Joka loma vois alkaa näin

Sunnuntaina 24.2. lähdettiin taas Lempäälään agilitykisoihin, tällä kertaa Nipsun kanssa. Joona lähti kiltisti mukaan kuvaamaan, kiitos siitä! Maksiykköset aloitti Esa Muotkan hyppyradalla. Nita oli ihan reippaalla fiiliksellä, mutta lähdössä tuntui vähän paineistuvan. Omasta mielestäni en juurikaan jännittänyt, mutta taisin kuitenkin alitajuisesti :D Ja koira sitten reagoi siihen. Mutta ei siinä mitään, radalla kuitenkin päästiin vauhtiin. Kepit on ikuisuuskompastus, siitä tuli tosiaan vitonen mutta sen jälkeen Nipsu innostui juoksemaan! Aika jännää putkirallittelua, mutta ihan hauska rata. Ihanneaika oli meille taas tiukka, 43 s, ja yliaikaa tuli taas 1,40 :D Ja oli hauskaa!


Nita B-hyppäri from Iipu on Vimeo. (<--- en nyt uskalla koskea tohon tekstiin etten tuhoa mitään) Multa meni tän postauksen tekemiseen varmaan puoli päivää, kun blogger ei taaskaan antanut lisätä videota, ja kun lopulta tein tunnuksen Vimeoon, prosessoinnissa kesti jonkin aikaa. Mutta nyt vihdoin on! :D

Sitten vaihdettiin tavarat toisen kentän laidalle kun tuli agilityradan vuoro. Sen tuomaroi Anne Huittinen yhdessä harjoitustuomari Tommi Raita-ahon kanssa. Rataantutustumisen jälkeen mietin että nyt meillä on kaikki mahdollisuudet, ihanneaika 53 s ja pitkä loppusuora (jostain syystä Nita tietää aina, milloin rata on lopussa ja ottaa loppuun hirmu spurtin), nyt en saa mokata. Enkä mokannut! Nipsu lähti tosi reippaasti liikkeelle, oli näköjään hyvä, että tultiin jo edellisen suorituksen aikana ekan esteen taakse. Tuomarit vielä jutteli pitkään ennen lähtölupaa, joten mulla oli tosi paljon aikaa hästätä Nitan kanssa ja innostaa sitä. Piti vain vakuuttaa meidät molemmat, että tää on kivaa! Mitäpä tuosta radasta nyt sanoisi, meni tosi hyvin. Kepeillä meni tietty taas aikaa, mutta meni ne paremmin kuin ekalla radalla. Muutenhan juostiin tosi vauhdilla, A:lla jouduin sanomaan ihan odota, ettei vaan räiskäise liian vauhdilla alas ja kontaktin yli. Loppusuoralla spurtattiin taas ja nolla tuli, jee! Ratahenkilö huikkasi meidän pois lähtiessä että "onneks olkoon, nolla tuli!" ja oli pakko kysyä että oliko se luva, ettei ollut yliaikaa. Eikä ollut!! Aaaaaa huippua, mikä fiilis! Nipsu on niin hieno <3


Nita A-rata from Iipu on Vimeo. Kyllä se hyppäs muurin jälkeisen aidan, näyttää vaan kuin ois mennyt ali :--D

Vähän tiukille meinasi kyllä mennä, aika oli vain -1,72. Mitähän noille kepeille nyt tekisi, niille kuitenkin luultavasti saisi ainakin vähän vauhtia kiristettyä. Nita on kuitenkin joskus alkanut ihan pomppiakin niillä, ehkä joku 2by2 voisi auttaa? Pitääpä katella nyt kevään aikana. Mutta ei valittamista tosiaan! Kaiken huipuksi sijoituttiin toisiksi, jotenkin hassua koska yleensä Lempäälässä on tullut niin paljon nollatuloksia etten tuolla ajalla olisi uskaltanut siitä haaveillakaan :D Saatiin palkinnoksi luita + kisalahjakortti sekä Luhta-käsipyyhe, josta me ei ihan vielä tiedetä, kumpi ottaa sen käyttöön 8)

Oli kyllä aivan mahtava viikonloppu, enpä olisi parempaa aloitusta hiihtolomalle voinut toivoa :) Nemonkin kanssa menee hiljakseen jo paremmin, ehkä meidän pikku jääkausi alkaa vaikuttaa. Se hakeutuu jo enemmän ihmisten seuraan, ja eilen tullessani Joonalta kotiin sillä oli hieman patoutunutta energiaa.. Leikittiin sitten vähäsen sisällä, spanieli sai purkaa virtaansa pehmopallon täytteidentyhjentämisellä ja narulelun kiskomisella. Pihalla se ei vieläkään ulkoile irti tai valvomatta, nyt on naapurinkin koiralla juoksu. Vähän Nemoa kyllä käy sääliksi -se on selvästi stressaantunut-, mutta onneks ne juoksutkaan ei ikuisesti kestä. 

Pinnalta kultaa, sisältä perkele

Viimeiset kaksi viikkoa on menneet jossain epämääräisessä sumussa. Kisojen jälkeisellä viikolla Nemo lähti pikkuhiljaa paranemaan ja niska taipui entistä enemmän. Palkkapäivän kunniaksi tein myös investoinnin: ostin koirille Back on Track -loimen :--D Oon jo vähän pidempään miettinyt hankkivani sellaisen, ja kun sillä viikolla satuin käymään apteekissa ja jonotusaika oli pitkä, ehdin tutkailla hyllyjä. En ollut muistanutkaan, että siellä myydään BoT-tuotteita, ja aika hyvä sattuma oli että sieltä löytyi juuri oikean kokoinen koiranloimi! Hintakin oli sama kuin jos olisin nettikaupasta tilannut, ja kätevämminhän se sieltä lähti mukaan. Se on siis 55 cm, ehkä vähän reilu mutta eipä haittaa, kun muuten istuu hyvin ja käy varmaankin tulevallekin koiralle ainakin nuoruusvaiheessa mikäli on tarvis.

