaailmaan. Oon niin iloinen, että se pentue toteutui. Niin iloinen, että otin sen. Halti pitää nyt musta huolta. On joku, joka pakottaa lähtemään ulos lenkille. Vaikka musta tuntuukin, että Halti ei kyllä ihan ymmärrä että Nemo ja Nita on menneet. Se on niin pieni, vasta lapsi. Mutta se tulee mun luo halattavaksi ja lipaisee kielellään nenänpäästä. Heiluttaa häntää ja tuo leluja, leikitään!



To be rich is
To still remember
To treasure your beloved ones
To have a chance to say farewell

Story of your life
Time of happiness and strife
Freedom of an open road
Hope, and many miles to go

Promises to keep
Countless agility tracks to leap
To be rich is to seek
To relive a memory
~ A Lifetime of Adventure ~