Taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus

Sinänsä tuntuu hassulta otsikoida näin, kun vesisade vain jatkuu eikä lumesta ole enää tietoakaan. Mutta ehkä tämä kuvaakin enemmän henkistä puolta. Joulutervehdys tänne blogiin jäi tänä vuonna laittamatta, koska viime vuoden joulukorttikuvien ottaminen oli sen verran tuskaista kaikille kolmelle, että päätin etten enää kiusaa senioreita - onhan ne vuosien saatossa sen verran monta kertaa kärsivällisesti poseeranneet milloin mihinkiin turhiin ja vähemmän turhiin juhlapyhäkuviin monenlaisen rekvisiitan kanssa :D Siinä mielessä han hyvä ettei lunta enää vähän ennen joulua ollut, koska muuten olisin pian kuitenkin innostunut liikaa..

 Kuten viimeksi kerroin, viimeiset viikot ennen lomaa olivat aika kiireisiä, mutta nyt ollaan vietelty ihanan rentouttavaa ja rauhallista joululomaa. Itsenäisyyspäivän/Lempäälän kisaviikonlopun jälkeen vein vielä molemmat koirat viikoksi Joensuuhun ja Nemo oli pari ensimmäistä päivää oikeasti aika stressaantunut. Se jopa oli koulupäivän aikana pissannut taas kerran sohvaan, mikä oli aika selvä ilmaisu sille, että ei ollut kiva tulla Joensuuhun takaisin. Ei se ennen sitä sentään päivän aikana ole tehnyt... Joululomaa varten pakatessa mieli oli haikea, kun keräsin Nemon leluja ja tiesin, että vuodenvaihteen jälkeen palaan vain yhden koiran kanssa, mutta Nemo on ollut nyt kotona oikein tyytyväinen :) Nita puolestaan on nyt lomalla viettänyt aikaa jopa yllättävän paljon minun seuranani, vaikka rapsuttajia on runsaasti.
Itse joulu meillä meni perinteisesti kotona ja mökillä, isot koirat jäivät joulusaunan ajaksi tänäkin vuonna kotiin keskenään ja vain Ninja tuli mökille mukaan. Koiratkin saivat pari pakettia ja viime viikolla ehdittiin lenkkeillä paljon koirakavereiden kanssa.

Kingi, Nita, Vekki, Eetu & Soolo <3

Nyt on kuitenkin perinteisesti se aika, kun koirablogeissa kootaan vuosi pakettiin ja suunnitellaan tulevaa. Kokonaisuudessaan tämä vuosi on minulle ollut ihan mahtava: suoritin avoimessa yliopistossa biologian perusopinnot arvosanalla kiitettävä, pääsin opiskelemaan unelma-alaani sinne mihin halusinkin (kuten myös Joona), saatiin mukava asunto, kävin Skotlannissa, tutustuin ihaniin uusiin ihmisiin ja olin töissäkin keväällä ja kesällä. Myös koirarintamalla olen taas lukuisia hienoja kokemuksia rikkaampi; tähtihetkiä olivat Nemon toinen LUVA, Korpilahden näyttely josta saatiin hyvä arvostelu ja jossa sain esittää ekaa kertaa toisenkin walesinspringerin, Nitan LUVAt ja luokkanousu kakkosiin, Agirotu 2013 -tapahtuma sekä monet mukavat hetket kesällä agilitykentällä. 

20. päivä oli vielä näinkin paljon lunta :o

Viime vuonna olen kirjannut tämän vuoden toiveiksi/tavoitteiksi kisata agilityssä niin paljon kuin resurssit antavat myöten, enemmän näyttelykäyntejä sekä tokoliikkeet kisavalmiiksi Nemon kanssa.
Agilitytavoite on todellakin saavutettu :D Kesällä Agirodussa sain tietää, miltä tuntuu agilitykrapula (kun kaksi päivää putkeen on vaan agilityä 24/7) ja nyt syksyllä tuntuu, että oon kisannut  jopa vähän liikaakin, siihen nähden että olen opiskelija ja tuntuu tosi porvarilliselta ihan vaan pitää autoakin.. Mutta yllättävän hyvin välivuoden aikana kertyneet säästöt on riittäneet koirailuunkin, ja on tämä elämäntapaharrastus vaan tärkeää mulle henkisen hyvinvoinnin kannalta.
Tosin rehellisesti sanottuna, vähän haaveilin vuosi sitten ettei enää tarvitsisi tilata lisenssiä ja oon ihan iloinen ettei ensi vuonna tule näin paljon kisoja :D Vuoden aikana olen miettinyt useammankin kerran, että osaanhan varmasti lopettaa ajoissa, kun koirilla kuitenkin alkaa olla ikää. Tällä hetkellä kuitenkin onneksi tuntuu, että osaan - kun ne vielä jaksavat ja tykkäävät touhusta, niin mikäpä siinä. Koirien ehdoilla kuitenkin mennään tänäkin vuonna. 

 Agilityn osalta myös salainen haaveeni toteutui: Nita sai sertin josta oon vieläkin ihan mielettömän innoissani, onnellinen, iloinen ja ylpeä! Voihan maailman paras Nipsu, jonka kanssa tein niin paljon töitä ja mokailin itse ja jännitin ja koin niin paljon. Olen jo muutaman vuoden ajan tiennyt, että Nitalla on edellytykset nousta kakkosluokkaan, mutta se ei käynyt niin helposti pelkällä estevarmuudella ja puhtailla radoilla. Jostain syystä Nitalle kepit ovat olleet aina iso ongelma - ei meille agilityä aloittaessamme silloinen "ohjaaja" niiden oikeaa opetustapaa opettanutkaan, mistä johtuen aloin itsekin jännittää koko estettä eikä Nita siitä silloin tietenkään oppinut niistä tykkäämään tai suhtautumaan kuten muihin esteisiin.