Viime viikolla Nemo ja Nita pääsivät toista kertaa koirahierojalle. Tällä kertaa otin Nitan ensin, ja yllätys oli suuri, kun neiti malttoi rentoutua pöydällä! Takajalka laski alas ja pääkin pysyi, tais tyttö ihan tykätä siitä :DD Jumit oli aika samanlaisia kuin viimeksi, niskassa ja selässä. Nemon käytös oli sitten ihan outoa, kuten koko viikolla. Se ei osannut rentoutua ja tärisi pitkään pöydällä aluksi?? Mitä ihmettä. Niskasta löytyi tosiaankin oikealta puolelta kaksi jumikohtaa, olivat aika kipeitä mutta lähtivät hyvin aukeamaan. Satu puhui, että Nemolla tuntuu olevan kaula jopa lyhyempi oikealta puolelta, ei nyt tietenkään oikeasti mutta johtuen siitä että ne lihassolut on sillä puolella supistuneempia. Pitäisi opettaa se seuraamaan oikealla puolella, jotta rasitus olisi mahdollisimman tasaista. Ihmettelen tätä vaan suuresti edelleen, koska mä en oikeasti treenaa paljon yhtään sen kanssa tokoa! :D Muutaman kerran viikossa jotain tosi pieniä juttuja. Outoa, mutta niin se vaan on. Hieronta kuitenkin silmin nähden auttoi, Nemo oli hurjan paljon pirteämpi ja innostui vetämään pihalla hepulirallia oikein kunnolla :-D Hyvä hyvä. 

:3

Muuten viikko menikin sitten aika paskasti. Yhdellä nartulla lähiympäristössä on juoksu, joten Nemo on karkaillut. Se on muutenkin ollut minua kohtaan tosi outo, ignooraa melkeinpä kaiken eikä tottele edes perusjuttuja. Torstai oli kamala. Tultiin koirien kanssa lenkiltä, Nita irti ja Nemo liinassa. Vastaan tuli labbisuros, joka on vaikeimpia ohitettavia. Itse ohitus meni kuitenkin hyvin, istutin koirat tien viereen ja pitivät hyvin kontaktin. Sitten kun lähdettiin kotiin päin, en edes tajua miten, mutta Nemo pääsi irti. Sille jäi panta kaulaan, mutta liinan lukko aukesi. Koirat lähti juoksemaan alamäkeen tielle, mutta Nita tuli luo kun huusin ja otin sen kiinni. Nemo painoi kauhukseni metsään labbiksen perään ja säikähdin, että nyt tulee tappelu. Sinänsä aika typerää, koska eihän koirat koskaan vapaana käyttäydy kuten hihnassa. Lähdin tietysti perään, huutaen Nemoa, mutta se ja toinen uros vaan katseli toisiaan vähän matkan päästä ja kun se koira lähti lenkille pururataa pitkin, Nemo lähti omille teilleen metsään. Mentiin Nitan kanssa perässä ja näin siitä kaukaa yhden vilauksen. Puolisen tuntia kuljin metsässä Nitan kanssa huudellen, mutta koska karanneen koiran perässä on aivan turha kulkea, luovutin. Nemo tuli sitten kotiovelle parin tunnin päästä.

 Samana iltana Appu tuli Ninjan kanssa viikonlopuksi meille, oltiin keskenään kotona koirien kanssa. Puhuttiin Nemosta ja kaikesta mahdollisesta, ja päätettiin että Nemo jää nyt hetkeksi kaikesta erityishuomiosta paitsi. En anna sille edes ruokaa, jos se ei ekalla pyynnöllä tule kupille (tavallisesti sen saa komentaa syömään eikä se sitten kuitenkaan ole hyvä -käskyn jälkeenkään syö), enkä ottanut sitä sunnuntaina jatkoryhmän agilitytreeneihin. Tänään ollaan pikkiriikkisen touhuiltu pihalla, mutta muuten se on ollut vähällä huomiolla.

 Mulla on vaan niin paha mieli. Vaikka tuo lenkillä karkaaminen ei ollut periaatteessa kummankaan vika, kun lukko vain petti, ja aika moni koira varmasti lähtisi hetki sitten ohi menneen koiran perään, niin silti. Nää hetket on kaikkein pahimpia walesin omistamisessa. Kun kuljen hysteerisesti itkien metsässä pitkät haistattavan koiran perässä, mietin vaikka mitä asioita. Kuten sitä, että antaisin joka ikisen sertin, ropin, möllisijoituksen, luvan ja onnistuneen kisakokemuksen pois, jos mun koira vain tottelisi luoksetulokäskyä joka tilanteessa. Jos Nemo olisi kuten Nita. En muista, milloin viimeksi olisin kiroillut niin paljon kuin viime viikolla. Enkä ole millekään muulle meidän perheen koiralle sanonut niin montaa kertaa sen elämän aikana, että vihaan sua. En kertaakaan edes Veetille, joka saattoi purra ketä tahansa ja sai kohtauksen vaikka lenkillä olisi mennyt ohi vain auto. Minkään koiran tai ihmisenkään takia en ole itkenyt, suuttunut tai masentunut niin montaa kertaa kuin Nemon. Tai ajatellut että sietäisi jäädä auton alle, ja on ihme ettei ole jäänytkään kun sillä on siihen niin monta kertaa ollut tilaisuus. Ja kaikki se vain siksi, että rakastan sitä koiraa. Appu sanoi melkein heti tullessaan, etten mä sitä oikeasti vihaa. No enpä kai sitten. Se, että otan sen niin henkilökohtaisesti, johtuu juuri siitä että välitän siitä koirasta. Joka ikinen kerta olen myös antanut sille anteeksi, ja veikkaan että niin käy nytkin.

Me tosiaan puhuttiin koirista ja niiden käytöksestä paljon viime viikonloppuna. Appu sanoi, etten saa syyllistää itseäni enkä väittää, että olen pilannut Nemon. Järjellisesti ajatellen en saisikaan, mutta on vaikeaa olla syyttämättä itseään. En muista Nemon pentuajasta juuri mitään - olin 11-vuotias lapsi, joka siinä vaiheessa varmaan vietti enemmän aikaa muovikoirien kanssa. Sen kuitenkin muistan, että se ei ole koskaan hakenut ihmisiin samalla tavalla kontaktia kuin Nita. Sille katsekontakti piti opettaa ihan erikseen. Appu onneksi muistaa paremmin, ja se sanoikin että Nemo on aina ollut paljon itsenäisempi - sen huomasi ihan konkreettisesti siinä keskustelutilanteessakin. Nita ja Ninja oli meidän kanssa sohvalla katsomassa telkkaria, Nemo yksinään jossain muualla. Kun se tuli ovelle jossain vaiheessa ja pyydettiin se huoneeseen, se tuli Nitan luo. Appu sanoi, että Nemo on enemmän koiran koira. Tämä on vain siinä mielessä kummallista, että Nita tuli meille Nemon jälkeen. Aivan huonossa vaiheessa, juuri Nemon murrosiän kynnyksellä, ja tästähän suurin osa meidän ongelmista kumpuaa. Mutta silti - vaikka Nita on elänyt kadulla, vaikka sitä on hakattu, ajettu pois ja kukaan ei ole sen herkimmässä kehitysvaiheessa välittänyt siitä yhtään, silti Nita hakee ihmisiin kontaktia, luottaa perheeseensä ja toimii kuin ihmisen ajatus. Sen kanssa ei ole koskaan ollut mitään ongelmia. Loogisesti ajatellen Nitan pitäisi olla koiran koira, mutta se ei ole. Nemo on, vaikka se on syntynyt ja kasvanut keittiössä, normaalissa lapsiperheen kotioloissa ja tullut meille tavallisessa 7 viikon luovutusiässä. On totta, että Nita on narttu ja Nemo uros. Nemo on metsästävää rotua, jonka kuuluukin elää hajujen maailmassa ja työskennellä itsenäisesti. Totta kai asiaan vaikuttaa varmasti koiran persoonallisuus ja koulutuskin; tai sen puute. Mulla on mielikuva, että Nemon koulutus on aloitettu varsinaisesti vasta sen ollessa 2-vuotias, mutta se on luultavasti väärä, koska en vaan kuollaksenikaan muista. Kävi äitikin sen kanssa koulutuksissa, kun koira oli nuorempi ja on sille aiemminkin perusjuttuja opetettu, mutta murkkuiästä me ei sen kanssa selvitty. Nitalle taas ei koskaan ole tarvinnut opettaa mitään perusjuttuja, koska se on aina osannut olla niin täydellisesti.

