Elämäni hirvein viikko - mitä tapahtui

Tää blogi on kuukauden myöhässä. Harmittaa hirveästi, kun en ehtinyt kirjoittaa postausta meidän kotiviikonlopusta silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Se on luonnoksissa edelleen, ja julkaisen sen kyllä. Haluan kaiken ajan tasalle. Aikanaan. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että ensin täytyy purkaa kaikki viimeisen kahden viikon ajatukset alta pois. Palataan sen jälkeen tavallisiin postauksiin.
No niin. Käytiin siis syyskuun viimeisenä viikonloppuna 25.-28.9. Jämsässä. Nemo on sairastellut tänä syksynä ja ollut öisin levoton, joten päätimme kokeilla jättää Nitan vaihteeksi kotiin spanielin seuraksi. Josko se auttaisi öiseen vaelteluun ja Nemikaali voisi nukkua rauhassa. Tulisin kotiin seuraavan kerran 23.10, joten seniorit saisivat viettää ainakin kuukauden keskenään ja selviäisi, auttaisiko Nitan seura Nemoa. 

6.10.2013. En mitenkään, millään tavalla olisi voinut uskoa, että vuoden päästä niitä ei enää ole.

Se oli kiva viikonloppu. Kävin koirien kanssa agilitykentällä itsekseni treenaamassa, käytiin Himoksessa lenkillä ja siskoni oli käymässä Ninjan kanssa. Samoin kuin veljeni avovaimonsa kanssa, joita näin viimeistä kertaa ennen heidän lähtöään maailmanympärysmatkalle. Sanoin, että onkohan Nemo hengissä enää kun ensi vuonna tulette takaisin Suomeen. Niin kuin joskus aiemminkin, kun se vaikuttaa jo välillä niin vanhalta ja huonokuntoiselta ja mietin, kuinkahan pitkään se vielä porskuttaa. Että milloinkohan siltä menee nivelet tms. kunto romahtaa. Joppu ja Moni sanoi, että tietysti se on hengissä. Nemohan on sitkeä ja virkeä. Syyskuun viimeisenä sunnuntaina lähdettiin siis takaisin Joensuuhun Haltin kanssa. Nähdään kolmen viikon päästä, sanoin koirille. Kolmen viikon päästä, kun vanhempani tulisivat meidän luo käymään. 

Joulupäivä 2011.

 Viikon verran koirat ehtivät elellä kotona kuin aina ennenkin. Tosin ilman minua ja äitiä, joka oli kuntoutuksessa, mutta yhdessä. Kahdestaan. Iskä lenkitti niitä ja korjasi aitaa, Nemon lenkitettyä itse itseään jälleen kerran.. Torstai-iltana 2.10. se lähti illalla pihalta karkuteille ja perjantaiaamuna tuttu naama löytyi mun Facebook-syötteestä jostain karkurit -ilmoituksesta. Joku oli ottanut Nemon kiinni n. puolen kilsan päästä kotoa, jossa se oli meinannut yhdessä risteyksessä jäädä auton alle ja oli peloissaan. Tämä henkilö oli toimittanut Nemon löytöeläinkotiin, jossa se vietti yönsä ja isä haki sen aamulla kotiin, jo ennen kuin itse tuota kuvaa somessa huomasin. Nita oli ollut vähän ihmeissään kun kaveri ei tullutkaan yöksi kotiin :D (Suoraan sanottuna vähän omituinen juttu, kun tämä Nemon löytänyt henkilö on meidän entinen naapuri, niin luulis että sen koiran ois voinut käyttää vaikka meillä näytillä. Mutta joo).

Samaisena perjantaina kun Nemo palasi kotiin, palasi myös äiti kylpyläreissulta ja toi Ninjan tullessan meille hoitoon, kun Appu lähti Azoreille lomalle. Kaisa-siskon, joka toi Nitan meille, luo. Viikonloppuna oli siis tuttu kolmen tiimi äidin ja isän kanssa kotona.
Se lokakuun eka viikko oli ensimmäinen mukava kouluviikko mulle koko syksynä. Kuten oon kertonut, opiskelu on ollut ja on todella rankkaa tällä hetkellä. Silloin lokakuun ekalla viikolla kuitenkin tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että mä selviän. Menin aikaisin nukkumaan joten kesästä saakka hukassa ollut unirytmi alkoi korjaantua, ja jaksoin jopa kuunnella, keskittyä ja olla kiinnostunut luennoilla. Se taisikin jäädä sitten ainoaksi kivaksi viikoksi.