 Kun sitten kisoissa alkoi LUVAt olla kiinni keppeihin kuluvasta ajasta, aloin keväällä treenata pelkkää vauhtia pujotteluun. Ei mitään väliä, vaikka joudunkin näyttämään ne Nitalle kädellä ja menemään vain vasemmalla puolella, kunhan ne olivat nopeat, koska ykkösissä tuolla tekniikalla vielä pärjää. Ja vauhtihan kasvoi! Aloin itsekin luottaa Nitan keppeihin ja loppujen lopuksi kaikki oli kiinni vain omasta mielentilastani, kuten Nitan kanssa agilityssä muutenkin. Mutta vauhdin kasvaessa tuli uusi ongelma: en osannut enää ohjata niin nopeaa koiraa! Nita ampuili kesän ja syksyn kisoissa kuin tykki, ja aloin tehdä sen takia ihan typeriä mokia, kun en ehtinyt reagoida :D Onneksi palaset kuitenkin loksahtelivat kohdalleen ja kakkosiin mentiin!

 Kakkosluokkaan minulla ei ole kuitenkaan mitään tavoitteita. Nita saattaisi oppia kepit myös "väärältä puolelta", mutta ei ilman mun käsiapua, eikä mulla nyt enää ole mahdollisuutta opettaakaan niitä kun ei enää treenata säännöllisesti. Joona tosin sanoi Nitan ekan kakkosluokan radan videon katsottuaan, että ilman kieltoa ja haahuilua sillä olisi riittänyt vauhti myös kakkosten tiukempiin ihanneaikoihin, mutta ei sillä ole väliä - Nitan kanssa on tavoite saavutettu ja vaikka se ei ehkä vakavampien agilityharrastajien mielestä kummoiselta tunnukaan, on se silti mulle tosi iso juttu. Ihan jo sen takia, että Nita on tullut pienenä pentuna Ponta Delgadan pölyisiltä kaduilta arkana ja kulkenut pitkän matkan harrastuskoiraksi. Kyllä siis rescuenkin kanssa on mahdollista saavuttaa vaikka mitä, jos koiralla on siihen edellytykset ja on valmis tekemään töitä! :)

Nemon kanssa kisattiin ennen kaikkea vauhdikkaasti. Nitan hitauteen tottuneena oon saanut juosta tosissani punavalkoisen pallosalaman kanssa, ja sokea kana löysi toisenkin kerran jyvän huhtikuussa kun tehtiin Nemon toinen LUVA aika kovalla ajalla. Kolmas on ollut monta kertaa lähellä, mutta aina jäänyt rimanpudotukseen tai väärään putkeen. Joka tapauksessa Nemolla on mennyt mukavasti ja sen kanssa on ollut hauskaa viilettää :D Näyttelykäynnit jäi tänä vuonna vain kahteen, kesällä ja loppuvuodesta en muuton takia edes ajatellut niitä. Jämsän näyttely oli vähän pettymys, mutta Korpilahdella oli kivaa.
Tokon alokkaan liikkeet tehtiin kisavalmiiksi, mutta häiriövalmiita ne ei sitten olleetkaan. Viralliseen kokeeseenkin päästiin vihdoin (tokohan otettiin Nemon päälajiksi jo vuonna 2007..), mutta farssihan siitä tuli oman jännityksen ja siitä seuranneen koiran karkailun vuoksi. Tulos olisi ollut ihan kiva, mutta en ole koetta sen kummemmin jälkeenpäin murehtinut. Agility menikin päälajina jo kauan sitten ohi, eikä niitä tokotreenejä sitten niin usein keväällä tullutkaan vaikka vähän paremmin heräsivätkin paikkakunnalla henkiin :/ Häiriö kun olis niin tärkeää.

Miinuspuolia tässä vuodessa olivat Nemon sairastelut, mikä taitaa kertoa koiran ikääntymisestä. Kyynärpäässä ollut patti kuvattiin, mutta sen luonne ei selvinnyt muuten kuin että ei ole haitallinen. Anaalirauhaset on vaivanneet aina silloin tällöin pitkin vuotta ja loppukesällä spanielilla oli korvissa hiivatulehdus ja mahassa paha hot spot, mutta kurjinta oli kuitenkin omituiset niskajumit :( Harmittavaa oli myös, ettei spanielin elo opiskelijakämpässä lähtenyt sujumaan, mutta toisaalta se oli vähän odotettavissakin.
Tulevalta vuodelta toivonkin ensisijaisesti terveyttä koirille. Terveyttä Nemolle, että se ei saisi noita kummallisia jumeja enää ja pysyisi virkeänä veteraanina. Ja toivon, että Nita pysyy yhtä terveenä kuin on tähänkinastisen elämänsä ollut - Nipsu ei ole käynyt lääkärissä kuin pentuterveystarkastuksessa Suomeen tulon jälkeen, rokotuksilla, steriloinnissa ja luustokuvissa. Olisi myös hyvä, jos päästäisiin ensi vuonnakin koirahierojalle, tänä vuonna käytiin tammikuusta elokuuhun kuukausittain. Ehkäpä kevään pitempien lomieni myötä voidaan taas käydä :)

Agilityn osalta toivon, että pääsen Nitan kanssa käymään kisat tai parit katsomassa, millaisia ratoja kakkosluokassa tulee ja olisihan Nemollekin huippua saada se serti. Tärkeämpää olisi kuitenkin, että sen kanssa ylipäätään pystyisi vielä käymään muutamat kisat, kun se kuitenkin siitä tykkää ja on tosi pirteä. Loppujen lopuksi kaikki Nemon nollat on tulleet täysin vahingossa - en olisi ikinä uskonut ennen kisoihin lähtöä että sen kanssa mitään puhtaita ratoja saataisiin, kun treeneissä tehdään hyvin harvoin sellaisia, mutta jostain syystä kisojen pitkät estevälit on olleet hyvä juttu laajakaarteiselle spanielille. Ja kun huomasin, että sillähän on oikeasti mahdollisuuksia pärjätä, myös toiveet tavoitteellisuudesta nousivat. Mutta silti -  parhainta olisi, ettei ensi vuonna tarvitsisi käydä niin paljon eläinlääkärissä kuin tänä vuonna <3