Musta oli myös jännää, että Appu sanoi Nitan olevan agilityyn paljon motivoituneempi. Kuulemma joka kerta kun ollaan kisoissa, Nita nauttii siitä tekemisestä mun kanssa, mutta Nemo on stressaantunut jo siitä tilanteesta. En ole koskaan aiemmin ajatellut noin, vaikka onhan ehdottoman totta että Nemo ei kestä häiriötä niin hyvin kuin Nita. Mutta en tiiä. Toisaalta Nemonkin tekeminen on musta kivan näköistä, ja tyypillisenä walesina se tahtoo luonnollisesti osallistua kaikkeen. Sille on ihan sama mitä tehdään kun vain saa olla mukana. Asiaan voi vaikuttaa myös minä itse; Nitan kanssa oon paljon rennompi, koska sen kanssa voi olla niin vapaasti, mutta Nemon kanssa hermoilen paljon enemmän, esim. karkaako se ja pitäähän se nyt kontaktin minuun. Nemo olisi varmaan onnellisimmillaan jos se vain saisi rymeltää metsässä ja käyttää nenäänsä - ehkä mun ei pitäisi yrittääkään harrastaa sen kanssa yhtään mitään.

Nita hymyilee aina luoksetulossa koska juokseminen on niin kivaa ja koska mamman luo tuleminen on niin kivaa!

Palatakseni siihen itsesyyttelyyn, niin sen juuret on aika syvällä. Muistan, kun silloin seiskaluokkalaisena Nemon ollessa 2v, hakkasin päähäni hokemaa, että mun on pakko kouluttaa Nemosta yhteiskuntakelpoinen, koska kukaan muu ei siihen pysty. Ja oonhan mä sen kanssa hirveästi töitä tehnytkin ja se näkyy. Mutta koska se ei vieläkään ole niin tottelevainen kuin koira voisi olla, syytän itseäni, etten ole tehnyt sen kanssa tarpeeksi töitä. Tiedän, että periaatteessa se on tosi tyhmää koska 12-vuotiaalta tytöltä ei voi minun mielestäni odottaa sen hallitsevan nuoren, kovapäisen uroskoiran täysin, varsinkin kun sitä koiraa on siihen saakka kouluttanut koko perhe eikä edes kovin tavoitteellisessa mielessä. Mutta silti syytän itseäni, koska joka ikisessä kirjassa ja koulutusneuvoissa sanotaan, että vika on aina taluttimen toisessa päässä, ei koirassa. Koska itse uskon tähän, loppujen lopuksi sanoessani Nemolle vihaavani sitä, sanon sen oikeasti itselleni. Sanon vihaavani itseäni siksi, että en ole silloin yläasteikäisenä panostanut meidän koiran koulutukseen tarpeeksi, minkä takia se karkailee ja haistattaa mulle pitkät.  

jee :)

En oo varmaan ikinä kirjoittanut näin sekavaa blogitekstiä. Tätä kirjoittaessa itketti, mutta pakko sanoa että helpotti! En tiedä oonko koskaan edes avautunut aiheesta aiemmin. Tiiän, että menneitä on turha jossitella, mutta ihmisellä on tapana etsiä syitä ja perusteita menneestä. En myöskään halua vertailla koiriani, mutta fakta vaan on näin että Nita on maailman helpoin koira. Täysi kymppi, kuten treenikaveri sanoi jo vuosia sitten. Muutama vuosi takaperin en olisi varmaan kehdannut kirjoittaa näitä asioita julkisesti - mua olisi hävettänyt myöntää oma laiskuus. Mutta kun fakta on näin, niin miksipä sitä ei uskaltaisi sanoa ääneen.

 Tahtoisin oikein kovasti uskoa ihanan isosiskon sanoja. Uskoa, että myös koiran persoona vaikuttaa sen käytökseen, eikä vaan kouluttaja. Mutta edellä mainituista syistä johtuen se on vaikeaa, vaikka mun omat koirat todistaa juuri sitä. Ei me olla Nemoa ja Nitaa koskaan mitenkään eri tavoin kohdeltu arjessa, vaan samanlaista elämää ne on eläneet aina tässä perheessä. Jos se vika olisi kouluttajassa, loogisesti ajateltuna mulla olisi kaksi karkailevaa ja oman mielensä mukaan tottelevaa koiraa. Onneksi ei ole. Mutta silti, silti minua pelottaa jo nyt tulevaisuus. Muutaman vuoden kuluttua mulla on toivottavasti ensimmäinen pennusta asti oma koira (paimenkoira, palveluskoira), ja vaikka oonkin näiden vuosien aikana oppinut koirista ihan sairaasti, vaikka tiedän miten aion sitä kasvattaa ja kouluttaa, niin silti mua pelottaa, että teen siitäkin remmirähjän*, kovakorvaisen ja karkailevan. Koska olen niin huono kouluttamaan koiraa.

*En oikein tiedä, määritelläänkö Nemo enää remmirähjäksi. Se oli sitä 1-2v. iässä, pahimmoillaan, mutta nykyään ohitukset sujuu kun käskee sen seuraamaan. Tietynlaisten (esim. pienten koirien) tullessa vastaan ei tarvi välttämättä tehdä mitään. 

Kirjoituksen tarkoitus ei ole rypeä itsesäälissä, enkä sitä niin tarkoittanutkaan. Oli vain pakko purkaa ajatukset jotenkin jäsenneltyyn muotoon.