Lokakuun ensimmäinen viikonloppu. Perjantaina collieporukan saunailta, huippuhauskaa! Ajan auringonpaisteessa laulaen ja ajattelen miten ihanaa elämä tässä hetkessä on. Lauantaina kaverin ja sen kämppiksen kanssa reissu Ikeaan, josta ostin pitkään suunnittelemani ledivalot. Pimeä hylly valaistui. Ostin myös vihdoin Haltille kunnollisen, hienon nahkahihnan. Eipä olis tarvinnut. Sunnuntaina Marikin ja Riepun sekä Miinan ja Pepin kanssa lenkillä, Halti leikki kavereiden kanssa. Sunnuntai-ilta. Päivitin blogia, enää yksi postaus olisi sen jälkeen myöhässä ja sitten olisi taas vihdoin ajan tasalla. Normi datailua. Puoli kymmenen ja kymmenen välillä sain haalarimerkin ommeltua. Halusin saada tietyt merkit kiinni ennen torstain 9.10 fuksiaisia.
Oon juuri saanut merkin kiinni, kun isä soittaa. Mietin, että mikähän sillä on hätänä kun kello on jo kymmenen. Se kuulostaa puhelimessa hermostuneelta, niillä on kaiutin päällä. Äiti sanoo taustalta "surullisia uutisia". Isä kysyy, oonko kotona. "Ota nyt oikein rauhallinen asento, istu johonkin ja ota rauhallisesti." Mun sydän hakkaa, pelottaa. Tiedän jo, että se koskee koiria. Nemolle on varattu seuraavalle päivälle lääkäriaika, kun se on edelleen jatkanut omituista oireiluaan. Mietin, onko siihen selvinnyt jokin syy, syöpä? Onko se loukkaantunut?

Isä alkaa selittää. "Oltiin tänään mökillä ja oltiin lähdössä kotiin. Oltiin rannassa ja sanottiin koirille, että lähetään, mennään autolle. Sitten kun päästiin autolle --" toistan niin, niin, joo, joo. Päässä vilisee ajatuksia. Jostain on ilmestynyt joku irtokoira ja raadellut koiria, joku kesä meidän mökkinaapurissa oli nöffi joka oli vihainen koirille. Koirat on karanneet ja..
"--, niin molemmat koirat oli karanneet. Me etsittiin niitä joka paikasta, ajeltiin ympäriinsä ja käytiin vielä illalla etsimässä uudestaan eikä löydetty. Tultiin yöks kotiin ja aateltiin mennä huomenna aamulla etsimään uudestaan. Sitten soitti poliisi." Sydän hakkaa, epätoivo nousee.

"Ne oli olleet isolla tiellä, lähellä Arvajan risteystä, hypänneet sen reunakaiteen yli ja juosseet aivan päättömästi tielle, jääneet auton alle ja molemmilta henki pois." Romahdan. Itken hysteerisesti. Eikä, ei voi olla totta, ei! Onko se varmasti totta, onko ne varmasti meidän koirat? Molemmat? Nitakin? Saanko mä nähdä ne vielä? Älkää haudatko ennen kuin oon saanut nähdä ne, haluun vielä sanoa heippa. Kuoliko ne heti? Ei kai ne joutuneet kitumaan?
"Kyllä se on totta, on ne meidän koirat. Niin poliisi sanoi, Nitakin. Ne on kuolleet ihan heti, ei varmasti oo joutuneet kitumaan. Se on ollut tosi nopea. Katsotaan nyt, kannattaako niitä katsoa enää kun ei vielä edes tiedetä missä kunnossa ne on. Mä käyn huomenna hakemassa ne. Onko sulla Halti siellä? Pidät siitä nyt hyvää huolta. On tosi hyvä, että otit sen. Ota se vierees nukkumaan."

Äiti sanoo, että surettaa se meitäkin. Kysyy, onko mulla millainen viikonloppu, tahdonko tulla kotiin. Totta kai tahdon, täytyy. Tietysti menen hautaamaan koirat. Perun fuksiaiset ja siirrän auton katsastuksen. "Soitellaan huomenna lisää kun tiedetään enemmän ja on haettu koirat. Saatkohan sä nukuttua?" No en todellakaan saa. Tiedän sen. Muistan, kun mun hamsteri kuoli 8 vuotta sitten. Se tapahtui myös illalla, juuri ennen nukkumaanmenoa mikä on pahinta ikinä. En todellakaan saa enkä edes yritä.
Romahdan, sekoan, itken. En osaa kuvailla sen puhelun jälkeistä tunnetta, enkä halua sitä muistellakaan. Käyn jossain vaiheessa suihkussa, sytytän kynttilät koirien kuvien eteen. En pysty meneen nukkumaan, laitan kovalevyn kiinni koneeseen ja alan käydä läpi kuvia. Niitä kuvia, mitä kovalevyllä on, eli järkkäriajasta vuodesta 2010 eteenpäin ja joitain vanhempia. Suurin osa vanhemmista kuvista on cd-levyillä kotona. Itken, kuuntelen joitain biisejä ja käyn läpi kuvia. Copy. Paste. Joskus kahden maissa alkaa tuntua siltä, että täytyy mennä sänkyyn. Menen, mutten saa unta. Oon hereillä vielä neljän aikaan, kun posti tulee, kuulen sen kolahtavan. Herään ennen seitsemää, vaikkei tarvitsisi niin aikaisin. Sanon Joonalle, että näen ihan kamalaa painajaista. Koska herään? 