Tokossa ei ole ensi vuodelle haaveita. Kun Nemo nyt jää vanhempieni luo, yhdessä treenaaminen loppuu ja suoraan sanottuna en viitsi enää muutenkaan vääntää sen kanssa. Nemo saa pitää tokon hauskana hömppäilynä tilanteissa, joissa se onnistuu, eli tutuissa paikoissa ilman häiriötä. Ottaen huomioon sen, että Nemo tuli täysin kotikoiraksi ja sitä alettiin käytännössä kouluttaa vasta 2-vuotiaana, jo tämä harrastushistoria -näyttelyt, agilityssä kisaaminen, taipumuskokeen läpäisy erityisesti sekä jo se tokokokeessa käyminen- on aihe olla tyytyväinen.
Toivoisin myös, että voisin ensi vuonna käydä Nemon kanssa vielä kerran tai pari näyttelyssä veteraaniluokassa, mutta saa nyt nähdä. Olishan se upeeta saada viimeinen serti, mutta ei meillä siihen taida oikein mahdollisuuksia olla, tai pitäisi mennä johonkin tosi tosi perähikiän pikkunäyttelyyn. Lisäksi trimmauksen järjestely varmaan hankaloituu kun en asu koiran kanssa samalla paikkakunnalla ja liekö tuo edes siinä kunnossa että sitä kehtaa viedä.. Spanielilta nimittäin kynittiin torstaina koristekarvat jaloista ja mahasta niin lyhyiksi, että ovat olleet tuon mittaiset viimeksi joskus vuoden vanhana. Järkytyin kun aluksi näin koiran (mokomat sisarukset, olisin kyllä itse trimmannut mutta mutta..), mutta ei se nyt niin paha ole - näiden kurakelien aikaan vain helpompi ja varmasti Nemollakin kevyempi olo. Ja äkkiähän ne kasvaa takaisin... 

tämän postauksen kuvissa Nemo on saanut vielä pitää koristekarvansa.

Siinäpä meidän "tavoitteet" ensi vuodelle taisi olla. Toivon että koirat olisivat onnellisia veteraaneja ja että Nitan elämä ainoana koirana meidän luona sujuu hyvin, ja että Nemokin pärjää kotona tutuissa ympyröissä ilman kaveriaan ja minua. Terveyttä ja pitkää ikää. On ne rakkaita <3
Omalta osaltani toivon, että ensi vuonnakin pari haavetta toteutuisi, että kaikki koirakuviot järjestyisivät hyvin ja rahatilanne paranisi :D

Iloista uutta vuotta 2014 kaikille lukijoille!

Tänään on se päivä jolloin haaveet toteutuu

Pahoittelen heti alkuun pitkää päivitystaukoa - viimeiset kaksi viikkoa on menneet tiiviisti opiskelun parissa uurastaessa, etten ole seminaarityöltä ja maaniselta tenttiinluvulta yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittaa. Toinen asia, jota pahoittelen, on tämän postauksen pituus, joka on myös toinen syy siihen miksen ole ehtinyt kirjoittaa :D
Käytiin 30.11. koirien kanssa kisoissa Jyväskylässä. Mulla on siitä luonnoksena erillinen postaus, mutten ole julkaissut sitä koska videot radoista ovat treenikaverin videokamerassa ja hän ei valitettavasti ole vielä saanut niitä mihinkään näytille. Toivottavasti joskus saan ne itselleni, jotta pääsen kirjoittamaan siitäkin kunnolla! Lyhyesti: Nitalle A-radalta 5 vp, koska sekosin ohjauksessa ja vein koiran viimeisen hypyn ohi, ja B-hyppäriltä kolmen kiellon takia hylky. Nemon kanssa sähelsin A-radalta 15 vp ja B-hyppäriltä myös spanielille hylky, kun Nemo meni väärälle esteelle.

Toisaalta ehkä ihan hyvä etten postannut näistä kisoista heti niiden perään, koska se teksti ei ollut kovin kaunista :D Korostan, että koirien suorituksiin ei voinut kuin olla älyttömän tyytyväinen, mutta perfektionistina omat tyhmät mokat ärsyttivät tosi paljon - oikeasti, viimeisen esteen ohi! Iloitsin loppusuoralla taas liian aikaisin. Lisäksi harmitti se, että kun tuo kämmi oli ekalla radalla sattunut, en saanut enää hyvää fiilistä päälle. Kaikkein eniten harmitti se, että kun agilityn kuitenkin täytyy olla ensisijaisesti hauskaa, niin mietitytti ihan hirveästi, onko musta nyt sittenkin tullut kamala menestyksen perässä juoksija/liian tosikko. Vaikka Nemon ja Nitan kanssa pitäisi kisata ihan vaan huvin vuoksi ilman paineita.
En osaa rataantutustumisissa yhtään ennakoida, että jossain yksinkertaisessakin kohdassa voi sattua joku virhe ja miten sen sitten tilanteessa korjaan, mutta Evie kyllä sanoi että ei virheitä saa miettiä etukäteen :D Enkä tiedä missä mielentilassa mun pitäisi lähteä kisoihin; "menköön miten menee" vai "nyt keskity!" -fiiliksellä vai miten. Nyt kuuntelin kaikkia nostattavia biisejä jne, mutta silti otin alitajuisesti paineita ja jännitin.