"Urheilija ei tervettä päivää näe"

...totesi isosisko ja iskä kun palasin Nemon kanssa kotiin sunnuntain agilitykisoista. Niin. Päivä alkoi hyvin, lähdettiin ihan normaalisti kisoihin; kerrankin ei tarvinnut herätä ihan karsean aikaisin (startattiin kotipihasta vasta vähän ennen puolta yhdeksää!)! Koukattiin matkalta Evie ja Soolo kyytiin ja ajeltiin Lempäälään. Ehdittiin onneksi perille niin, että kerettiin käyttää koirat kävelemässä ja viedä tavarat halliin, mutta kisat oli sen verran etuajassa että piti heti mennä jo maksien rataantutustumiseen. Ei siis oikein ehditty katsella rataa minien ja medien aikaan, ja kun Nemon kanssa oltiin kerrankin alkupäässä lähtövuorossa, en ehtinyt valmistautuakaan niin hyvin kuin tavallisesti - varsinkin kun meitä ennen oli yksi koira poissakin. Ei tämä vielä mitään, mutta siinä ennen omaa vuoroa koiraa lämpätessä huomasin, että Nemossa oli jotain outoa. Minähän virittelen sitä ennen lähtöä pyörimistempulla, jossa se kieppuu namin perässä itsensä ympäri. Rupesin sitten ihmettelemään, kun se ei suostunut menemään oikealle ollenkaan. Tajusin, että se ei pysty taivuttamaan niskaansa juuri lainkaan oikealle, mutta pian piti jo mennä radalle. Meni aika hyvin, oma ohjaus oli sujuvaa (en kumarrellut kuin pari kertaa, muistin kääntää hartialinjan käännöksissä enkä auttanut kepeilläkään kuin ihan pienesti ja kuitenkin niin, että hölkkäsin pystyssä!!) ja Nemokin meni ihan ok, mutta kepeillä vikisi hieman.. Nolla oli lähellä, mutta koska näköjään kaikkien koirien kanssa pitää tehdä samat virheet, jätin sen lähdössä liian lähelle ja eka rima tippui. Muuten ihan hieno, vaikka videolta kyllä näkyykin miten huonosti koira liikkuu.

Oli muuten aika outoa olla niin alussa; reilun puolen tunnin sisällä paikalle saapumisesta oltiin jo käyty radalla ja sitten olikin sellanen mitäs nyt -fiilis :D Nemo lepäili ratojen välillä autossa, tunnustelin niskaa ja kipupiste tuntui olevan aika alhaalla, melkein lavan vieressä kaulan sivussa. Koetin vähän taivutella sitä ja oli ihan ok. Vihdoin tuli sitten B-radan vuoro, ja mun ei kyllä olisi pitänyt viedä koiraa sinne ollenkaan. Olin tilanteesta jotenkin niin häkeltynyt itse, etten ajatellut ennen rataa muuta kuin toivovani, että Nemo ei saisi mitään kohtausta. Ja kappas kuinka mulle sattuikin taas, että meidän vuorolla piti korjailla puomin tukea. Nyt en sentään lähtenyt radalle ennen lähtölupaa, mutta sekä minä että Nemo hämmennyttiin kun se odotteluaika oli oikeasti tosi pitkä. Meinasin lähteä väärältä puolelta, ja kun sitten saatiin startata, koira lähti tosi jähmeästi liikkeelle. Liikkui koko radan tosi oudosti, ei ollut lainkaan oma itsensä ja musta tuntuu että nosti jalkaa ekaan putkeen?! Mitä ihmettä, ei se ole tehnyt sellaista aikoihin. Ihmettelen myös tuota sinisen putken käännöstä, ei tuollaisessa irtoamisessa/leikkauksessa pitäis olla mitään ongelmaa. Mietinkin sitten jälkeenpäin, että kun se oli mutkalla oikealle, niin oliko se niin tiukka että Nemo ei pystynyt kääntymään siellä, niin että sen oli pakko tulla takaisin. Siinä vaiheessa kun se sitten tuli ulos mun perään, luovutin jo. Muistan ajatelleeni että ihan sama, kipeen koiran kanssa ei mitään väliä eikä järkeä yrittää, tehdään hylky (joka taisi tullakin jo sieltä ekalta putkelta). Loppu mentiin sitten ihan hälläväliä-meiningillä.
Mä en nyt tiedä, miksi blogger valittaa koko ajan videon lähettämisessä virhettä, mutta en vaan saa sitä B-rataa tänne :( Tuosta voi tsekata, mutta ei siinä kyllä kauheasti näkemistäkään ole :-D 

Kyllähän mua hiukan harmitti. Ei ne radat, vaan Nemo-raukka :( Radat oli tosi kivoja, mukavaa suoraa juoksemista ja olin omaan ohjaukseen ihan tyytyväinen - vaikka onhan tuolla järkyttävää kumartelua eikä noi kepit nyt ihan niin hyvin menneet kuin tavoite oli, mutta eipä koirakaan mennyt lainkaan normaalisti. Lähinnä mua harmittaa se, kun en voi edes sanoa, että mulla olisi ollut hauskaa kuten yleensä, koska mulla ei ollut hauskaa koska mulla oli Nemon puolesta paha mieli. Ja koska en ymmärrä, mistä sille tuo yhtäkkinen jumi edes tuli. Käytiin aamulla ennen lähtöä lenkillä, ja koira oli siinä vaiheessa vielä ihan tavallinen höselö oma itsensä. En vaan tajua. Mutta vastoinkäymisiä sattuu eikä niille mitään voi, aina ei voi onnistua. Toivotaan, että ensi kerralla on parempi onni ja sekä oma ohjaus että koira kunnossa :) Pakko muuten sanoa, että positiivisin asia koko jutussa oli se, että minä en jännittänyt yhtään! Hullua, mutta ihan oikeesti! Olin vaan ennen ekaa starttia ihan sillein ihan sama-fiiliksellä :DD Jännä tunne. Ja positiivisinta oli tietysti myös päivän pelastus, eli se, että Soolo ja Evie sai ensimmäisen luvanollansa ihan huipulla ajalla, hurjasti onnea!! Oli sen aikakin jo :>

viime helmikuulta.