Laitan iskälle tekstarin, että ota niiden pannat talteen jooko. Isä vastaa että joo, mene bussilla kouluun. En mene, vaan ajan autolla. Pakko mennä yliopistolle, pakollinen geokarton harkka ja ruotsi. Enkä haluu jäädä yksin kotiin. Kaverit halaa, itku iskee aina toisinaan pitkin päivää. Vaikee keskittyä. Pakotan itseni syömään lounasta, vaikka se on vaikeaa eikä maistu miltään. Meinaan nukahtaa iltapäivällä mantsan luennolle, koska oon nukkunut edellisyönä kaks tuntia. Tuun kotiin ja äiti soittaa. Se itkee puhelimeen. Iskä oli hakenut koirat ja vienyt mökille. Kysyn, miltä ne näytti. Oliko ne ihan tohjona. "En tiedä, en mä katsonut niitä. Nemo oli kai ihan ok, mutta Nita oli kuulemma aika pahan näköinen. Kävin mä siellä liiterissä, mutta iskä oli pakannut ne tosi hyvin, ne on siellä paperipusseissa odottamassa. Oon Ninjan kanssa lenkillä täällä purkkarilla. Onpa tosi hyvä että se on täällä meillä. Nään vieläkin edessäni Nemon selän." Voi itku. Minun ihana kaunis Nitani.

Iskä on laittanut aamulla tekstarit sisaruksille. Ne oli halunneet kuitenkin soittaa mulle ensin heti illalla, ajatelleet että mun täytyisi tietää heti ja ensimmäisenä. Saara soittaa ja kysyy miten menee. Aika heikosti, vastaan. Jutellaan. Appu soittaa. "Kyllä tää tais nyt olla tarkoitettu juttu. Kun ne yhdessä lähti ja iskä oli just hetkeä aiemmin ajanut siitä paikasta ohi. Mutta on se vaan julmaa, että molempien piti lähteä. Yritä olla ajattelematta sitä itse tapahtumaa." Joo. Yritän, mutten voi sille mitään. Epätietoisuus on hirveää.  
Alan tehdä kuvakollaaseja. Tuntuu, että kuvien jäsentely helpottaa oloa, kuin järjestelisi muistoja. Itken ihmisten viesteille.
Tiistaina on yliopiston liikuntailtapäivä. Meen kavereiden kanssa Kolille retkelle. On hiljaista ja sumuista. Kivaa, kun ei tarvi olla yliopistolla ihmisvilinässä, muttei myöskään yksin kotona. Kolilla on kaunista ja mukavaa, mutta en voi olla miettimättä, että meidän piti silloin ensi viikolla tulla tänne äidin, iskän ja koirien kanssa yhdessä. Kuinka kivaa koirilla olisi täällä.
Puhun iskän kanssa puhelimessa ja käsitys tapahtumista selviää. 

 Nemo ja Nita karkasivat mökiltä yhden aikoihin iltapäivällä. Niin kuin niin monesti ennenkin, kymmeniä kertoja ne on sen tehneet. Niitä ei voi pitää yhdessä vapaana kuin jäällä, koska kahdestaan ne joutuu jonkinlaiseen vapauden hurmokseen ja lähtevät. Ne on olleet pisimmillään kuusi tuntia karussa, juosseet metsissä riistan perässä ja hurmoksessa ja tulleet takaisin joko yhdessä tai erikseen. Aina tulleet takaisin. Jollain ihmeen onnen kaupalla aina selvinneet, vaikka ne on kotoakin karanneet ja kaupungissa tietysti ollut iso riski jäädä auton alle. Oon monesti ihmetellyt, miksi Nemolle ei ole niin käynyt koska se on ollut monta kertaa lähellä. Joskus karkureissun jälkeen lenkillä auton ohittaessa yhtäkkiä, Nemo on säpsähtänyt kovasti.

Viimeinen kuva Nemosta, silloin aamupäivällä mökiltä. Alareunassa vilahtaa Ninjan häntä. Isä otti puhelimella. Voi että se näyttää tässä vanhalta ja kipeältä.