Mutta se niistä, tarkempi selostus sitten kun videotkin ovat nähtävillä. Vaikka kisojen jälkeen masensiki oma ääliömäisyys, virittelin heti uutta matoa koukkuun ja ilmoitin koirat vuoden viimeisiin kisoihin Lempäälään 8. joulukuuta. Mietin, että tuun kyllä katumaan sitä vielä mutta menköön. Tultiin silloin itsenäisyyspäiväviikonloppuna jo torstaina kotiin ja pakko sanoa, että oli ihanaa kun ei heti seuraavana aamuna tarvinnut lähteä ajamaan kisapaikalle, vaan sai ensin lomailla rauhassa pari päivää. Lauantaiaamuna päästiin ikuisuuden tauon jälkeen ryhmätreeneihinkin yhdessä Evien ja mun viime kesän alkeisryhmän eli nykyisen jatkoryhmän kanssa. Oli ihanaa nähdä niitä pitkästä aikaa ja kuinka ne olivat edistyneet tosi paljon :) Tehtiin monenlaisia ratoja, irtoamis- ja kääntymisharjoituksia ja koirat menivät tosi hyvin. Nitalla oli älyttömän hienosti vauhtia ja Nemolle ei 60 rimat tuottaneet ongelmaa, ei tippunut yhtään eikä hypännyt tasajalkaa! Teki myös tosi hyvää, kun nyt sai tehdä toistoja ja virheitä ja huomasi, että niitä voi tulla estevarman Nitankin kanssa helposti jos en ole ihan messissä.

Kisoihin pääsin kuitenkin sunnuntaiaamuna lähtemään vain yhden koiran kanssa, kun Nemolla meni illalla jälleen kerran niska jumiin. En nyt oikein tiedä, johtuuko se agilitystä vai mistä - lämmittelyt ja jäähdyttelyt kun hoidin tuonakin aamuna normaalisti ja koira alkoi jumittaa niskaansa vasta ihan illalla. Nemolla on myös kerran ollut sama tilanne nyt syksyllä Joensuussakin, jossa ei todellakaan olla treenattu yhtään. Pakkasin jo illalla pelkän Nitan kisakirjan ja paperit mukaan, eikä Nemo aamulla ollutkaan yhtään parempi. Se kuitenkin oli kuulemma päivällä parantunut aivan yhtäkkiä kuin joka kerralla aiemminkin, kun oli päässyt perheeni ja Ninjan kanssa mökille. 

Katsu halus tietää, miltä Nita näyttäisi pystyillä korvilla :DD

 Loppujen lopuksi mua ei kuitenkaan hirveästi harmittanut, että jouduin jättämään Nemon kotiin - toki syy siihen harmitti, mutta ei edes ratamaksujen menettäminen. Pelkän Nitan kanssa lähteminen tarkoitti paljon rennompaa fiilistä koska sain keskittyä täysillä vain yhteen koiraan. Sain myös mielentilani ihan oikeasti kohdilleen! Tein itelleni jopa uuden tsemppilapun edellisiltana ja päätin, että nyt pidän vaan hauskaa ja koska kyseessä olivat vuoden viimeiset kisat, tekisin niistä hyvän päätöksen kaudelle. Nita tekee aina parhaansa ja kaikella on merkitystä. Matkalla kuunneltiin joululauluja, tuona viikonloppuna olikin ihanasti lunta :)

Nyt mulla on vihdoin itse SportDogParkistakin kuvia!

Vähän kyllä jännitin taas etukäteen, mutta tällä kertaa enemmän sitä, saanko hyvän mieleni pidettyä. Oltiin ajoissa perillä ja nähtiin tuttujakin, Mila-walesi omistajineen joka oli viime kesänä meidän springereiden Agirotu-joukkueessa. Katsu-serkkuni tuli puolestaan mukaan videoimaan meidän radat ja pitämään seuraa. Tuomarina agiradalla oli Johanna Nyberg ja hyppärillä Sari Mikkilä, molemmilla olen kisannut aiemminkin; tiesin että tekevät kivoja, ei liian monimutkaisia ykkösten ratoja. Nita oli suoritusvuorossa aika lopussa, mikä oli tosi kiva - silloin ei tuu kamala kiire rataantutustumisen jälkeen ja mulla myös jännitys helpottaa muiden koirien suorituksia katsellessa.

Nybergin A-rata oli musta tosi kiva! Ihanneaika oli 56 sekuntia ja ainoa "ansakohta" oli oikeastaan toiseksi viimeiseltä putkelta tulo, mietin että Nita saattaisi luulla ekaa hyppyä maaliksi mutta loppujen lopuksi yksikään koira ei tainnut sinne harhautua. Rataantutustuminen oli tosi pitkä, en tiedä aikaa mutta varmasti lähemmäs kymmenen minuuttia. Olin siellä koko sen ajan ja oikeasti suunnittelin tarkasti, miten ohjaan, mietin eri vaihtoehtoja ja tein sen tosi moneen kertaan läpi. Rata oli kuitenkin sitten yllättävän haastava, ennen Nitan vuoroa ainoastaan yksi koira oli tehnyt sen puhtaasti.
En tiiä mikä siinä on, että kaikki tykästyvät Nitaan aina (vaikka toisaalta onko ihmekään, kun se on niin persoonallinen ja ihana) :D Mutta ennen omaa vuoroani koiraa lämmitellessäni ja innostaessani kuuluttaja tuli kysymään, minkä ikäinen se on. Kysyin että aiotko kuuluttaa sen iän, mutta ei se aikonut vaan kehui vaan, että onpas ihana :D Pian olikin meidän vuoro.