Olen tietysti miettinyt paljon, mikä tää juttu voisi nyt olla. Mieleen tuli pian heinäkuu 2009, kun Nemo nitkautti niskansa niin jumiin, ettei se voinut lainkaan taivuttaa päätään mihinkään suuntaan ja syöminen onnistui vain istualtaan. Tuolloinhan koira sai lähetteen röntgeniin, mutta Jyväskylässä röntgenlääkärissä kipu oli yhtäkkiä poissa eikä kaularankaa sitten kuvattukaan. Lääkäri totesi, että kyseessä oli todennäköisesti noidannuolen tapainen venähdys. Silloin Nemolle auttoi kyytabletti (kortisoni), ja annoin illalla sille sellaisen. Ei ainakaan kauheasti tunnu vaikuttaneen, mutta on Nemo jo nyt ollut parempi; yrittää itse taivutella päätään enemmän, joskin on vielä selvästi jumissa. Eilen illalla se ehti jo luikahtaa oven raosta naapuriin, koska Taikalla on juoksu.. Kuulin sitten, että se on viime viikolla luikerrellut taas kerran takapihan riukuaidan välistä samasta syystä, enkä yhtään ihmettelisi jos se olisi siinä onnistunut nitkauttamaan niskansa. Tänään koetin varovasti pyöritelläkin ja pääsi jo kiepahtamaan, ei ihan niin tiukasti kuin normaalisti mutta kumminkin. Onneksi meillä onkin sopivasti ensi viikon tiistaina taas koirahieroja-aika, toivottavasti jumit aukeaa siihen mennessä sen verran että kestää painelua. Ja toivottavasti saa myös jotain selkoa siihen, mikä siellä voisi olla ja miten voisi ehkä ennaltaehkäistä (:

tämäkin

Mutta loppuun vielä jotain kivaa, joka piristi mun viime viikonloppua! Saatiin nimittäin Evieltä Liebster-palkinto, kiitos!
Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster- palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.”
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia, (joilla alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Itse en valitettavasti päässyt ihan viiteen valitessani sellaisia, jotka eivät olisi palkintoa tässä lähiaikoina saaneet, mutta sain neljä! Ja he ovat Katsu, Marjo, Manti & Katja. :)

Ainoa vastustajamme radalla on oma tietämättömyytemme

Sunnuntaina oli tosiaan taas jatkoryhmän treenit pitkästä aikaa. Tehtiin niiden kanssa mm. valssausharjoituksia, eteenmenoja ja lisäksi yritin tehdä pätkän sieltä Lempäälän kisojen A-radalta, eli putkelta aidan kautta kepeille ja siitä takaaleikkauksella eteenpäin. Kana-areena vaan on niin kapea, ettei siitä tullut valitettavasti mitään, joten niinpä tein tynkäversion ja lopulta siitä tuli vaan suoraan putkesta kepeille -juttu. Mutta nyt kun vilkaisin tuota parin tekstin takaista muistilistaa treeneihin, niin saatiin näköjään yhtä kohtaa vaille kaikkia noita juttuja treenattua! Treenikuvat (c) Maija, kiitos!

Nipsun kanssa sai juosta!

Parhaimpana näistä oli tietysti se kumartelu, tai siis sen vähäisyys. Ajattelin jo tosiaan teippaavani jonkin kepin selkääni tai vähintään kiristävän urheiluteipeillä oman selkänahkani pysymään suorassa, mutta kotiinlähtö Joonalta venyi sen verran, etten ehtinyt :/ Yritin kuitenkin kaikin voimin keskittyä olemaan kumartelematta ja sehän toimi! Olin ihan hullun iloinen kun näin tuon kuvan :> Tuossa harjoitellaan nopeaa kääntymistä putkeen ja mullahan on hartialinja aika hyvin kääntyneenä verrattuna siihen, kuinka huonosti se usein on. Kääntävät käskyt tuli mun mielestä kohtuullisen ajoissa ja koirat kyllä kääntyi. Ekan lämmittelyradan loppusuora, kaks aitaa ja pussi olikin yllättävän vaikeita. Nemo tuli taas törmäilemään jalkoihin ja Nitakaan ei irronnut (koska olin hidas), mutta parilla toistolla niistä selvittiin. Nipsulla oli tosi hyvin vauhtia ja senkin kanssa kepit toimi hienosti, kun muistin taas pysyä pystyssä.

toi ei oo meidän koko rata treeneistä, vaan tarkoitus havainnollistaa mitä tuolla tekstissä tarkottaa tietyt pätkät :D

Nemon kanssa harjoiteltiin vähän itsenäistä kepeille hakemista tuolta putkesta. Aluks olin liian lähellä keppejä ja siten työnsin koiran itse väärälle puolelle, mutta kun annoin tarpeeks tilaa tuli hienosti oikeasta välistä! Maltoin pitää kädet poissa häiritsemästä ja hölkötellä rytmikkäästi vierellä, ja meni tosi hyvin, jeejee! :> Erilaisten lähtöjen harjoittelu jäi nyt sitten pois, mutta se ei hirveesti haittaa - katsellaan minkälaisia radallelähtöjä siellä kisoissa sitten viikon päästä on vastassa ja toimitaan sen mukaan. Takaaleikkaukset olisi myös olleet tosi hyviä treenata, mutta se jää nyt seuraavaan kertaan; en oikein tiedä kuinka hyvin noitten mun ryhmäläisten koirat kestää sitä vielä, mutta voisi silloin helmikuussa hyvinkin kokeilla 8)

<3

Treeneistä jäi siis hyvä fiilis, vaikka mun kyllä tekis hirveästi mieli kerrata vielä keppejä. Nyt ei oo kauheesti pakkastakaan, niin periaatteessa voisin vaikka hurauttaa kentälle ja kaivaa pelkät kepit kontista, mutta sitä ei ehkä oo aurattu ja oikeastaan niitä pitäis tehdä radan osana. Mutta ei niistä nyt kamalasti auta stressata, ihan hyvin ne on tähänkin asti kisoissa menneet... *nyt koputan puuta* :D Tavoitteena ensi viikon sunnuntaiksi on, etten mokaile (en kumartele, käännökset ajoissa niin käskyn kuin hartialinjankin osalta ja keppien käsiapu pois, paitsi tietysti jos sisäänmenossa tarvii tai Nemo meinaa mennä sekaisin).

Milloin sen hyppytekniikka on mennyt tuollaiseksi? Takajalat jotain ihme laskutelineitä.

Kirjastosta löytyi tuollainen kirja, ja lukaisin sen viime lauantaina. Oli hyvä! Vaikka rataharjoitukset oli lähinnä kolmosissa kisaaville, tuossa oli hyviä vinkkejä. Postauksen otsikko lainattu tuosta.