Ei siitä voi ketään syyttää. Kaikilta meiltä ne on joskus päässeet karkuun. Se tilanne tulee niin äkkiä, kun Nemo livistää ja ne Nitan kanssa lähtee. Tällä kertaa koirat ei päässeet takaisin. Ne oli olleet todella kaukana, usemman kilometrin päässä. Meidän mökki on Edesniemessä ja koirat oli olleet Hassin puolella. Ne oli olleet tulossa vanhan nelostien, joka menee Lahteen, yli takaisin mökille päin. Ne on siis joutuneet ylittämään sen jo kerran aiemmin samalla reissulla. Arvajan kosken vieressä, paikassa jossa ylämäki nousee, katuvalot päättyy ja nopeusrajoitus kasvaa, koirat oli lähteneet ylittämään tietä. Kello oli suunnilleen seitsemän illalla, oli jo pimeää. Isä oli alle puoli tuntia aiemmin ajanut sen kohdan ohi, etsien.

Auto oli tullut alamäkeen kohti Jämsää. Kuljettaja oli nähnyt koirat ja yrittänyt jarruttaa, muttei voinut tehdä mitään. Nemo ja Nita oli juosseet ihan täyttä vauhtia tielle. Autoilija oli pysähtynyt ja lähtenyt hakemaan lähitaloista apua. Jostain oli löytynyt joku koiramies, jolla oli sirunlukija. Se oli katsonut Nemon sirun ja saanut siitä isän tiedot, en tiedä mitä kautta. Iskä puhui Googlesta, enkä tiiä oliko se ees se mies vai poliisi joka ne tiedot sai. Poliisi tuli tarkistamaan tilanteen ja soitti isälle. Onneks ne katto Nemon sirun, koska se on isän nimissä. Jos ois katsoneet Nitalta, joka on mun nimissä, ne ois soittaneet mulle ja olis ollut vielä kamalampaa koska en siinä vaiheessa ees vielä tiennyt, että koirat oli karanneet. Nitan siru on hankalampi löytääkin, koska se on valunut aika alas, vasemmalle lapaan. Ehkä ne ajatteli, että rotukoiralla varmemmin on siru. 

Oikeasti isä kuvasi sitä, kuinka alhaalla vedenpinta on jo. Tässä näkyy vain Nitan jalat.

 Kysyin iskältä, oliko koirat juosseet kylkeen vai jääneet ihan alle. Isä vastasi, että kylkeen ne on juosseet. Autossa oli peräkärry. Nemo oli juossut auton kylkeen ja Nita peräkärryn. Ihan varmasti kuolleet heti. Se on lohdullista. Onneksi niiden ei tarvinnut kitua. Sovin äidin kanssa, että menen junalla kotiin torstaina. Se ei halunnut, että ajan autolla yksin ajatusteni kanssa.
Olisin jotenkin luullut, että poliisi olis ottanut koirat yöksi talteen, mutta ei. Isä olis lähtenyt saman tien silloin kymmenen aikaan hakemaan niitä tienposkesta, mutta poliisi kielsi. Liian vaarallista, huono näkyvyys ja autot ajaa sillä kohdalla lujaa, eikä saa autoa kovin hyvin lähelle. Aamulla se haki ne. Mun rakas iskä parkani joutui hakemaan meidän rakkaat Nemon ja Nitan sieltä. Poliisi, sirumies ja kuljettaja oli laittaneet ne tien sivuun, alas pientareen juureen. Pajukon keskelle, vierekkäin nukkumaan. Vähän peitelleet niitä, ja Nemon panta oli ripustettu puun oksaan. Nitalla ei pantaa ollutkaan kaulassa, koska se oli Ninjalla lainassa.

Isä sanoi, ettei mun kannata niitä enää katsoa sen näköisinä, on parempi etten näkisi niitä siinä kunnossa. On parempi, että mulle jäisi hyvä muisto niistä sellaisina, kuin ne olivatkin. Mutta mun rakas iskä parkani joutui näkemään ne siinä kunnossa. Sovittiin, että haudataan koirat mökille. Tuhkaus veisi liian paljon aikaa ja mökillä ne rakasti olla. Se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Sanoin, ettei saa haudata niin kauas metsään kuin Veeti ja Nami on haudattu. Äiti ja isä sanoi, ettei nekään halua niin kauas vaan laitetaan Nemo ja Nita pihapiiriin, meidän aitan taakse. Keskiviikkona ne kävi katsomassa hautapaikkaa mökillä ja kaivamassa sitä.
Nyt tää on taas niin pitkä, että laitan poikki. En saanut purettua ajatuksiani, mutta kerroinpa edes sen, mitä kävi. Ajatukset ja loppuviikko sitten ensi kerralla.