Rata oli musta tosi hyvä, keskityin ohjaukseen ihan oikeasti kunnolla ja Nita meni hienosti. Sillä ei ollut nyt niin paljon vauhtia kuin syksyn kisoissa on ollut, varmaan osa jäi edellispäivän treeneihin :D Mutta toisaalta se oli hyvä, kun itse ehdin paremmin ohjatakin koiraa (koska oon tottunut Nitan menevän yleensä aika hitaasti).Yleensä en käytä koiran nimeä radalla huomionkiinnittimenä, vaan lähinnä tässä- ja täällä -käskyjä, mutta nyt hoin tosi monessa paikassa "Nita!" "Nita!" :DD Ja kyllähän se hyvin kuunteli! Ainoa kohta, jossa olisin voinut kääntää paremmin, oli hypyllä ennen puomia mutta hyvin tyttö tuli mukaan. Aitakaarteella ennen toiseksi viimeistä putkeä huomasin ajattelevani, että ei hitsi, täähän menee tosi hyvin, mutta tsemppasin saman tien että nyt keskity kunnolla loppuun asti! Ja minä keskityin ja tehtiin puhdas rata :)

En tiennyt maaliin tullessa, oliko meillä yliaikaa enkä välittänytkään siitä, koska olin niin tyytyväinen siihen että oikeasti keskityin ja tehtiin niin hyvä rata. Kuuluttaja kuitenkin kuulutti hetimiten, että nyt on A-radalla toiselle sijalle mennyt x-rotuinen Nita ajalla -5,10!!! Tajusin että sehän ei mennyt yliajalle tai edes lähelle, ja kuiskasin Katsulle, että sittenhän me saatiin serti! Ihan oikeasti, nyt me vihdoin saatiin se!! En ollut tajuta asiaa ollenkaan, enkä uskaltanut kunnolla hehkuttaa ennen kuin tuloslistoissa se oikeasti luki. Ihan mieletöntä, mun salainen haave kävi vihdoin toteen!

!!!!!

Loppujen lopuksi koko radalla tuli kolme nollatulosta, sen kolmannen sai Mila-walesi, jee! Nitan kanssa sijoituttiin kolmansiksi, saatiin palkinnoksi kisalahjakortti sekä 8 e lahjakortti Mustiin ja Mirriin. Voin sanoo että olin aika muikeena kun sain sertiruusukkeen käteen :DD Ykkösten hyppärille ei enää saatu osallistua -kuuluttajakin onnitteli "hei onnea kakkosluokkalaisille!"-, mutta jäätiin odottamaan kakkosluokan hyppäriä. Kakkosten ekalle eli agilityradalle ei päästy, Milan omistaja selitti että jos on A-radalta noussut, ei saa "samalle" (A-radalle) osallistua sen päivän aikana. Tää oli mulle uutta, mutta hyvä oppia nyt sekin :D Oonkin miettinyt, onko niillä ratojen kirjaimilla muuta merkitystä kuin nimetä ne.

 

 Oli kyllä hassua ja jotenkin niin siistiä mennä kakkosten radalle, rataantutustumisessa tuomari ei enää puhunut mitään "namit ja lelut kehän ulkopuolelle ja kisamaisesti loppuun" siihen alkuun :D Hyppäri ei ollut musta sitten loppujen lopuksi niin vaikea, ihanneaika vaan tiukka (46 s), rimat kuudessakympissä ja tietty joitain hankalia kohtia. Mutta oli ihanaa mennä vaan pitämään hauskaa kun en ottanut enää edes alitajuisia paineita! Nita meni tapansa mukaan mukavasti ja oon iloinen että kepit ja niitä ennen ollut suora putki ja hyppy menivät hyvin :) Ekan putken jälkeisen hypyn olisin sittenkin voinut viedä toista kautta, en todellakaan tiedä mitä koira jäi haistelemaan seiskaputkelle :DD Onneks se sitten tuli sieltä ja muuten meni hyvin, tuloksena siis 5 vp ja yliaikaa ohimenosta ja haistelusta tuli 8,79 s ja sij. 9.


Mutta oon mä vaan äärettömän ylpeä. Niin monta kertaa ollaan oltu niin lähellä ja niin paljon tein töitä vauhdin kasvamisen eteen, että tuntuu älyttömän hienolta. Yksi treenikaveri sanoikin että ollaan todellakin ansaittu paikkamme kakkosiin ja oon samaa mieltä, tää on tosi iso juttu jo Nitan taustat huomioon ottaen. Aika hyvin entiseltä katukoiralta. Rehellisesti sanottuna, kun kävin hakemassa kisakirjan toimistosta, avasin sen ja näin siellä välissä sertifikaatin sekä mustaa valkoisella siirrosta kakkosluokkaan, alkoi itkettää. Ja näin jälkeenpäin ajatellen, kaikki meni tosi hyvin: jos Nita olisi viikkoa aiemmin noussut Jyväskylässä kakkosiin, olisin ilmoittanut Lempäälään vain Nemon ja kun se nyt tuli kipeäksi, en olisi voinut lähteä ollenkaan. Ja koska mulla oli vain yksi koira mukana, keskityin Nitaan ja sen ohjaukseen niin rataantutustumisessa kuin itse radallakin täysin mikä varmasti vaikutti suuresti. Fiksu koira :D

Illalla levättiin ja nautittiin hienosta saavutuksesta ja mukavasta kisapäivästä ja maanantaina ennen Joensuuhun lähtöä otettiin tietysti näitä kuvia. Kiitos isille niistä ja iso kiitos myös Katsulle videoista ja seurasta! Kiitos kuuluu myös Kaitsu-koutsille, jota ilman ei oltaisi tähän päästy, sekä tietenkin maailman parhaille treenikavereille, aivan erityisesti Evielle kannustuksestasi! Ja suurin kiitos tietysti Nipsulle, joka aina tekee parhaansa, antaa kaikkensa ja rakastaa agilityä. :> 

happy happy joy joy

Maailman ihanin pikku Nita, minun paras hieno agilitykoirani, et olisi upeampaa päätöstä kisavuodelle voinut antaa <3

<3

Itkettää.

piti melkein heti viivata "joulun jälkeen" yli ja korvata se "ennen joulua", koska tajusin että mehän lähdetään joululomalle 18.12.

En oikein tiedä mitä sanoa. Loppujen lopuksi päätös ei ollutkaan niin vaikea, ja näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, että ollaan tiedetty tämä jo pitkään. Nimetön lappu naapurilta oli vain se lopullinen niitti, joka sinetöi päätöksen ja antoi minulle varmuuden.