 Tuossa mun lainaamassa kirjassa olikin ihan hyviä vinkkejä, esim. takaaleikattavan esteen näyttäminen vastakädellä. Kuulostaa niin yksinkertaiselta että ihmetyttää, miksen oo sitä aikaisemmin älynnyt (ainakaan tietoisesti) :D Pitää kokeilla, jos  sitten viikon päästä tarvitsee. Muita hyviä juttuja oli, että ohjauksessa pitäisi käyttää (no, kirjan nimen mukaisesti) samankaltaisia luonnollisia liikesarjoja kuin arjessakin, koska sellaisiahan koira tulkitsee kaikkein helpoiten. En oo aiemmin muuten miettinyt edes sitä, kuinka esim. ylhäällä oleva käsi on loitontava merkki ja alhaalla oleva lähentävä. Tai no joo, täähän linkittyy mun kumarteluun radalla - kai se mun käden laitto alas juontuu siitä, että pitää saada karkaava spanieli nopeasti kiinni :DD Mutta siis, ne liittyy luoksetuloon ja eteenmenoon radalla.

oon niin toi alempi :DDD

kääntyy!

Muuten tänne kuuluu tavallista arkea, koulu vie nyt paljon aikaa mutta uskallan ehkä jo sanoa että oppimistehtävä on pian valmis! :> Maanantaina oltiin partiolasten kanssa pulkkamäessä ja ajattelin ottaa koirat mukaan, saisivat lenkin samalla ja Nita näkisi taas vähän lapsia ja rohkaistuisi ehkä. Nuo minun ryhmäläisethän on nelosluokkalaisia, eli ei onneksi kamalan pieniä ja Nita olikin ihan reippaasti kun sai rauhassa tutustua. Nemolle puin valjaat, koska ajattelin että sen kanssa voisi palautella vähän vetohommia mieleen. Ja hyvin meni! Välillä se tosin meinasi lähteä mieluummin ylämäkeen, mutta kun vauhtiin päästiin niin kovaa mentiin, siinä lensi lunta ihan kiitettävästi naamaan ja joka paikkaan :D Ne lapset jotka halus, pääsi kyytiin yksi kerrallaan (minun kanssa!) ja olikin hyvä, että Nita oli mukana koska se kiritti Nemoa hullun hyvin! Nemollehan on ollut vaikeeta vetää eteenpäin, jos oon itse takana. Itse mäki oli aika jyrkkä, mutta lopussa mentiin vielä kerran pururadalla pitempi ja loivempi alamäki ja siinä oli kyllä ihan huippua olla spanielin kyydissä <3 Nita laukkasi edellä antamassa Nemolle vauhtia eikä mun tarvinnut koko ajan jarruttaa, toisin kuin siinä jyrkässä mäessä. Parasta. Eikä tarvinnut enää illalla koiria lenkittää, sen verran ne mäessä energiaansa kulutti :D

lenkiltä viime viikolla

Spanielin kanssa ollaan myös vähän tokoiltu. Kotona liikkeestä seisominen alkaa sujua, mutta häiriössä valuu vielä. Käytiin tänään läheisen kuntotalon parkkipaikalla tekemässä pikkutreeni, paikkista, liikkeestä seisomista ja luoksetuloa. Tai oikeastaan parkkipaikka oli niin täynnä hiihtäjien autoja ja liikennettäkin oli jonkun verran, että mentiin suosiolla vähän kauemmas, mattojenpesupaikan parkkipaikalle. Mulla oli narulelu mukana ja koetin aluks vähän leikittää Nemoa, mutta pakko kai se on uskoa ettei se yksinkertaisesti oo tarpeeks kiinnostava vieraassa paikassa. Kyllä koira sen perään sinkosi mutta kun aloin repiä sen kanssa, se alkoi vaan katsella muualle joten luovuin ideasta.

Aluksi meni ihan hyvin, tehtiin vähän seuraamista ja käännöksiä. Sitten pari paikallamakuuta, molemmat about puoli minuuttia. Pysyi hienosti, mutta katseli ja kuunteli hiihtäjiä autoillaan enkä sitten uskaltanut sen pidempää koittaa. Naksutin jäi kotiin, pitää jatkossa muistaa koska kun paikallamakuun aikana kehuin suullisesti, Nemo meinasi nousta koska luuli varmaan että täältä tulee joku luoksetulokäsky tai vapautus. Sitten vähän liikkeestä seisomista. Tosiaan valui, ja se vähän kismitti koska kotona oli saatu tällä viikolla jo tosi hyviä suorituksia. Yhdessä vaiheessa kun pyysin tulemaan sieltä sivulle, lähti haistelemaan hankea. Ei onneksi ruvennut vetämään mitään karkurallia ja hain sen pannasta pois mutta ärsytti se silti. Lopuksi vielä yks lyhyenmatkan luoksetulo jota en edes vaatinut tarkasti sivulle, koska pelkäsin että lähtee taas.

Huoh. Tällä hetkellä tuntuu vaan siltä että toko ei inspaa yhtään. Ärsyttää, kun Nemo osaa ja tekee ne liikkeet kuin unelma kotona (ja joo, esim. silloin elokuussa Viivin ja Rommin kanssa yhdellä toisella kentällä eli periaatteessa häiriössä), mutta kun siirrytään tuonne niin ei suju yhtään. En kyllä odottanutkaan tuosta liikkeestä seisomisesta samanlaista kuin kotona, mutta olisi se silti voinut keskittyä paremmin; onneks muut ees toimi jotenkin. Sitten tuo karkailu. Mä en tiedä, miten pääsen tästä noidankehästä pois, koska luulen että mulla on jo valmiiksi tuonne ihmisten ilmoille treenaaman mennessä se pelko takaraivossa, että koira lähtee. Nemo tietysti vaistoaa, etten luota siihen täysin (tunnustan, nytkin oli hihna kiinni pannassa koko ajan) eikä siten ole kunnolla kuulolla/käskyn alla ja kun jo valmiiksi valmistaudun siihen, että se lähtee, niin totta kai se lähtee. Kai mun pitäis vaan saada tuostakin sellainen rutiini, että alkaisin käydä useammin muualla treenaamassa ihan vähän ja päättää jo mennessä, että Nemo ei lähde. Luottaa siihen samalla tavalla, kuin nyt olen oppinut luottamaan agilityssä. Se vaan on niin vaikeaa... Yksi vaihtoehto olis tietysti heittää se arestiin jos lähtee, mutta en mä tiedä onko se sille mikään rangaistus. Eikä tuota muutaman sadan metrin matkaa ole järkeä alkaa autolla kulkea, joten sinne laittokaan ei ole vaihtoehto :D

Enkä muuten ole vielä kuitenkaan varma tuosta liikkeestä seisomisesta. Nemo ei varmaankaan vielä ihan hahmota sitä, mutta mä en oikein tiedä, toimiiko sillä tehokkaammin käsimerkki (käytännössä joudun sipaisemaan hetkeksi sormet kuononpään ympärille) vai se, että pysähtyisin/hidastaisin itse vielä tässä vaiheessa koirankin pysähtyessä. Molemmista pitää tietysti kehon apu häivyttää pois, mutta mua pelottaa että kun sen pysähdykset liikkeestä on niin hienoja, niin se alkaa sekoittaa ne eikä pian istukaan enää. Kotiin mennessä kun vielä omalla tiellä tehtiin muutamia kertoja tätä, jälkimmäinen toimi kyllä paremmin. Lisäksi jouduin sanomaan käskyn aika painokkaasti; toisaalta, onhan se seiso ihan erilainen jo sanana kuin syvemmin tuleva maahan. Nyt illalla tehtiin vielä sisällä ja jo tokalla kerralla tuli tosi hyvä! Vähän parempi mieli jo (: Hitsit kun en vaan muista miten oon Nemolle opettanut tuon sen täydellisen liikkeestä maahanmenon, kun siitä on jo sen verran monta vuotta. No, kunhan nää kouluhommat helpottaa, voisin ihan oikeasti alkaa nitistää sitä jännitystä/pelkoa rupeamalla käymään vaikka viikoittain tekemässä muutaman liikkeen vieraassa paikassa Nemon kanssa, niin toivottavasti ongelma alkaa ratketa :) Kiva olisi päästä johonkin hallimöllitokoonkin, mutta en tiedä uskallanko ottaa sitä riskiä että pilataan pian muiden paikkamakuu. Vinkkejä niin omaan asenteeseen/treeneihinlähtöfiilikseen kuin liikkeestä seisomiseen otetaan vastaan.

juoksuhepuloitsija :>

 

PS. Blogin sivunkatselumäärä on jo ylittänyt tuhannen rajan, kiitos siitä kaikille täällä säännöllisesti tai epäsäännöllisesti käyneille! Olisiko aiheita jonkinlaiseen toivepostaukseen? Jos on kysyttävää, kommentoitavaa tms. niin saa kertoa; voisin tehdä vaikka kysymys-vastauspostauksen tai ihan mitä vaan muuta :D

Onni on omistaa kaksi tervettä koiraa

Viime kerralla mainitsinkin jo, että koirat pääsivät viime viikon torstaina koirahierojalle. Nitahan on käynyt tällaisella kerran aikaisemmin reilu vuosi sitten ja Nemo ei kertaakaan. Koirahierontapaikkoja tuntuu tällä seudulla ensinnäkin olevan tosi vähän tai sitten niistä ei ilmoitella missään, ja joutuu kyselemään niitä kivien ja kantojen alta. Loppuvuodesta totesin, että nyt ihan oikeasti pitäisi saada NN-tiimi hierottavaksi ja vaikka sainkin treenikaverilta yhden hierojan numeron, toinen treenikaveri vinkkasi vähän myöhemmin tästä, jolla oltiin. Sinne soittelin joulukuussa ja mukaan päästiin! :)
Hieroja oli siis opiskelija, joka valmistuu tässä kuussa ja tekee keikkaa paikassa, jossa on koirahoitola ja heppatalli. Mietin ennen lähtöä, kuinkahan sekaisin koirat olisivat - en tiiä onko Nemo koskaan nähnyt hevosta :D Kyllähän ne heti lyttäsivät kuononsa ikkunaan kun ajettiin pihaan ja tarhassa oli pikkuponi, ja hajuja ihmeteltiin kovasti. Paikan koirat haukkui hirveästi mutta omat ei juuri välittäneet niistä.

tässä mun perinteiset koirapiparimuunnelmat, tänä vuonna meidän sisarusten koirat. Ylhäällä Nemo ja Nita, alhaalla Ninja ja Leia (jolta unohtui kuorrutteet..)

Otin ensin vuoroon Nemon, joka ei olisi millään malttanut pysyä paikoillaan - onhan se nyt tylsää maata pöydällä, kun joka puolella on kamalasti hajuja joita pitäis päästä tutkimaan. Joo, meidän koirat tosiaan hierottiin pöydällä - kyllä ne siihen ihan mahtui ja on kai seisaallaan työskentely hierojalle ergonomisempaa. Nemo saattoi kyllä luulla joutuvansa taas trimmattavaksi... Hyvin se siinä kuitenkin pysyi, kun rauhoittui. Vaikka kun ihmisiä kävi -oltiin siis koirahoitolan toimistossa-, niin pakko oli nousta nuuskuttamaan ne läpi ja heiluttamaan häntää.. :D Ja mua huvitti, kun vaihtaessani koiria vein Nemoa autoon, kun tallilta tuli heppa. Nemo katsoi sitä ihan O_O ja meni sitten ihan hissukseen autolle :DD Ei se sitä pelännyt, mutta varmaan poni sitten herätti kunnioitusta sen verran, että spanieli päätti pitää matalaa profiilia. Onneksi olin tällä kertaa fiksu ja kirjoitin heti kotiin tultuani muistiin, mitä siellä kävi ilmi.

joululomalta

Nemolla oli oikeastaan vain sellaisia juttuja, mitä olin vähän ennustellutkin. Koska se on tehnyt niin nuoresta tokoa ja on tosi vasemmanpuoleinen koira muutenkin mm. lenkeillä, herralla tosiaan oli vähän niska jumissa, oikea puoli enemmän. Jumit oli kuitenkin oikeastaan vain niskan yläosassa, alempana ei ollut oikein mitään. Etujalat ja etuosa muutenkin oli tosi elastiset, mutta molempien lapojen takana oli jumipatit. Muistelinkin, että joskus siitä kohtaa kosketellessa Nemo ei oikein tykännyt, eli ne on olleet vähän kipeätkin. Lähti kuitenkin hyvin aukeamaan! :) Selkä oli kuulemma hyvä, mutta alaselkä/lanne aika jäykkä, mikä on kuulemma yleistä niin koirilla kuin ihmisilläkin. Lisäksi Nemo jännitti takajalkoja koskettaessa, joten niitä oli vaikea saada rentoutettua. En tiedä miksi se tekee noin, koska ei kukaan sitä ole koskaan takajalkoihin satuttanut.?
Lopuksi hieroja vähän venytteli Nemoa, ja kysyin kuinka vakavia nämä ilmenneet jumit olivat; ei kuulemma pahoja, toivoa on paljonkin! Jeejee, huippua kuulla että veteraaniherra on näinkin hyvässä kunnossa :> Kotona pitää taivutella niskaa että vähän joustuu sekä selälle tekee kuulemma hyvää sellainen venytys, jossa kyljellään makaavaa koiraa taivutetaan kippuralle työntämällä eturaajoja kohti takaraajoja. Totesin, että se on Nemolle hyvin yleinen nukkuma-asento; kun spanieli on esim. sohvalla, se makaa juuri noin puolikippurassa pää tyynyllä tai käsinojalla. Satu (hieroja) naurahti siihen, että onpas fiksu koira kun osaa itse venytellä :D