Ollaan puhuttu asiasta Joonan kanssa paljon ja olen keskustellut myös siskon ja vanhempien kanssa. Miettinyt, pitäisikö Nemon kanssa vielä yrittää ja luovutanko nyt liian helpolla. Miettinyt kuinka vaikeaa on tehdä päätöksiä, kun ei tiedä, merkitseekö sille enemmän tuttu, oma koti jossa tutut vanhemmat hoitamassa vai minä, joka olen sille tärkeämpi ihminen.

 Mutta loppujen lopuksi, 9-vuotias koira joka on koko elämänsä elänyt isossa omakotitalossa ja tottunut aidattuun takapihaan viihtyy varmasti paremmin siellä, missä se on saanut koko ikänsä asua, kuin kerrostalokaksiossa. Minun ei liiemmin tekisi mieli kokeilla mitään sitruunapantoja, ja kun Nemo on jo toimintamallinsa -haukkumisen käytävän ääniä kohtaan ja ehkä muutenkin- kehittänyt ja mennyt huonompaan suuntaan, sitä on hyvin vaikea lähteä opettamaan pois - varsinkin, kun ei me voida sitä päivisin olla kieltämässä kun ollaan koulussa. 

Nitan suhteen en ole vielä ehtinyt miettiä asiaa kovin pitkälle. En usko, että sillä mitään ongelmia olisi olla meidän kanssa yksinään, mutta pyörittelen edelleen mielessäni, onko koiria oikein erottaa, kun ne ovat aina olleet yhdessä. Pitää katsoa joulun jälkeen, miten asiat järjestyvät.

Tiedän, että kamala ikävä tulee mutta uskon että tämä on oikea päätös. Loppujen lopuksi pitää olla iloinen, että voin viedä Nemon takaisin kotiin. Pahemmassa tapauksessa vaihtoehtoina voisi olla luopuminen koirasta kokonaan tai häätö.

Olihan tämä tiedossa jo kesällä kun sain tietää opiskelupaikasta ja muutosta - tiesin, ettei sopeutuminen välttämättä onnistuisi. Mutta silti se tuntuu pahalta, ja sen viimeisen niitin eli naapurin lapun jälkeen ei vaan voinut estää itkun tuloa, etenkin siinä hetkessä kun kirjoitin omaa vastauslappuani alaoven ilmoitustaululle. 

The treenipostaus

Onpas hassua kirjoittaa pitkästä aikaa ihan tavallisista treeneistä :DD Mutta me käytiin viime viikon tiistaina treenaamassa pitkästä aikaa tokoa Melkun, Eetun & Vekin kanssa! Mun ennakko-odotukset oli todella huonot, ollaan treenattu nyt niin vähän ja collieporukan treeneissä silloin joskus lokakuussa meni niin huonosti, että lähdin vaan sillä asenteella, että katsotaan nyt mitä tästä tulee.. Sää oli ihan kamala, satoi kaatamalla ja tuuli, mutta se unohtui äkkiä kun otin Nitan autosta ulos.

 Olin oikeasti aika hämmentynyt, minun Nitani jonka tokoura haudattiin jo kauan sitten, osoittikin ihan loistavaa asennetta! Tehtiin seuraamista (namilla toki), ja se oli Nitalta tosi aktiivista seuraamista. Jäävät oli oikein nätit, jopa maahanmeno vaikka yleensä se on Nitalla hidas ja olis voinut kuvitella että märkä maa ällöttää. Nitan lempparit eli vauhtiliikkeet luoksari ja hyppy oli kanssa tosi pätevät kuten aina. Voi ihanaa Nipsua, se sai jossain vaiheessa hepulinkin ja juoksenteli vaan onnessaan ympäri kenttää :D

Nemon kanssa sain myös yllättyä todella positiivisesti. Tehtiin oikeastaan kaikki liikkeet jotka Nemo osaa paikallamakuuta lukuun ottamatta ja vaikka välillä meinasi kontakti katkeilla, seuraamiset oli tosi hienoja! Jäävät oli täpäkät ja tarkat kuin myös luoksetulo. Nemo kesti myös yllättävän hyvin häiriötä, oli hienosti kuulolla noudossa vaikka Eetu teki vieressä samaan aikaan. Vähän kyllä kapulan kanssa teki ylimääräisiä kunniakierroksia, mutta suotakoon se anteeksi kun palautus sivulle oli hyvä ja kapula on Nempulle se hauskin liike :D Tehtiin myös hyppyä, huomaa että on taas vähän unohtunut kun tarvii käsiapua edelleen. Muuten ihan kiva ja Nemo palkkasi itsensä tästä pätevyydestä kierimällä kaulansa mustaksi tummassa hiekassa, voi höppänää :> 

Kuten sanottu, en oo kurjien sadekelien vuoksi käynyt ulkona enempää kuin on pakko eli koirien kanssa lenkillä ja sitä kompensoidakseni oon parhaani mukaan aktivoinut niitä sisällä niin paljon kuin mahdollista. Nitan kanssa ollaan harjoiteltu "Tainnu" -temppua. Nitan bravuurihan on "Kuole", jossa se kellahtaa oikealle kyljelleen makaamaan liikkumatta. Nyt halusin lähteä opettamaan sille kellahdusta myös vasemmalle kyljelle, johon käskysanana Joonan ehdottama tainnu. Aluksi Nita ei meinannut millään tajuta sitä vaan tarjosi aina kuolemista, mutta pikkuhiljaa on alkanut tarjota myös toista kylkeä! Toistojen määrää en muista, mutta viime viikolla olisko ollut neljäs vai viides kerta kun temppua tehtiin, Nita alkoi jo hiffata paljon paremmin ja luulen, että se yhdistää jo käskysanankin vasemmalla kyljellä makaamiseen :) Tänään meni ensimmäisellä kerralla heti oikein, jee!