jouluaaton lenkiltä

Nitasta saatoin odottaakin, että se järkyttyy kun hänen korkeutensa kehdataan nostaa pöydälle. Kuten silloin neidin ensimmäiselläkin hierontakerralla, Nita ei oikein osannut rentoutua. Se on kyllä kotonakin sellainen, että jos se makaa kyljellään ja menee rapsuttelemaan, takajalka nousee heti ylös ja koira paljastaa mahansa. Hieroja totesi, että yleensä koirat on ensimmäisellä kerralla juuri Nitan kaltaisia - tuijottelevat syyttävästi ja ovat jännittyneitä. Kaipa sieltä kuitenkin jotain aukesi; Nipsu on edelleen aika toispuoleinen eli oikea puoli on vetreämpi kuin vasen. Nemon lailla Nitallakin oli lanne/alaselkä jumissa ja jumeja löytyi vähän myös ylempää selästä. Hieroja ihmetteli, kuinka Nitalla on niin lyhyt kaula ja pitkät lavat, kuin mitä koirilla yleensä. Koira on kuulemma ihan eri paria :D Toki tuo kaula- ja lapa/kyynärvarsijuttu ihan totta, mutta aika nätti se silti on vaikka onkin eri paria ja jaloissa roiskeita :D (tiikeriraidat.) Niskat oli Nitalla myös aika jumissa, eikä sitä ainakaan helpottanut se, että neiti mulkoili hierojaa säännöllisesti syyttävästi. Malttoi se kuitenkin laskea päänsä mun syliinkin (: Nipsulle kotona myös niskan ja selän venytyksiä, lisäksi ajattelin taivutella myös sen kylkiä. Hyvä reissu oli, ja taidettiin saada siitä vakipaikka! Helmikuun puolessavälissä päästään uudestaan 8)

Tällä viikolla saatiin hullun hyviä uutisia ja helpotuksen huokaus, kun käytiin keskiviikkona Nemon kanssa eläinlääkärissä kontrolloimassa anaalirauhaset sekä tarkastamassa kyynärpään patti. Anaalirauhaset ei olleet edes tulehtuneet, vaan Nemolla on kuulemma sellainen rakenteellinen juttu niissä, että oikea rauhanen ei tyhjene normaalisti. Se oli taas täynnä, vasen ihan tyhjä, ja lääkäri Anni Hakanen sanoi että oikea on niin iso ja syvällä, että se oli vaikea tyhjentääkin ja kun se täyttyy, Nemo koettaa itse saada nestettä pois nuolemalla. Lääkäri sanoi, että pääsen helpoimmalla kun opettelen itse tyhjentämään rauhasen ja opetti mulle, miten se tehdään. Ei tarvi mitään antibioottikuuria ja kaikki on kunnossa, jes!

Patinkin kanssa kävi hyvin. Kerroin sen taustat ja lääkäri kysyi, onko Nemo ontunut. Kerroin, että viimeisen puolen vuoden aikana elokuussa liukastuttuaan märällä ruoholla, lokakuussa agilityradan jälkeen pienen hetken (en tiedä oliko puutunut, liukastunut vai mitä, kun lopetti sen pienen kävelytyksen jälkeen) ja viimeksi perjantaina, jolloin tietty huolestuin.. Tietysti se on saattanut liukastuakin kohellettuaan pihalla, sai kuulemma aamulenkin jälkeen tavanomaisen hepulin. Lääkäri sitten tunnusteli patin ja totesi, ettei ole luussa koska liikkuu. Lähdettiin sitten röntgeniin johon Nemoa ei rauhoitettu vaan minä pidin koiraa harjoittelijan kanssa paikallaan. Nemoa jännitti pimeä röntgenhuone äänineen, mutta kuvaus sujui hyvin. Kuten lääkäri oli sanonutkin, patti ei ollut luussa ja kyynärpää "näyttää tosi hyvältä, siinä ei ole lainkaan edes alkavaa nivelrikkoa". !!! Aaaa oon niin iloinen, toi on ihan hullun hyvä juttu kun ottaa huomioon että koiralla on ikää 8 vuotta ja on suht aktiivinen harrastuskoira. Palattiin sitten tutkimushuoneeseen ja eläinlääkäri Jouko Ridellkin tutki patin ja kysyi, ontuuko koira tai kipeileekö. Sanoi, että jos olisi nivelpussiin kertynyttä nestettä, olisi kyllä selvästi kipeä; Nemohan ei yhtään aristele patin koskemista.

Anni Hakanen otti vielä kudosnäytteen, joskin patti on sen verran kiinteää kudosta, että neulaan ei tullut kuin vähän verta ja tulehtuneita kudossoluja. Niitä on verenkierrossa muutenkin, joten näyte ei ole diagnostinen. Lääkäri tutki patin mielenkiinnosta vielä ultralla, eipä siellä näkynyt muuta kuin kiinteää kudosta. Diagnoosi on siis avoin, syöpä/kasvain on hyvin epätodennäköisiä vaihtoehtoja, saattaa olla jonkinlainen nivelpussin laajentuma. Nestettä siellä ei ole, saattaa olla turvonnut jostain kolauksesta. Koitin kyllä miettiä, olisiko Nemolle tapahtunut marraskuussa jotain mikä viittaisi siihen mutta en kyllä keksinyt. Lopputuloksena siis, että patista ei tarvitse olla huolissaan ellei se kipeydy tai kasva :) Jos näin käy, niin jatkotutkimuksiin mennään suoraan ortopedille. Agilityä voidaan jatkaa normaalisti ja kysyin vielä lopuksi, mitä arvioisi kyynäristä, onko terveet. Nemollahan ei silloin parivuotiaana lonkkakuvissa käydessä tarkastettu kyynäriä samalla. Lääkäri sanoi, että näytti oikein terveeltä; todennäköisesti oikeakin on samaa laatua. Huippuhyvä fiilis tästä, ehdin jo silloin perjantaina alkaa valmistautua pahimpaan mutta ei tarvinnutkaan! Spanieli agiliitää siis täysillä jatkossakin, seuraavan kerran ensi sunnuntaina :> Ja koska mukaan ei tullut mitään antibioottia eikä Nemoa rauhoitettu röntgeniin, ei tullut mitään dopingvaroaikojakaan joten näillä näkymin lähdemme kisailemaan Lempäälään 3.2. (:

Saa kyllä olla kiitollinen että on käynyt näin hyvä tuuri, että mulla on kaksi luustoltaan tervettä koiraa. Se kun ei aina ole mikään itsestäänselvyys.