 Nemon kanssa ollaan harjoiteltu kierimistä, mutta minusta sillä on viime aikoina ollut vähän selkä jumissa, niin en ole ensimmäisten muutaman kerran jälkeen enää viitsinyt sitä tehdä. Hieroin itse asiassa molempia koiria sunnuntaina, toivottavasti auttoi. Sen sijaan tehtiin viime viikolla tokon avoimen luokan kaukokäskyjä, kun mietiskelin, mikä olisi hyvä temppu sisälläkin harjoiteltavaksi. Kaukojen opettelu me aloitettiin ekan kerran huhtikuussa ja sen jälkeen on ehkä kerran pari tehty niitä, mutta hienosti Nemikaali ne tajuaa! Istu-maahan -vaihdossa ei ole mitään ongelmia, mutta maahan-istu :ssa meinaa pompata takajaloillaan eteenpäin. Ajattelin tehdä sen "etupää liikkuu" -tekniikalla, ja parina viime treenikertana onkin jo tullut onnistumisia ja puhtaita suorituksia :)

En tiedä päästäänkö me pappakoiran kanssa enää ikinä tokokisoihin, mutta jos joku hallikoe hyvin sattuisi ja saisin treenattua enemmän paikkamakuuta häiriössä ja hypyn varmaksi, voisihan se olla ihan hauska käydä kokeilemassa. Epäilen tosin tuota paikkamakuuta suuresti, koska kun lauantaina tein sille pitkästä aikaa paikkiksen (yhdessä Nitan kanssa, sisällä kotona, palkkana iltaruoka johon sekoitettu teeren keittoliemi), se piippasi jo siinä. Oikeasti, sisällä!! Voihan perhana nyt taas. Lähinnä tämän takia ei oo nyt syksyllä/moneen viikkoon tuntunut siltä että jaksaisin Nemon kanssa tokoa vääntää, mutta toisaalta tuon lauantain jälkeen tuli sellainen olo, että haluan korjata sen paikkiksen luovuttamisen sijaan. Mitähän ihmettä? :D No, eilen sisällä touhutessa meni kyllä kivasti ja koiralla oli oikea mielentila, ei tullut ääniä. Mielentilahan siinä tärkeintä onkin, vähän luulen että Nemo innostuu liikaa kun tietää palkan olevan tulossa ja kehittelinkin siihen mielessäni vähän uudenlaisia harjoitteita. Saa nähdä kuinka paljon tästä nyt vielä innostun uudestaan, hämmentävää. :D

Mutta toisaalta, onko sillä mitään merkitystä vaikkei enää mentäisikään kokeilemaan kisoja? Jos vaan pidetään touhu helppona sekä häiriöherkälle spanielille että jännitysherkälle ohjaajalle ja puuhaillaan mielenvirkistykseksi. Huomasin niissä sateisissa tiistain treeneissä että sehän oli oikeastaan ihan kivaa kun koiratkin teki parastaan, ja onhan uusien liikkeiden opettelu ihan hauskaa touhuamista joka tapauksessa. Ehkä mustakin vielä joskus tulee tokoihminen uudestaan. Ehkä seuraavan koiran kanssa. 

ei tää kauheesti näytä siltä että siellä päässä jotain prosessia tapahtuis..

Mitä meille kuuluu

Viimeiset postaukset ovat keskittyneet lähinnä kotona vierailuihin ja siihen, mitä ollaan siellä tehty, niin josko nyt olisi vihdoin aika kunnolla kertoa, miten meillä on täällä Joensuussa mennyt. Lyhyesti vastattuna, hyvin ja huonosti.

Aavarannassa lenkillä 30.10.

 Ihan ekana tosin kerron yhden jutun viimeisimmältä reissulta, jolloin oltiin kotona käymässä silloin kuun alussa. Käväistiin  nimittäin Nemon kanssa eläinlääkärissä poistattamassa siltä pari syylää. Nemollahan ilmestyi ensimmäinen, irtonainen syylä mahaan parisen vuotta sitten ja se ei ole sitä juuri haitannut, mitä nyt välillä ehkä kutittanut. Viime vuonna Nemolle puhkesi kyynärpäähän toinen ja kolmaskin, ja niitä se on tänä vuonna ruvennut rapsuttelemaan sen verran paljon, että välillä jalasta tuli vertakin. Katsoin siis parhaaksi poistattaa syylät siitä ja samalla leikattiin myös mahan syylä pois.

Ei ihan oo enää toiminut meidän "koirat ei tuu täällä sänkyyn" -sääntö...

Siinä ne on aina kun silmä välttää ja joka aamu herätessä meitä onkin siinä sängyssä neljä.

 Lääkärireissu meni ihan hyvin, Nemo vain ei aluksi meinannut millään nukahtaa ja operaation jälkeen heräämisessäkin meni tosi kauan :D Nemo oli vaan ihan säälittävä kun piti lähteä kotiin, raukka vaan liukasteli tokkurassa muovilattialla ja kaatuili koko ajan :( Automatka takaisin Joensuuhun meni kuitenkin hyvin, Nemo nukkui koko matkan takapenkillä. Tikkejä tuli jalkaan kolme ja mahaan neljä, syylät oli hyvälaatuisia eivätkä kuulemma todennäköisesti uusiudu. Kovin pitkään ei pidetty Nemolla kauluria, kun ennemmin se rapsutteli kuin nuoli haavoja. Koitettiin sitten pitää sukkia takajaloissa mutta eihän ne pysyneet, joten annettiin olla ja vaan kiellettiin rapsuttamasta. Hyvin parani haavat ja viime viikolla poistettiin tikit, tervetuloa syylätön elämä siis! Nyt tuota on kiva rapsuttaakin mahasta :D

Tässä mä oon JSPKH:n johtokunnan kokouksessa Skypen välityksellä ja koirat tuli kattomaan, mitä päätöksiä tehdään. Nemo ois halunnut rapsutuksia.

"Yes?" Oli muuten kirkas auringonpaiste yhtenä päivänä :)

Mutta sitten siihen, mikä nyt eniten meidän elämässä on pinnalla: Arki ja sopeutuminen, jotka tuntuvat menevän jatkuvaa vuoristorataa. Nitan kanssa nyt ei ole mitään ongelmia, se nukkuu kiltisti sohvalla meidän ollessa poissa eikä ole enää ihan niin hepulissa kuin aiemmin syksyllä kotiin tullessa. Nemo taas tuntuu menneen huonompaan suuntaan siitä, kun koirat ekaa kertaa elokuussa olivat täällä :( Se haukkuu postia ja käytävässä kulkijoita etenkin öisin, jotenkin sillä se vahtiminen korostuu aina yöaikaan. Kyllä se aina lopettaa kun komentaa, mutta onhan se aika rasittavaa joka yö herätä komentamaan sitä. Sitten taas välillä menee paremmin, joinain öinä Nemo ei hauku lainkaan mutta esim. viime viikolla kyllä ihan joka ikinen yö.

Lisäksi Nemo ei taida hyväksyä viihteellä käymistä, sillä jos ollaan myöhään poissa kotoa, se merkkaa. Viime lauantainakin oli nostanut jalkaa sohvaan, vaikka käytin sen pihalla vähän ennen lähtöä. Toki sinänsä hauskaa että se huolehtii ettei pikkuIipu ole liian myöhään poissa kotoa, mutta on se vaan ärsyttävää protestia, koska pystyyhän se kokonaisenkin yön pidättämään normaalisti.
Lenkkikäytös on ollut pääsääntöisesti hyvää, pari kertaa Nemo on meinannut alkaa rähistä vastaantulevalle koiralle mutta silloin aina vastaantuleva on räyhännyt jo hyvän aikaa ensin. Ajoittain molemmilla esiintyy ihmeellistä sikailua hihnakäytöksessä, etenkin jos lenkkeillään ihan uusissa maastoissa, tuppaavat kiskomaan hihnassa.

Pääsääntöisesti kuitenkin mennään kiltisti, poden vain itse huonoa omatuntoa siitä, että koirat eivät saa tarpeeksi liikuntaa kun tällä kelillä ja tässä kaamosmasennuksessa en viihdy ulkona kovin paljon. Nita nyt ajoittain juoksentelee vapaana läheisellä pellolla, mutta Nemolla ei ole sitäkään mahdollisuutta - kotona se sentään saisi rellestää aidatulla takapihalla. Pitäisi käyttää niitä erikseen lenkillä, kävellä Nemon kanssa vaikka kunnolla ihmisten ilmoille ja viedä Nita metsään vapaana, mutta toistaiseksi sopivaa rakoa erikseen lenkittämiselle ei ole vielä tullut.

Enää ei oo ollut moneen viikkoon tietoakaan näin hienoista keleistä.. Kuvien ottopäivänä kyllä lokakuu näytti kaunista puoltaan.

 Puhuessani puhelimessa aina vanhempien kanssa, molemmat ovat sitä mieltä että Nemo pitäisi viedä takaisin, että ei se kerrostaloon sopeudu. Minä tahdon nyt ainakin jouluun asti vielä pitää molemmat täällä ja katsoa, kuinka käy. En tiedä itsekään, mitä mieltä olen tällä hetkellä asian suhteen - olisiko Nemo onnellisempi tutussa ympäristössä ilman minua ja jos se menee takaisin, pitäisikö Nitankin? Yhden koiran kanssa elämä olisi paljon helpompaa niin minulla kuin kotonakin eikä Nitalla täällä mitään ongelmia varmaan olisikaan, mutta onko oikein erottaa niitä, kun ne ovat olleet koko elämänsä yhdessä, aina siitä asti kun Nita tuli Nemon ollessa vain puolivuotias? Yhtenäkin iltana tullessani kotiin oli tosi liikuttavaa kun molemmat olivat niin hepulissa, että rupesivat leikkimään keskenään meidän pienessä olohuoneessa. Joona nauroi, että eihän ne koskaan leiki ja vastasin että kylläpäs, mutta normaalisti se tapahtuu meidän takapihalla.  

Söpöt siinä syö/juo sopuisasti vierekkäisistä kupeista :>

Jotenkin vain tuntuu inhottavalta ajatukselta "hylätä" koirat kotiin muuton vuoksi, vaikka eihän kyse ole sellaisesta ja moni jättää koiran kotiin muuttaessaan pois.. Ja onhan 9-vuotiaalle koiralle sopeutuminen kerrostaloon omakotielämästä varmasti paljon vaikeampaa kuin vaikka 3-vuotiaalle ja tiesin jo kesällä, että se ei ole varmaa. Olisihan se niin paljon helpompaa, mutta koiratonkaan elämä ei houkuttele. Tuntuu, että nämä ovat liian vaikeita asioita pienen ihmisen päätettäväksi. Tekisi mieli vain lykätä päätöksentekoa tai antaa se jonkun muun tehtäväksi. 

väsynyt juhlija

Kaikesta Nemon aiheuttamasta huolesta huolimatta olen kuitenkin tässä hetkessä onnellinen. Vaikka Nemon tai oikeastaan Nitankaan jääminen meidän luo ei ole kiveen hakattua, vaikka pimeys ja märkyys väsyttävät ja masentavat, vaikka opiskelu aiheuttaa toisinaan stressiä, rahahuolet mietityttävät välillä ja vaikka ahdistus palaa aina ajoittain mieleen, olen tosi onnellinen. Tässä ja nyt minulla on oikeastaan kaikki, mistä olen jo lukiovuosista lähtien unelmoinut ja odottanut. Haaveilemani opiskeluala ja -paikka, kiva asunto, ihana Joona ja ihanat koirat. Pitää osata nauttia pienistä iloista - siitä, kun on sen verran pakkasta ettei koirien tassuja tarvitse pestä ulkoilun jälkeen tai siitä, kun Nemo nukkuu koko yön hiljaa. Siitä, kun koulujutut on tehty ja voidaan viettää rauhallista koti-iltaa. Kun katson pimenevässä illassa tuikkujen valossa telkkaria Nita kainalossa sohvalla, kaikki stressi Nemosta ja tulevasta keväästä tuntuu hyvin kaukaiselta, mikä rauhoittaa mieltä. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy.